Lue keskustelun säännöt.
Ahdistuneisuushäiriöstä,helppiä
11.01.2011 |
Minulla on se, olen kärsinyt jo vuosia, apua en ole hakenut, olen hammasta purren sinnitellyt ja vaiva on päässyt pahaksi. Töissä käyn silti jne. Yksi syy, miksi en ole hakenut apua, on se, että pelkään, että minusta tehdään ls-ilmoitus vaivani vuoksi. Ahdistuneisuushäiriöhän on psyyken häiriö. Toisaalta tuo pelko kuuluu myös ahdistuneisuushäiriöön. Miten on, tekeekö lääkäri minusta ls-ilmoituksen? Ahdistuneisuushäiriö ei ole vaikuttanut äitiyteeni millään lailla, ainakaan omasta mielestäni, lapseni( 2 kpl, 15 v. ja 13 v.) ovat onnellisia ja iloisia. Puran ongelmiani miehelleni ja ystävilleni. Olen hyvinkin iloinen persoona, ahdistus aaltoilee, ollen illalla ennen nukkumaanmenoa pahimmillaan. Olin ajatellut mennä yksityiselle lääkärille. Te, jotka kärsitte vaivasta, mitä lääkettä olette saaneet ja onko teistä tehty ls-ilmoitus, kun olette hakeneet apua? (täältä olen lukenut, että mm. äidin masennuksesta on tehty ilmoja)
Kommentit (53)
Hakekaa hyvät ihmiset apua sitä ON saatavilla ja PITÄÄ hakea.. tai ihan kuinka vain. Jos häpeilette ongelmianne ja kärvistelette yksin niin siitä vain, mutta itse mieluumin popsin pillereitä ja käyn terapiassa kun siitä ilmiselvästi on apua. Itselläni paniikkihäiriö joka oireilee esim. ihmispelkona.. vaikea käydä kaupassa, juoda kahvia muiden seurassa, syödä toisten kanssa yms yms omituisuuksi. Eikä KUKAAN uskoisi sitä minusta päälle päin. Ihmisiä täällä vain kaikki ollaan, jokaisella omat ongelmansa. Tämä on MINUN elää minulla on oikeus ja velvollisuus hakea ja saada apua, se ei tee minusta ihmisenä huonompaa. Olen myös pienne lapsen äiti, eikä ikinä ole tullut mieleenikään että minusta johonkin ilmotettaisiin lapseni tiimoilta. Enemmän sä niitälpsiaskin autat kun voit hyvin ja olet onnellinen. Rohkeasti vaan lääkäin puheille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lääkitys aloitettu tässä ja vielä vähän haetaan annostusta ja oikeita lääkkeitä. Harmittaa tuo ilmoitus, mutta tapaaminen sovittu jo viranomaisten kanssa enkä näe mitään tarvetta avulle sieltä suunnasta. Olen hakenut itselleni apua ja olen hoitosuhteessa psykiatrisella osastolla. Pikku hiljaa palailen kotiin kun tunnen että pystyn olemaan lapsen kanssa. Mun lääkityksen alussa oli kamalia oireita eli en olisi oikeasti pystynyt huolehtimaan edes itsestäni ja onneksi hakeuduin hoitoon ja minua hoiti muut kuin omat omaiset.
Sulla tuskin tilanne näin paha ja aloitetaan jollain lievällä lääkkeellä. Mullekin tuputettiin lääkettä jo aikaa sitten, mutta olin kanssa lääke vastainen. Nyt kun marssin osastolle päätin ottaa kaiken mitä annetaan ja jätin hoitoni muiden asiaksi... harmittelen että olisi kannattanut aloittaa aikaisemmin lääkehoito niin en olisi mennyt niin puhki.... ja mulla ahdistus vaivasi aamuisin... ja olin syömättä 4vkoa
voimia! Terkuin se josta tehtiin ls-ilmo
ja anteeksi erittäin selkeä kirjoitukseni en vain vieläkään ole tottunut kunnolla kirjoittamaan miniläppärillä missä kirjaimet tooosi tiheässä ;)
täällä myös yksi kauhistunut perheenäiti, joka ei pääse
( pakko )ajatuksistaan eroon, en varsinkaan öisin.herään sata kertaa yössä ja kuljeskelen, pelkään olevani kuoleman siras, että lapseni, mieheni, vanhempani, iso-vanhempani - uolevat tai ovat sairita - ja ajatuksiini paukahtelee karmeita kuvia ruumisarkuista ja sairaalan syöpäosatojen "viimeisistä" hetkistä jne
Luen myös kuolinilmoituksia ja joskus joudun jokaisen ilmoituksen kohdalla sanomaan
( päässäni, en ääneen )jotain tyyliin "rauha hänen sielulleen" tms yhtä järjetöntä - ja jos en sano - mua "odottaa samanlainen kohtalo", kuin sitä, jonka kohdalla en sanonut mitään...jne. Lista näistä pakonomaisista, ahdistavista ajatuksista on LOPUTON.Olen NIIN väsynyt tähän.
Nytkin mietin - tässä samaan aikaan - syöpää ja lintuinfluenssaa - jonka aavistan kohta räjähtävän pandemiaksi ja kaikki rakkaani kuolevat tai lapseni jäävät orvoiksi ja joutuvat elämään kauhean elämän.
Kävin kerran psykiatrilla, mutta tajusin heti, etten voisi olla rehellinen sille miehelle, en vaan pystyisi koskaan.
pitkäaikaisia lääkistystä en halua, eikä mikään lyhytaikainen lääkitys poista tätä ongelmaa. rauhoittavia en syö, enkä unilääkkeitä; sille tielle en haluaisi lähteä ennenkuin on ihan pakko.
Miehelleni en voi näistä enää puhua, hän ahdistuu mun puolesta niin paljon, enkä halua sitä.
Mä en oikeastaan häpeä tätä ollenkaan - siis mun kaikki ystävät kyllä tietää; en siis ollenkaan häpeä puhua asioistani.
Myöskän en yhtään pelkää leimautuvani, en itselleni - enkä muille - "pipipääksi" ( kuten joku asian ilmaisi ), vaikka söisinkin lääkkeitä, mutta lääkkeiden pitkäaikaisvaikutukset sattavat olla todella turmiollisia - siitä ei vaan puhuta Suomessa, vielä.
Suomessa on lääkehoito muutenkin täysin jälkijumassa esim. muuhun eurooppaan verrattuna; esim. Ranskassa farmasiaan erikoistunut henkilö tarkistaa AINA lääkräin määräämät lääkkeet ja annostukset, jotta vältyttäisiin todella ikäviltä yhteis-ja sivuvaikutuksilta.
Suomessa ei niistä vielä puhuta, vaikka ongelma varsin hyvin tiedetäänkin todeksi.
Terapiaa voisin kokeilla, mutta mistä löytää hyvä terapeutti??? Voiko sellaista löytää?
ilmoituksia ahdistuneisuushäiriön vuoksi! Miksi ihmeessä, jos lapset on hyvin hoidettuja. Päinvastoin avun hakeminen kertoo että olet vastuullinen vanhempana. Oireenkuvaan kuuluu tuo avun hakemisen pelko. Kognitiivisella terapialla mm. on saatu hyviä tuloksia aikaan, joilla oireita voidaan helpottaa, parantaa (eli pois oppia) tai oppia sietämään. Tuo on asia jolle oikeasti voidaan tehdä paljon, turhaan kärsit. Ja apua hakemalla näytät mallia lapsillesikin, että hoidat itseäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
täällä myös yksi kauhistunut perheenäiti, joka ei pääse
( pakko )ajatuksistaan eroon, en varsinkaan öisin.herään sata kertaa yössä ja kuljeskelen, pelkään olevani kuoleman siras, että lapseni, mieheni, vanhempani, iso-vanhempani - uolevat tai ovat sairita - ja ajatuksiini paukahtelee karmeita kuvia ruumisarkuista ja sairaalan syöpäosatojen "viimeisistä" hetkistä jne
Luen myös kuolinilmoituksia ja joskus joudun jokaisen ilmoituksen kohdalla sanomaan
( päässäni, en ääneen )jotain tyyliin "rauha hänen sielulleen" tms yhtä järjetöntä - ja jos en sano - mua "odottaa samanlainen kohtalo", kuin sitä, jonka kohdalla en sanonut mitään...jne. Lista näistä pakonomaisista, ahdistavista ajatuksista on LOPUTON.Olen NIIN väsynyt tähän.
Nytkin mietin - tässä samaan aikaan - syöpää ja lintuinfluenssaa - jonka aavistan kohta räjähtävän pandemiaksi ja kaikki rakkaani kuolevat tai lapseni jäävät orvoiksi ja joutuvat elämään kauhean elämän.
Kävin kerran psykiatrilla, mutta tajusin heti, etten voisi olla rehellinen sille miehelle, en vaan pystyisi koskaan.
pitkäaikaisia lääkistystä en halua, eikä mikään lyhytaikainen lääkitys poista tätä ongelmaa. rauhoittavia en syö, enkä unilääkkeitä; sille tielle en haluaisi lähteä ennenkuin on ihan pakko.
Miehelleni en voi näistä enää puhua, hän ahdistuu mun puolesta niin paljon, enkä halua sitä.
Mä en oikeastaan häpeä tätä ollenkaan - siis mun kaikki ystävät kyllä tietää; en siis ollenkaan häpeä puhua asioistani.
Myöskän en yhtään pelkää leimautuvani, en itselleni - enkä muille - "pipipääksi" ( kuten joku asian ilmaisi ), vaikka söisinkin lääkkeitä, mutta lääkkeiden pitkäaikaisvaikutukset sattavat olla todella turmiollisia - siitä ei vaan puhuta Suomessa, vielä.Suomessa on lääkehoito muutenkin täysin jälkijumassa esim. muuhun eurooppaan verrattuna; esim. Ranskassa farmasiaan erikoistunut henkilö tarkistaa AINA lääkräin määräämät lääkkeet ja annostukset, jotta vältyttäisiin todella ikäviltä yhteis-ja sivuvaikutuksilta.
Suomessa ei niistä vielä puhuta, vaikka ongelma varsin hyvin tiedetäänkin todeksi.
Terapiaa voisin kokeilla, mutta mistä löytää hyvä terapeutti??? Voiko sellaista löytää?
avun hakeminen ei johda ls-ilmoitukseen.
Vaivasi voisi olla helposti autettavissa pelkällä lääkitykselläkin. Tiesitkö, että uuden lain myötä sinulla on oikeus psykoterapiaan jos lääkäri suosittaa sitä? Edellyttää kk hoitosuhteen että terapiaa voi hakea. Suosittelen lämpimästi.
t. kolmatta vuotta terapiassa käyvä, Efexoria syövä kahden lapsen äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
avun hakeminen ei johda ls-ilmoitukseen.
Vaivasi voisi olla helposti autettavissa pelkällä lääkitykselläkin. Tiesitkö, että uuden lain myötä sinulla on oikeus psykoterapiaan jos lääkäri suosittaa sitä? Edellyttää kk hoitosuhteen että terapiaa voi hakea. Suosittelen lämpimästi.
t. kolmatta vuotta terapiassa käyvä, Efexoria syövä kahden lapsen äiti
Aivan ihana ketju, vaikka aihe ei ole kiva.
ap
Oletteko helposti löytäneet oikean aineen ja annostuksen? Millaisia sivuoireita noista on?
Sorry, kuvittelen että lääkityksen ansiosta käppäilisin ympäri kaupunkia sekopäisenä jossain omassa ultra-avaruudessa tai sitten sekoilisin kaiken arvostelukykyni menettäneenä :DDD
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistushäiriö on sairaus muiden joukossa eikä todellakaan tee kenestäkään huonoa vanhempaa. Avun hakeminen päinvastoin on merkki siitä, että kannat vastuusi lapsistasi.
Cipralex on auttanut ahdistuneisuushäiriöön, mutta: Lääke on lihottanut pitkäaikaisessa käytössä (4v). Kylläisyyskeskus ei toimi kunnolla ja voisin syödä vaikka kuinka paljon. Tietääkö kukaan vähemmän lihottavaa lääkitystä??
ja sekin on yleistä että tippuu paino
Sisältö jatkuu mainoksen alla
. Myöskän en yhtään pelkää leimautuvani, en itselleni - enkä muille - "pipipääksi" ( kuten joku asian ilmaisi ), vaikka söisinkin lääkkeitä, mutta lääkkeiden pitkäaikaisvaikutukset sattavat olla todella turmiollisia - siitä ei vaan puhuta Suomessa, vielä. Suomessa on lääkehoito muutenkin täysin jälkijumassa esim. muuhun eurooppaan verrattuna; esim. Ranskassa farmasiaan erikoistunut henkilö tarkistaa AINA lääkräin määräämät lääkkeet ja annostukset, jotta vältyttäisiin todella ikäviltä yhteis-ja sivuvaikutuksilta. Suomessa ei niistä vielä puhuta, vaikka ongelma varsin hyvin tiedetäänkin todeksi. Terapiaa voisin kokeilla, mutta mistä löytää hyvä terapeutti??? Voiko sellaista löytää?
Farmaseutti tarkistaa apteekissa aina annostuksen ja mikäli kerrot muista lääkkeistäsi, myös yhteensopivuudet.
ap