Päiväkoti ja lapsen sosiaalisuus

sosiaalistettua. Olivat kyllä 3-vuotiaaksi tai enemmän kotona ja jonkin verran päivähoidossa. Tykkäävät olla kotona ja toistensa seurassa, on joitain kavereita kyllä. Tuttu vaan itse kokee, että pitäisio olla sosiaalisempia. Kyllä luulen, että se on synnynnäinen, näkee siitäkin, että jotkut lapset tulee juttelemaan ja toiset eivät ihan kouluiässäkin, siis juttelemaan aikuiselle, olivatpa olleet päivähoidossa tai eivät.

on kaksi kotihoidettua lasta (toinen kolmennella ja toinen eskarissa), toinen on todella sosiaalinen ja toinen hiljainen, varautuneempi ja ujo. Kyllä se ennemminkin yksilön peroonasta on kiinni.

on enempi synnynnäistä mut esim.päiväkodissa nekin jotka ei ole sosiaalisia oppii kanssakäymistä muiden kanssa.Varsinkin jos on ainoo lapsi niinkuin mulla,aion laittaa päiväkotiin tai perhepäivähoitajalle nimenomaan jotta sais "leimautua" laumaan.Olemalla säännöllisesti muiden lasten kans lapsi oppii yhtä paljon itsestään kuin muista.

jotkut viihtyy enemmän yksin, toiset seurassa. Siihen päiväkoti ei paljon vaikuta.



Päiväkodissa lapset oppivat sellaisia sosiaalisia taitoja, mitä siellä tarvitaan: isossa ryhmässä olemista, vuoronsa odottamista, samanikäisten kanssa leikkimistä, puolensa pitämistä kiistoissa.

Kotona opitaan ehkä vähän toisenlaisia sosiaalisia taitoja, riippuu kodista ja ympäristöstä esim. ollaan enemmän aikuisten seurassa, hoidetaan pienempiä, käydään asioilla yms.



Iso merkitys päiväkodilla on minusta ollut omiin temperamentiltaan ujoihin, hitaastilämpiäviin lapsiin. He ovat luonteeltaan melko sosiaalisia (viihtyvät siis toisten lasten seurassa), mutta alku-ujostelun takia kaveripiiri olisi varmasti kotihoidossa jäänyt pienemmäksi, kun olisi itse pitänyt olla aloitteellisempi. Päiväkodissa ovat oppineet hyvät ryhmässä olemisen taidot ja kouluun siirtyminen ja uusien kavereiden saaminen on käynyt helposti kun iso ryhmä ja meteli ei enää ujostuta, ja tuttuja kavereita tuli mukaan.



Esim. Liisa Keltikangas-Järvinen ryhmineen on tutkinut näitä asioita, googlaamalla löytyy varmaan netistäkin tuloksia.

juttu.



Omat lapset ovat olleet kotihoidossa eskariin asti ja 1 oikein yltiösosiaalinen päällepäsmäri. 1 erakko ja 2 sillai "normaalia".



Kenelläkään ei ole ollut mitään ongelmia koulussa ja muussa elämässä.

Meillä ainakin esikoisen sosiaalisen luonteen huomasi jo vauvasta asti. Meni kaksi vuotiaana kylläkin päiväkotiin, mutta oli taitava jo sosiaalisesti ennen pk:iin menoa. Toisin on kuopuksemme kanssa, joka inhoaa jopa päiväkodin joulujuhlia (kuten isänsäkin:) ja kaikkia poikkeamia sosiaalisissa tilanteissa.

Mutta kyllä molemmat silti päiväkodissa viihtyvät. Oppii se epäsosiaalisempikin kanssakäymistä siellä ja tutut hoitajat ja kaverit tärkeitä.

Esikoinen on niin kuin minä, aina valmiina kaikenmaailman kissanristiäisiin ja aina kutsumassa ystäviä kylään. Mieheni ja kuopuksemme olisivat vain kotona, ystäviä voi kotiin kutsua, mutta juhlat ovat heille kirous....

puoliaan. Asiaa vuosikausia seuranneena olen todennut, että on kiusaajia ja kiusattuja.

Esim. eräs kiusaaja tuli vasta eskariin ja löysi heti sen kiusatun, kenen kimpussa oli sitten yläasteelle asti. Vaikka tämä kiusattu oli ollut vuoden ikäisestä päiväkodissa, hän ei oppinut pitämään puoliaan.

Ryhmä menee yleensä niin, että sieltä löytyy aina se joku, jonka kimppuun käydään ja se johtaja, joka määrää, ketä liehitellään. Tämä valinta johtuu luonteesta, ei siitä, onko viety opettelemaan pärjäämistä päiväkotiin.

jotkut viihtyy enemmän yksin, toiset seurassa. Siihen päiväkoti ei paljon vaikuta.

Päiväkodissa lapset oppivat sellaisia sosiaalisia taitoja, mitä siellä tarvitaan: isossa ryhmässä olemista, vuoronsa odottamista, samanikäisten kanssa leikkimistä, puolensa pitämistä kiistoissa.

Kotona opitaan ehkä vähän toisenlaisia sosiaalisia taitoja, riippuu kodista ja ympäristöstä esim. ollaan enemmän aikuisten seurassa, hoidetaan pienempiä, käydään asioilla yms.

Iso merkitys päiväkodilla on minusta ollut omiin temperamentiltaan ujoihin, hitaastilämpiäviin lapsiin. He ovat luonteeltaan melko sosiaalisia (viihtyvät siis toisten lasten seurassa), mutta alku-ujostelun takia kaveripiiri olisi varmasti kotihoidossa jäänyt pienemmäksi, kun olisi itse pitänyt olla aloitteellisempi. Päiväkodissa ovat oppineet hyvät ryhmässä olemisen taidot ja kouluun siirtyminen ja uusien kavereiden saaminen on käynyt helposti kun iso ryhmä ja meteli ei enää ujostuta, ja tuttuja kavereita tuli mukaan.

Esim. Liisa Keltikangas-Järvinen ryhmineen on tutkinut näitä asioita, googlaamalla löytyy varmaan netistäkin tuloksia.

Jos sosiaalisuus on sitä kuinka suuri tarve lapsella on olla toisten ihmisten seurassa, niin varmaankin päiväkodilla on merkitystä seuran valinnassa. Kotona hoidetut saavat ehkä enemmän sen sosiaalisen tarpeensa vanhemmista ja sisaruksista, päiväkotilapset taas kavereista. Sosiaalisemmat saattavat tarvita enemmän sitä seuraa näiden lisäksi, vähemmän sosiaaliset taas omaa rauhaa. Tässä määrässä tuntuisi enemmän olevan merkitystä lapsen persoonallisuudella.



Eri asia on sitten sosiaaliset taidot. Nämä eivät ole sisäsyntyisiä, vaan opittuja. Aina vanhemmat eivät osaa näitä opettaa, mutta ei kyllä päiväkodissakaan aina onnistuta. Näissä voi olla juuri tuota kiusaamisaspektia ja roolituksia mihin lapsi urautuu ja toimii sen oletuksen perusteella.



Ehkä voisi ajatella tuota sosiaalisuutta enemmän niin että kertoo paljonko lapsi haluaa olla muiden seurassa. Sosiaaliset taidot sitten kertovat enemmän sitä paljonko toiset haluavat olla lapsen seurassa.

Itse olin lapsi joka etsi kaveriseuraa paljon ja kavereiden kesken sosiaalinen. Mutta johtui että perheen kanssa ei saanut sosiaalisuutta mitenkään tyydytettyä.



Joku toinen kaveri saattoi näyttää silmissäni paljon vähemmän sosiaaliselta, koska ei kaivannut kaveriseuraa niin paljoa. Mutta toisaalta tälläinen kaveri saattoi hyvin saada sosiaalisen kiintiönsä niin paljon täydemmäksi perheeltään.



Omassa lapsuudessani ja erityisesti nuoruudessani ne sosiaalisemmat lapset olivat eniten rikkinäisistä perheistä. Heillä oli todella suuri tarve siihen toiseen ihmiseen ja sitä tarvetta ei saanut kotona tyydytettyä. Näin oli myös minulla.

tarvetta tyydytettyä, liimautuu kavereihinsa. Moni tällaisista etsii epävarmuuttaan ison kaveriporukan ympärilleen ja pelkää menettävänsä heidät.

Itse olen pitkän terapian kautta ymmärtänyt tämän. Olin jopa mustasukkainen kavereistani ja vihasin sellaisia ihmisiä, jotka olivat riippumattomia, eivätkä tarvinneet isoa porukkaa ympärilleen. Minulle se iso porukka toi turvallisuutta ja koin suunnatonta hylkäämisen tunnetta jos kaikki eivät tykänneet minusta. Olin tosi suosittu ja sosiaalinen.

Nykyään olen ns. parantunut ja en ole riippuvainen toisten seurasta vaan uskallan olla yksin itseni kanssa. Mikä helpotus kun on sinut itselleen ja ei peilaa enää itseään toisten kautta.

Itse olin lapsi joka etsi kaveriseuraa paljon ja kavereiden kesken sosiaalinen. Mutta johtui että perheen kanssa ei saanut sosiaalisuutta mitenkään tyydytettyä.

Joku toinen kaveri saattoi näyttää silmissäni paljon vähemmän sosiaaliselta, koska ei kaivannut kaveriseuraa niin paljoa. Mutta toisaalta tälläinen kaveri saattoi hyvin saada sosiaalisen kiintiönsä niin paljon täydemmäksi perheeltään.

Omassa lapsuudessani ja erityisesti nuoruudessani ne sosiaalisemmat lapset olivat eniten rikkinäisistä perheistä. Heillä oli todella suuri tarve siihen toiseen ihmiseen ja sitä tarvetta ei saanut kotona tyydytettyä. Näin oli myös minulla.