Lue keskustelun säännöt.
Mies ei tajua, että meillä molemmilla on vastuu vauvastamme (pitkä tilitys)
08.01.2011 |
Mulla on taas pinna kireellä ja v*tuttaa niin maan prkleesti >:(.
TAAS mies nukkui klo 12 asti aamulla, minä heräsin pienen vauvamme kanssa klo 8. Aina sama juttu, herää joka ikinen päivä vasta, kun on pakko lähteä töihin (liukuva työaika, menee yleensä töihin vasta klo 10 jälkeen). Ei ikinä herää meidän kanssa puuhailemaan tai olemaan vauvan kanssa, että pääsisin vaikka suihkuun tai saisin nukkua joskus pidempään. Viikonloppuisin nukkuu aina niin pitkään, kun vaan suinkin pystyy. Kun tulee arkena töistä klo 18-19 maissa, syö ruuan ja on vauvan kanssa hetken. Vauva menee yöunille siinä 20 jälkeen. Eipä siis paljon kerkeä viettää aikaa oman lapsensa kanssa.
Olen pyytänyt ja rukoillut, että heräisi meidän kanssa aina klo 8. Ennen töitä voisi leikkiä vauvan kanssaan, auttaa minua kotihommissa jne. Olisi ihanaa vaikka syödä aamiainen yhdessä, jutella ja olla perheenä. Olisi niin tärkeää, että vauvalle ja isälle muodostuisi myös suhde ja että vauva tutustuisi omaan isäänsä. Mies aina jankuttaa samaa virttä, että on koko ikänsä ollut aamu-uninen ja tykännyt valvoa myöhään. Hän siis valvoo joka yö klo 2 tai 3 asti, katsoo NHL:ää (ja ihan varmana pornooakin..). Eipä siis ihme, että aamulla niin väsyttää, huoh. No olisinhan minäkin mielelläni aamuisin sängynpohjalla ainakin välillä vähän pidempään, mutta en voi, minulla on pieni vauva, joka tarvitsee minua. Ja kyllä hän isäänsäkin tarvitsisi.
Eniten ärsyttää, ettei hän tee elettäkään muuttaakseen tapojaan, vaikka olen asiasta huomauttanut lukuisia kertoja. Olen kertonut hänelle olevani väsynyt elämään kuin yksinhuoltaja ja että minua loukkaa, ettei hän ilmeisestikään halua tutustua omaan lapseensa ja ettei hän vilpittömästi halua auttaa minua. Vaikka siis selkeästi näkee, että olen todella väsynyt. Hänellä olisi siis mahdollisuus vähentää väsymystäni osallistumalla vauvanhoitoon, mutta ei näköjään halua. Todella loukkaavaa.
Kun vauva on isänsä sylissä iltaisin hetken tai vauva makaa leikkimatolla ja pyydän miestäni heiluttelemaan helistimiä ja juttelemaan vauvalle (minun siis pitää pyytää, muuten istuu vaan siinä lattialla vauvan vieressä ja katsoo tv:tä juttelematta vauvalle ollenkaan, prkl), mies näyttää ihan selkeästi pitkästyneeltä ja huokailee. Onko siis todella noin rankkaa viettää aikaa oman lapsensa kanssa? Vauva on kova hymyilemään ja "juttelee" jo koviasti vauvakielellään. On sydäntäraastaaa katsoa vierestä, kun vauva yrittää hymyillä isälleen ja jutella tälle, mutta juurikaan mitään vastakaikua ei tältä saa :(.
Mitä ihmettä voisin tehdä, että mieheni tajuaisi ryhdistäytyä?? Jos pian ei ala parannusta tapahtumaan, alan ihan oikeasti harkita avioeroa. Minulla ei vaan riitä kunnioitus tuollaista vätystä kohtaan. Kaikki intohimokin on ainakin minun puoleltani kuollut kokonaan. Miten voisin haluta miestä, jota en kunnoita perheenisänä ja miehenä juuri ollenkaan?
Juu ja tiedän, että mies tekee päivät töitä. Minä hoidankin päivisin vauvan lisäksi pyykit, tiskit, imuroinnit ja laitan vielä ruuan, kun mies saapuu kotiin. Ainoa asia, mitä haluan, on että mies tekisi ryhtiliikkeen ja osallistuisi lapsensa elämään, kasvatukseen ja huomaisi miten ihanaa on seurata lapsen kehittymistä, iloja ja nauruja.
Onko muita, joiden miehet ovat ikään kuin jatkaneet samaa elämää, jota elivät ennen lapsia? Luulin, että mieskin haluaisi oikeasti viettää aikaa lapsensa kanssa. Minä ainakin haluan. Minusta on ihanaa katsella vauvaa ja puuhastella hänen kanssaan, suukotella ja halailla, laulaa hänelle ja tanssia hänen kanssaan. Vaikea ymmärtää, ettei lapsen oma isä halua samoja asioita.
Jos jollakin olisi vinkkejä, miten saan miehen herätettyä "koomastaan" ja tajuamaan perheen merkityksen ja ihanuuden. En olisi ikinä uskonut ennen raskautta ja raskausaikana, että miehestäni tulee isänä totaalinen vätys ja nahjus. Joskus itken itsekseni, kun katson ysäväperheitämme ja sitä, miten omistautuneita ja osallituvia isiä näissä perheissä on. Kateeksi käy, pakko se on myöntää, vaikka aina ennen luulin, että minulla on se maailman ihanin mies..
Kommentit (17)
Nyt 7 vuoden kuluttua ollaan tod.näk. eroamassa.
Sanoisin kuitenkin, että anna sille miehelle vielä aikaa. Jopa omassakin miehessäni on tapahtunut lasten suhteen suurta ryhdistäytymistä vuosien mittaan ja ihan itsestään. Ei se tullut sitä kautta, että minä jankutin (vaikka totisesti sitäkin tein): "Ole nyt lastesi kanssa! On se kumma kun eivät omat lapset kiinnosta jne.!" Mun mielestä suurin muutos on tullut lasten kasvaessa, kun heidän kanssaan pystyy tekemään erilaisia juttuja. Miehet ovat usein tosi avuttomia vauvan kanssa eikä haeillä ole edes sitä hormonaalista boostia, mikä meillä äideillä luonnostaan on. Sen sijaan 3 -4-vuotiaan kanssa voi jo tehdä vaikka mitä, kouluikäisestä puhumattakaan.
Ikävää että tilanne on tuo, mutta isäksi tuleminenkin on prosessi ja aika iso muutos ihmisen elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanot että "mää meen nyt, tuun tunnin päästä, tässä Aino-Petteri", ja häippäset. Ei se mies opi, ellei opettele. Jos imetät, niin pumppaat maitoa jääkaappiin ja opetat vauvan syömään pullosta tai hörppyyttämällä tarvittaessa.
Juttelitteko raskausaikana vauva-arjesta ja perhe-elämän odotuksista ollenkaan? Miten päätitte hankkia lapsen? Jos lapsen hankkiminen oli ns. "sinun" projektisi, voi mies yrittää vetäytyä hankkeesta vetoamalla siihen, että ei hän mitään lasta halunnut, hoida itte. Jos ehkäisy on yksissä tuumin jätetty pois, niin molempien on lopputuloksesta huolehdittava.
Käykö mies kanssanne neuvolassa? Oliko teillä perhevalmennusta? Onko miehellä ketään perheellisiä kavereita?
Vaikeahan se on toista saada haluamaan, eihän alkoholistikaan raitistu sen takia että joku läheinen haluaa, vaan siksi että itse tahtoo toisenlaisen elämän.
Miksi olette tehneet lapsia moisten kanssa? Eikö mitään viitteitä ollut jo etukäteen siitä että ovat tuommoisia??
Kakkonen, miten ihmeessä pystyt olemaan vihaamatta miestäsi? Musta tuo tuntuisi niin epäreilulta, että en pystyisi olemaan moisen kanssa. (Pikkujuttu, mutta kertoo aika paljosta...)
ja alkaa oikeasti jutella. Ei miehellä välttämättä riitä mielikuvitusta sen vertaa, että tajuaisi joltelun olvan kommunikointia. Miehelle vauvanne on nyt vain tylsä kääryle.
Meilläkin minä olin loukkaantunut, kun olisin halunnut että mies vaikkapa joskus loikoilee seurana sängyllä, kun imetin esikoista. Oltaisiin vaan juteltu niitä näitä ja ihasteltu vauvaa. Vaan ei. Koska minä silloin _hoidin_ vauvaa, se tarkoitti, että mies saattoi tehdä jotain muuta. Tuo hoitamis-asenne jatkui ainakin pari vuotta. Lapsi oli velvollisuus (tosin ihan kiva sellainen, kun kasvoi), joka hoidettiin vuorotellen (no äiti enimmäkseen), että toinen saattoi sillä aikaa tehdä jotain mukavampaa.
Miehen asennetta en saanut hetkessä muutettua, mutta sellaisia järjestelyitä kuitenkin minun vaatimuksestani tehtiin, että mm aloin nukkua kerran viikossa pitkään (mies toi vauvan syömään ehkä kerran jossain välissä).
Nykyään vauva on jo 10v ja hänellä ja isällä on paljon yhteisiä juttuja. Parisuhdekin on taas ihan sopuisa :)
paitsi että ei käynyt töissä,vaan pelasi.No kyllä itse asiassa oli enemmän meidän kanssa,syötiin yhdessä ja tiskasikin joskus ja joskus piti vauvaa vähän aikaa sylissä ja juttelikin tälle..mutta kyllästyin kun jouduin melkein kaiken tekemään yksin,ja jätin mieheni,muutin lasten kanssa pois.Ei kaduta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oma mies auttaa mua. Päivät pitkät hän on tietysti töissä sen normaali 8 tuntia plus matkat, päivisin poissa noin 10 tuntia, mutta kun tulee kotiin niin on vauvan kanssa. Syöttelee, naurattaa vauvaa ja höpisee sen kanssa. Aamuisin mies syöttää vauvan herätessään samalla kun menee töihin. Sillä tavoin saan nukkua pidempään kun vauvakin nukkuu. Viime vapaapäivänä mies kävi aamusta urheilemassa, tulin ysin aikoissa kotiin juuri vauvan herätessä, otti vauvan ylös kanssaan ja antoin mun jäädä nukkumaan. Mikä teki kyllä terää, kun itselläni on univaikeuksia joiden takia olen todella väsynyt. Muutenkin auttelee mua sun muuta.
Näin ei tosiaan ollut ennen vauvan tuloa. Päinvastoin, sain tehdä kaiken siivoamisesta kaupan käyntiin asti viimeisilläni ollessani. Silloin itkin ja sanoin siitä, et jollei sun tavat muutu ni mä en halua kattoa kahta lasta ja mun voimat ei todellakaan kestä sitä, että hoidan lapsen plus muut arkiaskareet. Etenkin tosiaan kun mulla on muutaman vuoden jo ollu niitä univaikeuksia ja unet jäävät yleensä muutamaan tuntiin per yö. Onneks mies muutti tapansa, jollei olis muuttanu meille ois varmasti tullu ero. Oisin palanut ihan varmana loppuun. Nyttenkin on välillä sellainen olo, ettei jaksa, mutta mies auttelee mitä töitten jälkeen ja sitä ennen kerkee.
Sun kannattaa tosiaan puhuu oikeen kunnolla miehelle asiasta. Sanot, että ei tästä tuu mitään. Sulla loppuu puhti, kukaan ei kestä kaikkea paskaa mitä niskaan kaadetaan, jos sitä koko ajan tulee. Jollei puhe auta, niin sitten vaan ero. Se on varmasti helmpommin sanottu ku tehty, mut jospa miehes silmät hieman aukeisivat ja muuttais tapojansa. Tsemppiä!
Sanonpa vain että näin vuosia myöhemmin elämässäni on upea mies, joka jakaa kanssani vastuun kodista, raha-asioista, esikoisestani ja yhteisestä lapsestamme ja nyt voin vain ihmetellä miksi tuhlasin kaikki ne vuodet esikoiseni vätys isään kun maailmassa on upeitakin miehiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuulostaa kovin tutulta! Koin myös tuon ulkopuoliseksi heittäytymisen kovin loukkaavana! Meidän yhteinen (ja aivan ihana) lapsi ja jako oli selkeä me (minä ja lapsi) ja hän (mies).
Oli niin sydäntä särkevää katsella juurikin, kun vauva yritti ottaa kontaktia isään jutellen ja hymyillen ja isä ei reagoi mitenkään.
Isä ilmoitti jo raskausaikana, että hän ei tule muuttamaan tapojaan nyt eikä tulevaisuudessakaan ja niin todella teki!
Erosimme lapsen ollessa pari vuotias ja olisi pitänyt tehdä tuo siirto jo raskausaikana! En vain voinut uskoa ja käsittää, että mies todella voi olla tuollainen!!! No, hänestä paljastui oikeasti enemmänkin narsistisia piirteitä ja teki todella elämästäni helvettiä!
Muistan myös sen, miten "kadehtien" katselin muita perheitä, joissa isä osallistui perheen juttuihin, se sattui... miksi minä jouduin kokemaan ihan muuta.
No aikaa on kulunut, asioista olen päässyt yli, mutta en siltikään ymmärrä vieläkään ex-miestäni. Hän jäi niiiiiin paljosta paitsi!
Olemme olleet yhdessä 13 vuotta, joista useamman vuoden naimisissa jo ennen lasta. Lopulta jouduimme vuosien lapsettomuushoitoihin, tuloksena saimme tämän ihanan ihmeen, oman lapsen. Luulin siis todella, että me molemmat halusimme lasta yhtä paljon. Yhdessä itkimme lapsettomuushoitojen aikana ainaisia negatiivisiä raskaustestejä. Mieheni oli vilpittömästi surun murtama lapsettomuutemme edessä. Raskausaikana hän oli onnellinen ja juttelimme paljon vauvastamme. Mieheni oli ennen vauvaa kovin menevää sorttia, paljon harrastuksia ja todella laaja ystäväpiiri. Ilmaisinkin huoleni jo ennen vauvan syntymää, että noinkohan pystyt muuttamaan tapojasi ja viihtymään enemmän kotosalla minun jna vauvan kanssa. Mies vakuutti, että tulen yllättymään hyvin positiivisesti, sillä hänestä tulee maailman paras isä. No, aikalailla tosinhan tässä sitten kävi..
Miehellä on muutama perheellinen kaveri, ihan läheinenkin sellainen. En vaan ymmärrä mikä mättää. Juu tiedän, että miehet ovat toiminnalisempia ja heistä on varmasti helpompaa viettää lapsen kanssa aikaa, kun tämä on esim. 3 v. Mutta minä, hänen rakas vaimonsa ja kumppaninsa, olen hyvin väsynyt yksin huolehtimaan vauvasta, joten vaikka se lapsi tuntuisikin vielä vauvavaiheessa jotenkin vieraalta olettaisin mieheni kuitenkin hoitavan vauvaa, että saisin joskus levätä. Eli että ajattelisi minunkin jaksamistani joskus eikä vaan itsekkäästi nukkuisi puolillepäiville kuin mikäkin teinipoika.
Voitteko kuvitella, että eräänä viikonloppuaamuna lähdimme ystäväpariskunnan luokse klo 9 maissa n. 40 min ajomatkan päähän. Miehen oli todella vaikea nousta sängystä, laahusti väsyneenä ja pitkin hampain aamupesulle maaniteltuani häntä aika kauan (meidän pitää lähteä jo, meitä odotetaan kylään!). Kun palasimme kotiin, miehen oli ehdottomasti päästävä 2-3 tunnin päiväunille, koska joutui nousemaan niin aikaisin aamulla!! En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Eikö häntä jo hävetä, aikuista miestä?!?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta ihan kohtuullinen vaatimus, että mies herää aamulla esim klo 8 samaan aikaan ja antaa sinun arkisin käydä suihkussa tms.
Esitä asia käytännöllisistä syistä, ei niin, että sinä haluaisin istua käsi kädessä aamupalalla.
Minusta siinä olisi ensimmäinen askel lähemmäs.
Ei meilläkään mies ole osannut vauvoja hoivata, mutta on tehnyt työtä käskettyä. Siihen olen tyytynyt, että vauva ei itke ja on ruokituu ja kuivissa, lepertelyä on vaikea vaatia.
Nyt kun lapset ovat isoja, sujuu paremmin.
hänen vaimonsa pyysi apua minulta itkien.
Kävin vähän jututtamassa veljeäni ja sain todella törkeän vastaanoton.
Minun piti läväyttää jätkälle järkeä korville.
Lopulta itki lattialla ja myönsi miten ajattelematon lurjus oli ollut ja häpesi käytöstään. Neuvoin muuttamaan käytöstään ja kerroin myös hänen vaimonsa eroaikeista. Erohan siinä lopulta tulee, jos on huono mies. Onneksi minä olen hyvä mies ja vaimoni siitä minua aina kiittelee.
T: 11cm mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vauva on nyt hänen vastuullaan. Puuhaile sitten omiasi siihen asti, kunnes miehen pitää alkaa valmistautua töihin lähtöön. Tai sovi eli määrää, että arkena nouset sinä, viikonloppuisin ja lomilla mies. Anna miehen valita vaihtoehdoista.
Itse koin myös jotain samantyylisiä ajatuksia ainakin kahden jos en kolmenkin lapsemme vauva-aikoina. Siis mies ei ollut riittävästi meidän kanssamme eikä oikeasti läsnä lapsille. Nukkuu mielellään aamuisin ja syö sitten aamupalan huomaamatta että ehkä lapsi tarvitsisi jotain kiireesti ennen isin aamupalaa jne.
Mutta kun vauvoista on tullut taaperoita on mieskin ruvennut olemaan enemmän heidän kanssaan. Ja nyt kun jäi työttömäksi huomasin ison eron. Ennen mies tiuski herästi. Nukkui jokavälissä ja oli väsynyt. Töistä oli kovat paineet. Nyt mies on paljon iloisempi ja rennompi. Huomaa lapset ja minut paremmin jne. Eli meillä työpaineilla oli kyllä suuri merkitys siihen miten mies käyttäytyy kotona.
Mielestäni on väärin että koetat saada miehen väkisin "viettämään perheaikaa". Pyydä mielummin konkereettisia asioita tyyliin voitaisiinko käydä illalla vaunulenkillä yhdessä ? jne. Luulisin että suurimmalle osalle miehiä on helpompi olla taaperon tai leikki-ikäisen lapsen kanssa kuin vauvan. Koeta löytää selviä asioita joita mies voi tehdä vauvan kanssa. Toivottavasti miehesi löytää oman tapansa olla vauvan kanssa ja sinä voit hyväksyä että hänellä on erilainen suhde vauvaan kuin sinulla.
Se on väärin että mies aina nukkuu aamusta pitkään eikä anna sinun välillä nauttia aamu-unista. Meillä mies herää noin kerran kahteenviikkoon aamusta lasten kanssa jos haluan nukkua aamusta. Muulloin minä herään lasten kanssa koska olen luonnostani aamuvirkku ja mies taas nauttii niin paljon aamu-unistaan. Eli ymmärrystä puolin ja toisin kehiin ja kaikilla on paljon helpompaa.
Kannattaa myös miettiä voiko miehellä olla masennusta ?? Entä työpaieet ? Kokeeko jääneensä paitsioon kun sinä keskityt vauvaan ? Tarkoitus ei ole puolustella miehen käytöstä vaan huomioida että taustalla voi olla monia asioita ja ainakin osaan niistä voit sinäkin vaikuttaa.
Tsemppiä. Toivottavasti löydätte kaikkia tyydyttäviä ratkaisuja elämäänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ymmärrä ap:n miestä lainkaan. Enkä myöskään mitään löpinöitä "isäksi kasvamisesta". Ei äidiksikään tulla nappia painamalla. Ihan yhtälailla äiti saattaa olla ahdistunut ja pakokauhuinen vauvan syntyessä huolimatta siitä, että vauva on toivottu. Mutta kun äideillä ei ole mahdollisuutta ruveta lusmuilemaan tuossa tilanteessa. Se on otettava se vauva ja uusi arki haltuun, kaipasi vanhoja aikoja kuinka paljon tahansa. Aina mussutetaan, että "mutta kun miehillä kestää kasvaa isyyteen ja mussun mussun". Niin se voi kestää naisillakin. Naisilla vain yleensä on enemmän selkärankaa kantaa vastuuta huolimatta siitä, että tilanne voi tuntua alkuun hyvinkin vieraalta.
Minäkin tekisin ap:n tapauksessa niin, että en enää kyselisi ja anelisi. Veisin vauvan isälle klo 8 ja häipyisin vaikka lenkille ja siitä suihkuun. Ei se isä sitä lasta siihen heitteille jätä, usko pois.
kerran minäkin erehdyin ehdottamaan miehelle, että nousisi yhtäaikaa vauvan kanssa lauantai aamuna, että saisin nukkua tunnin ihan rauhassa. Siitä nousi valtava huuto ja meteli, että hänelle ei kukaan siitä maksa (=minullehan se äippäraha tuli). Sen jälkeen opin olemaan kysymättä.
Uskon vakaasti että miehesi muuttaa suhtautumistaan kunhan lapsi kasvaa. Meillä niin ei koskaan tapahdu.
ei makseta (mikä pitää paikkansa, Kelahan maksaa vain arkipäivistä).
Mutta lohdutan, että minunkin mieheni oli alkuun tuon kaltainen. Siitä on tullut aivan loistava ja nyt kun esikoinen on kuusi ja pienempi viisi, niin se joka roikkuu enemmän netissä ja telkkarin ääressä, oon kyllä minä :)
Liukuva työaika oli minunkin miehellä. Paljon kavereita. Kaverit jäivät kun lapsi tuli, mutta lapsen kanssa elämisen opettelu otti aikansa. Mies ei esim. ikinä ulkoillut vaunujen kanssa kuin erityisestä pakosta - lykki pihamaalla pikkuhetken että vauva nukahtaisi.
En voinut jättää miestä ja vauvaa kahdestaan kotiin, koska mies ei vain ymmärtänyt hoitaa lasta. Edes kaupassa en voinut käydä ellei vauva nukkunut tai ollut muuten "täysin palveltu". Mies ei muistanut valvoa liikkumaan lähtenyttä vauvaa ja paikallaan pysyessään vauva sai kitistä tai vaikka huutaa suoraa huutoa; mies ei ensin huomannut kitinää ja suoralle huudolle ei osannut tehdä mitään.
Aloin vaatia samaa rytmiä mieheltä enimmäiseksi. Iltaisin ilmoitin, että valvoa saa mutta aamulla ei kitistä kun herätään YHDESSÄ kun vauva herää. Ilmoitin myös että jo ei sovi, niin tuossa on ovi - voi muuttaa muuallekin. Aamulla pakotin miehen ylös ja vauvanhoitoon; jos ei olisi halunnut hoitaa vauvaa, niin sit ehdottelin pyykkejä, ruuanlaittoa, siivousta tiskejä ja kerroin että mielelläni olen itse vauvan kanssa.
Hiljalleen heille alkoi muodostua hyvä suhde. taaperon kanssa isi jo leikki ulkonakin. Kun kakkonen syntyi, iskä alkoi yhä enemmän viihdyttää taaperoa - mutta otti vauvaakin hoiviinsa jo hyvin. Silti muistan, että esikoisen 3 v -synttäreitä järjestäessäni piti ärähtää että hommiin siitä, tämä on SINUNKIN lapsesi ja nämä juhlat tehdään yhdessä.
Meillä helpotti tilannetta myös se, että päästiin rivarista maalle omakotitaloon, jossa miehellä on selkeästi enemmän hommaa niin sisällä kuin ulkona. Vuokrarivarissa mies tylsistyi.
Tätä kirjoittaessani mies on katsellut yhdessä leffaa lasten kanssa. Nyt ne meni yhdessä saunaan. siis miettikää!!! Enkä todellakaan ole eroamassa, hän on minun rakas ukonkutjakkeeni.
Toivon, että myös ap löytää yhteisen sävelen miiehensä kanssa. Joskus pitää olla hyvin selväsanainen ja yksioikoinen, miehet ovat aika suoraviivaisia: ei ne ymmärrä vihjeitä vaan pitää paukaista ihan suoraan!
kerran minäkin erehdyin ehdottamaan miehelle, että nousisi yhtäaikaa vauvan kanssa lauantai aamuna, että saisin nukkua tunnin ihan rauhassa. Siitä nousi valtava huuto ja meteli, että hänelle ei kukaan siitä maksa (=minullehan se äippäraha tuli). Sen jälkeen opin olemaan kysymättä.
Uskon vakaasti että miehesi muuttaa suhtautumistaan kunhan lapsi kasvaa. Meillä niin ei koskaan tapahdu.