Miksei mun elämä voi olla satua, miksen tapaa sitä ihanaa miestä :(

Mulla on mies, joka ei vienyt jalkoja alta, ei ole koskaan vienyt ja tuskin viekään. En usko, että sellaista miestä onkaan, joka multa jalat alta veisi, koen olevani sellaiseen liian "järkevä" ihminen. Viihdyn kyllä ajoittain mieheni kanssa ja kaipaan joskus enemmän yhteistä aikaa ja tekemistä hänen kanssaan, mutta suurimman osan ajasta arjen keskellä toivon saavani vain omaa rauhaa, että mies jättäisi minut rauhaan eikä kiehnäisi kimpussa niin paljon. Mies tekee paljon kotitöitä ja on lasten kanssa ja niin pois päin, mutta harvemmin osaa mitenkään esim. lohduttaa tai tukea minua silloin, kun sitä kaipaisin. Yleensä, kun kaipaisin hänen halaavan ja sanovan, että asiat järjestyvät, hän vain töksäyttelee typeryyksiä. Kyllä hän kuuntelee arjen ilot ja surut, mutten koe jakavani niitä hänen kanssaan. Miehen arjen ilot ovat aivan eri juttuja kuin minun iloni, ja arjen suruja hänellä ei tunnu olevankaan. Ainakaan hän ei niitä minulle kerro.



Meillä on perhe, kolme lasta, koti ja lemmikit, ja niistäkin suurimman osan ajasta toivoisin saavani lomaa. Lapset ovat pieniä, joten koti ja arki tuottaa paljon työtä, usein niin paljon, ettei niistä muista nauttiakaan yhtään. Sitten muistaa, kun kuulee, että joku on saanut vuosikausien yrityksen jälkeen keskenmenon tai synnyttänyt kuolleen lapsen, että jonkun perhe rikkoutui kun puoliso löysi toisen, kun kuulee sotien ja vainojen keskeltä paenneiden pakolaisten tarinoita, kun uutisoidaan luonnonkatastrofeista ja kouluammuskeluista. Silloinkin muistaa vain hetken, että onneksi mulla on tämä ihana perhe, kunnes arki taas peittoaa senkin ajatuksen.



Oman lisänsä arkeen tuo mieheni keikkatyöläisyys (keikkaa kyllä riittää, mutta silti on pelkoja, että entäs jos joskus ei riitäkään) ja oma pätkätyöläisyys (toistaiseksi riittää töitä, mutta eihän sitäkään tiedä). Yksi lapsistamme sairastaa neurologista häiriötä, joka ei näy mitenkään päälle päin mutta johon hän tarvitsee terapiaa. Sen enempää minä kuin miehenikään emme ole tähän häiriöön syyllisiä, mutta ainakin minä poden syyllisyyden tunteita silloin tällöin, ja ihan rehellistä väsymystäkin säännöllisesti. Lapsi on jo koululainen, mutta häiriö aiheuttaa hänelle jatkuvia unihäiriöitä, mikä taas aiheuttaa univelkaa sekä minulle, miehelle että lapselle itselleen, samoin ajoittain myös hänen pikkusisaruksilleen. Opettajat tietävät diagnoosin, mutta pikkusisarusten kohdalla tulee joskus esim. päiväkodista noottia, kun ovat väsyneitä. Olen sielläkin selittänyt isosisaruksen uniongelmista, mutta eihän sitä kaikki sijaiset ja vaihtuvat hoitajat muista/tiedä/ymmärrä. Minkäänlaista hoitoapua ei sukulaisista ja tuttavista ole, vaan joudumme pärjäämään kaksistaan. Ulkopuolisen hoitajan palkkaaminen olisi sen verran suuri rumba, ettemme jaksa siihen ryhtyä.



Sitä olisi niin kiva kuvitella, että rakkauden voimalla arkikin olisi ainaista onnea ja ihanuutta, suorastaan satua, muttei se vaan ole. Useimmilla meistä on ylä- ja alamäkensä, ja ne ihanat hetket ovat hyvin lyhyitä ja ohikiitäviä.

Mun elämä on ihanaa, koska se on. Sen takia hyvä mies sen haluaakin jakaa.

elämäni miehen viime toukokuussa. Tuli kakskyt vuotta liian myöhään ja nyt olen suossa nykyisen elämäni kanssa. En osaa ratkaista, mikä vaihtoehto on itselle paras ja mitä oikeasti haluaisin. Tää unelma mua uhkailee, etten voi saada kaikkee, mutta toistaiseksi olen saanut... ja niin jatkan myös minä kärvistelyäni :(

Minunkin elämäni on aina ollut ihanaa, ennen miestäkin. Miehen kanssa saan jakaa onnea, en ole vain vastaanottavana puolena. Opettele ensin nauttimaan elämästäsi ja itsestäsi.

En vain kai osaa. Kyllä minulla on ihan mukavaa ajoittain, urheilen, tapaan ystäviä jne. Mutta silti, olo on yksinäinen ja jokin sisältö tästä tuntuu puuttuvan.



ap

Kyllä lähtee jalat alta kun Mehmet toisensa jälkeen palvoo vartaloasi. Suosittelen! Sitten jaksaa taas tämän talvikauden kärvistellä, vaikka pelkät muistotkin aiheuttavat omituisia kouristuksia. Tiedät kyllä missä :)

Se elämäsi mies odottaa sulta samaa kun sinä häneltä.