En rakasta toista lastani yhtä paljon kuin toista

Meillä on kolme lasta, nuorin vasta ihan muutaman kuukauden ikäinen vauva. Vanhin on 16-vuotta ja sitte on 10-vuotias. Mä olen aina tullut meidän pojan kanssa juttuun paremmin kuin tytön kanssa joka on siis vanhin lapsi ja jossain vaiheessa mietin että "ehkä mä rakastankin poikaa enemmän"?



No, olen tullut toisiin ajatuksiin, mä rakastan mun kaikkia lapsia ja varmasti kaikkia paljon, mutta on vaan hyväksyttävä se että edes omien lapsien kanssa ei tule aina toimeen kaikkieen kanssa yhtä hyvin.



Mun rakkauden osoitti viimeistään se kun vanhin rupesi oireilemaan murrosiässä, voi sitä huolen määrää ja menetyksen pelkoa, mä olisin antanut vaikka toisen käteni siitä että kaikki olisi ollut niinkuin ennen. Ei siinä mitään, apua haettiin ja saatiin ja nyt on kaikki hyvin, kyse oli siis ihan murrosiän kapinoinnista, tosin aika pahasta sellaisesta.



Tsemppiä kaikille näitä asioita pohtiville!

Minun on vaikea osoittaa hänelle hellyyttä, ei tunnu hyvältä pitää sylissä ja suukottaa, toisin kuin kuopusta. Ja minusta tuntuu että lapsikin vaistoaa sen..

Ja tiedossa on sen vuoksi ongelmia aikuisiässä: hylätyksi tulemisen pelkoa, masennusta ja etenkin kelpaamattomuuden ja arvottomuuden tunnetta, joka heijastuu kaikkialle. Sori vaan, mutta näin se menee.

Eli kyllä sinun nyt vain olisi pyrittävä osoittamaan kaikille lapsille hellyyttä ihan yhtä paljon.

että kuopus oli niin toivottu...esikoinenko oli vahinkolapsi? Harkitsitko aborttia?



Eikait siinä muu auta kuin vain yrittää antaa huomiota molemmille...

että olet esikoisen kanssa, katsot ja kuuntelet häntä, ymv. Voi olla, että jossain vaiheessa tilanne taas muuttuu, ja on helpompikin rakastaa häntä ja olla hänen kanssaan. Näin mulla esikoisen kanssa, sit toinen oli hankalassa vaiheessa ennen kouluun menoa ja ekan syksyllä, esikoisen kanssa tällöin taas sujui. KOlmas tuntuu ekoihin verrattuna helpolta ja on herättänyt paljon rakkauden tunteita, mutta hänessäkin on ihka omat hankalat puolensa.

Välillä yritänkin mtuta se tuntuu jotenkin teennäiseltä ja vaikealta.

Kai se sitten pitää vaan yrittää panostaa ja toivoa että panostaminen muuttuu luonnolliseksi jossain vaiheessa.

kiusaa, ärsyttää ja tönii nuorempiaan.



Pohdin joskus, millaista meillä olisi, jos esikoisenkaltaista lasta ei olisi. rakastan häntä kyllä, koska on oma lapseni, mutta en erityisemmin pidä hänestä.



Muistan, kuinka keskimmäistä odottaessani katselin nukkuvaa esikoistamme, ja ajattelin, ettein voisi tätä toista syntyvää lasta koskaan rakastaa yhä paljon kuin esikoistani. toisin kävi.

Minä tiedän mistä puhut, koska olen kokenut saman ja kantanut myös siitä syyllisyyttä aikanaan paljon, kunnes luin kasvatusalan kirjoja aiheeseen liittyen. On ok, ettei rakasta samalla tavalla kaikkia lapsiaan, luonnollistakin, eikä sitä tahdonvoimalla muuksi voi muuttaa. Tärkeää on kuitenkin tehdä parhaansa äitinä tämänkin lapsen vanhempana, rakkautta on muukin kuin sanat ja kosketukset, mitkä tietysti tärkeitä myös. Mutta ei ainoa tapa osoittaa rakkautta ja välittämistä. Rakkautta on että kuuntelet lastasi, huolehdit hänestä kaikin tavoin, autat kun hän apuasi tarvitaan, olet läsnä. Ja lopetat suuret itsesyytökset. Meillä esikoinen (tyttö nyt 10v) oli vauvana jo äärimmäisen haastava, koliikkivauva, joka ei nukkunut vähän isompanakaan päivällä eikä yöllä kuin pieniä pätkiä, hereillä ollessaankin halusi olla vain sylissä.Siinäkin oli tyytymätön jos ei joku koko ajan keikuttanut suuntaan tai toiseen. Tukijoukkoja meillä ei ollut lainkaan, koska olimme muuttaneet juuri ihan eri puolelle Suomea, emme tunteneet ketään. Joten olimme aika puhki joskus. Rohkeasti halusimme mahdollisimman pian hänelle sisaruksen, koska aioin olla pitkään kotona ja kaverikin olisi tervetullut. Onneksi tämä vain 1,5 vuotta nuorempi velipoika oli maailman helpoin vauva, niin unien kuin muunkin suhteen ja pärjäsimme hienosti näiden kahden pienen kanssa. Sitten alkoikin esikoisen raju uhma ja kun nyt aikaa on kulunut jo näin paljon, niin olemme tulleet huomaamaan, että kyse oli pitkälti vahvemmasta temperamentista. Edelleen hän haluaa kaikista eniten huomiota meidän kolmesta lapsesta ja ottaa sen myös,tavalla tai toisella.Hän siis on aina saanut huomiota! Tietää miten äitiä ja isää parhaiten saa ärsytettyä ja on tyytyväinen kun onnistuu... Koulussa on luokkansa paras ollut koko ajan ja opettajilta on satanut pelkkää kiitosta. Hän on myös liikunnallisesti ja taiteellisesti erittäin lahjakas. Pakko on kuitenkin myöntää, että ristiriitaisia tunteita hän eniten lapsistamme minussa herättää. Mutta niin paljon on hetkiä, jolloin tippa linssissä tunnen että tekisin mitä vain tämän lapsen puolesta, hän silti arvokas omana itsenään, kuolisin jos minun pitäisi hänet menettää. Tämä on ollut henkisesti minullekin kasvunpaikka ja sitä se on edelleen. Lapset ovat erilaisia ja niin olemme me aikuisetkin.

teennäistä väkisinyrittämistä kaikki se huomio tms millä yrität vakuutella toisin. Ja kyllä se lapsi sen vaistoo ja tulee tajuamaan hyvinkin, mutta sille sinä et oikeasti voi mitään, tunteilleen kun ei voi mitään, valitettavasti.



Saako tämä lapsi rakkautta isältään, isovanhemmiltaan tai keneltäkään?

yhtä huonosti kuin on itse tullut lapsena kohdelluksi, kuopuksen kanssa traumat on jo purettu esikoiseen.



Tuli vain mieleen kun lueskelin noita yllä olevia niin kaikissa tapauksissa kyseessä oli esikoinen.



Apinaäitejä oli seurattu useita sukupolvia ja käyttäytyminen toistui aina esikoisen kohdalla.



Mielenkiintoinen tutkimus. Tunteesi on siis normaali ja yleinen. Kerroit itsekin että olet silti huomioinut ja rakastanut lastasi mikä on hienoa. En tiedä minkälaisia neuvoja psykologit osaisivat antaa?

miksi siis vanhempien pitäisi pitää siitä mitä lapsi on? Kaikissa meissä on ärsyttävät piirteemme. Ei pelkkä sukulaisuussuhde takaa että ihmiset tulevat toimeen. Itse olin jo pienestä pitäen ihan eri linjoilla sisarusten ja vanhempien kanssa ja se ei ole koskaan kadonnut vaikka ne sitä varmaan toivoi. Olen huomannut ajattelevani lähes kaikesta eri tavalla...

kuin eikoistaan. Minä kärsin vieläkin sen aiheuttamista jäljistä. Tällä hetkellä prosessoin sitä etten aiheuta omalle esikoiselleni traumoja sillä suosin nyt omaa kakkostani, jotta hän ei taas kokisi sitä mitä minä olen kokenut..eli LOPUTON KIERRE. Lopeta se, hae apua.



Minä olen aina ollut se 2 lapsi, äitini kohtelee myös minun lapsiani samalla tavalla kuin mitä omiaan on kohdellut. Siskoni lapset ovat tärkeämpiä, ihanempia, kiltimpiä jne.



Pahinta mitä oma äiti voi tehdä on aiheuttaa alemmuuta lapselleen, tietoisesti käyttäytyy niin että lapsi tuntee olevansa huonompi kuin isosisko, tyhmempi kuin isosisko, rahaa kyllä syydetään saman verran molemmille mutta rakkaus puuttuu..se sairastuttaa lapsesi isompana. Ja tällä hetkellä en enää ole paljon äitini kanssa tekemisissä, omat lapseni ovat aukaisseet lapsuuteni traumat. En kunnioita äitiäni.



Tämänkö haluat omalle kohdallesi tapahtuva????

Ja luulet ettei lapsesi tule huomaamaan eroa, usko minua HÄN HUOMAA ja hyvin nuorena. Lapset eivät ole tyhmiä.

on hyvin erilainen kuin minä. Esikoispojan mielenliikkeet osaan ennustaa, hän on muutenkin hyvin kaltaiseni. Ei todellakaan mikään helppo lapsi, mutta ymmärrän häntä. Keskimmäinen on myös poika, mutta hän on aivan eri planeetalta. Taiteellinen, pitää kaikesta kauniista, kaunis lapsi. Ulkonäössä ei ole mitään minusta. Meillä on usein sukset ristissä. Se on kurjaa. Vauvana hän oli tosi helppo ja suloinen kuin mikä, nyt on paha uhma menossa varsinkin minua kohtaan. Uskon, että tilanne voi taas vuosien päästä olla eri. Keskimmäisen synnyttyä esikoinen oli vaikea, vauva ihana. Tilanteet muuttuu, lapset kasvavat ja kehittyvät. Rakastat varmasti molempia lapsiasi, mutta erilailla. Tyttären kanssa voi löytyä jotain yhteistä vähän myöhemmin. Meillä on myös tyttö, hän on vasta 2 v. Keskimmäinen on ainakin meillä joutunut kasvamaan vähän turhan nopeasti isoksi, kun sisko syntyi. Sisko on suloinen tapaus, hän on oikea koko perheen prinsessa. Keskimmäinen selvästi kadehtii tätä asemaa, mutta olen yrittänyt hänelle selittää nukkumaan mentäessä, että vaikka minulla ja hänellä on päivänaikana ollut sanomista, äiti rakastaa häntä ihan yhtä paljon kuin muitakin lapsiamme. Se yleensä auttaa, ja poika on yhtä hymyä nukkumaan mennessään.

Miltä hänestä tuntuu, kun äidin ilme on täysin erilainen nauraessaan nuoremman lapsen kanssa, miten äidin silmiin syttyy tietty pilke, miten luonnollisesti äiti halaa ja suukottaa...



Siis sen lisäksi, että esikoinen on joutunut kärsimään tämän normaalin sisarkateuden. Voi, miten surku tuli lasta.



Muistutat erästä tuttavaperhettäni, jossa oli juuri näin, mutta eri syistä. Esikoinen oli ollut helppo lapsi, mutta äiti ei saanut äidinvaistojaan ja äidinrakkauttaan kovin helposti ja luonnollisesti esiin (kesti yli puoli vuotta), imetys takkuili ja äitinä olo ei ollut helppoa, vaikka vauva nukkui 12 h unia eikä itkenyt juuri koskaan. Nuorempi tyttö taas syntyi temperamenttisena, mutta synnytys sujui helposti ja hallitusti, imetys alkoi heti sujua ja äitiys tuntui luontevalta, vauvaa alkoi heti rakastaa. Tämä kuvio sitten säilyi niin pitkälle, että perheeseen syntyi se kolmas lapsi, ja sitä äitiyttä piti taas hakea uudestaan, samoin perheen lasten roolit menivät uusiksi. Siihen saakka äiti helli nuorempaa tyttöä, joka otti vastaan suukot ja hellimiset luonnollisesti mutta myös vaati niitä itselleen ja osasi taitavasti katsoa, milloin se satuttaisi eniten esikoista. Esikoinen kääntyi pois, ja jos äiti yritti kömpelösti pyytää syliin, tyttö lähti pois huoneesta. Miksi edes yrittää, kun äidin silmiin ei syty se hehku hänen kanssaan, kun hän tietää, että äiti ei rakasta samalla lailla? Ja kun äiti päivitteli aina kovaan ääneen, miten estynyt tuo esikoinen on meidän kuopukseen verrattuna...



Itketti tuon lapsen puolesta joka kerta, ja nyt itkettää sinun lapsesi puolesta. Ei kaikki lapset pysty osoittamaan hellyydenkipeyttä ja rakkauttaan samalla tavalla. Mutta jokin tapa on, joka olisi vain heidän, ja se sinun äitinä pitäisi löytää. MIten voit olla esikoisesi kanssa ja osoittaa hyväksyntää ja rakkauttasi ilman, että se samalla kertoo hänelle, miten valjumpaa ja vähäisempää se on kuopukseen verrattuna? Voisiko teillä olla jotain isojentyttöjen juttuja? Onko hän lahjakas jossain asiassa, josta sinä voisit olla kiinnostunut ja tehdä hänen kanssaan näitä juttuja? Keksi hänen kanssaan harrastus, jossa osoitat kiinnostuksesi ja rakkautesi niin, että lapsikin sen ymmärtää, ja jätä pusut ja halit ja hellimiset sitten enemmän kuopuksen jutuksi.



Itse kyllä yrittäisin silti tasapuolisuutta näissäkin asioissa, mutta lapsi ei varmaan lämpene sille nopeasti, kun näkee, että et ole luonnollinen sen asian kanssa. Pikku hiljaa kyllä saattaa lämmetäkin, kun teet sen vähän eri tavalla esim. ohimennen silität poskea ja kuiskaat, miten rakas hän on, ja jatkat sitten vaikka sinne kuopuksen luo hellimään. Tai kysyt esim. illalla, tulisiko hän sinun syliisi tai ihan vain vedät kysymättä ja annat suukon. Älä yritä samaa kuin kuopuksen kanssa, keksi teidän omat hellimisjutut.

Juuri sen takia keskimmäisesi kiukkaa kun vaistoaa että et ole läsnä hänelle.

Minäkin kiukkusin, melkein 18v. kunnes itse sain niskasta kiinni ja tajusin, että äitini rakastamattomuus ei johdu minusta vaan hänen puuttteellisuudestaan.

Minä poltin, käytin alkoholia, rähisin, kokeilin huumeita, tein kaiken äidilleni vaikeaksi ja ihan tahallani. Ärsytin loputtomiin.

Niin tékee lapsi jota ei rakasteta!!!

on hyvin erilainen kuin minä. Esikoispojan mielenliikkeet osaan ennustaa, hän on muutenkin hyvin kaltaiseni. Ei todellakaan mikään helppo lapsi, mutta ymmärrän häntä. Keskimmäinen on myös poika, mutta hän on aivan eri planeetalta. Taiteellinen, pitää kaikesta kauniista, kaunis lapsi. Ulkonäössä ei ole mitään minusta. Meillä on usein sukset ristissä. Se on kurjaa. Vauvana hän oli tosi helppo ja suloinen kuin mikä, nyt on paha uhma menossa varsinkin minua kohtaan. Uskon, että tilanne voi taas vuosien päästä olla eri. Keskimmäisen synnyttyä esikoinen oli vaikea, vauva ihana. Tilanteet muuttuu, lapset kasvavat ja kehittyvät. Rakastat varmasti molempia lapsiasi, mutta erilailla. Tyttären kanssa voi löytyä jotain yhteistä vähän myöhemmin. Meillä on myös tyttö, hän on vasta 2 v. Keskimmäinen on ainakin meillä joutunut kasvamaan vähän turhan nopeasti isoksi, kun sisko syntyi. Sisko on suloinen tapaus, hän on oikea koko perheen prinsessa. Keskimmäinen selvästi kadehtii tätä asemaa, mutta olen yrittänyt hänelle selittää nukkumaan mentäessä, että vaikka minulla ja hänellä on päivänaikana ollut sanomista, äiti rakastaa häntä ihan yhtä paljon kuin muitakin lapsiamme. Se yleensä auttaa, ja poika on yhtä hymyä nukkumaan mennessään.

en rakasta kuopusta kuten esikoista. Esikoinen on vaan niin ihana tapaus ja ollut meidän elämässä 7 vuotta ennen kuopuksen syntymistä. Nyt kuopus on 1-vuotias ja olen aivan umpirakastunut myös häneen. Tosin huono omatunto on kova, kun olen jotenkin ärtyneempi esikoiseen nykyään. Ihan siitä syystä, että kuopus on ihanuudestaan huolimatta aika kiukkupussi ja tuollaiselle 1-vuotiaalle on vaikea suuttua. Sitten esikoinen avaa suunsa pyytääkseen jotain ihan pientä, niin tulee helposti oltua ärtynyt. Harmittaa, koska esikoinen on kuitenkin hirveän kiltti ja joustava. Yritän oikein panostaa siihen, että en toimisi niin. Sovittiin esikoisen kanssa, että jos toiselle puhuu ilkeästi, niin toinen sanoo "piip". Tämä toimii myös toiseen suuntaan esikoisen ollessa nenäkäs mulle. Komentaminen on erikseen, mutta sellaisesta äksyilystä saan "piipit" heti vanhemmalta.:)

Miltä hänestä tuntuu, kun äidin ilme on täysin erilainen nauraessaan nuoremman lapsen kanssa, miten äidin silmiin syttyy tietty pilke, miten luonnollisesti äiti halaa ja suukottaa... Siis sen lisäksi, että esikoinen on joutunut kärsimään tämän normaalin sisarkateuden. Voi, miten surku tuli lasta. Muistutat erästä tuttavaperhettäni, jossa oli juuri näin, mutta eri syistä. Esikoinen oli ollut helppo lapsi, mutta äiti ei saanut äidinvaistojaan ja äidinrakkauttaan kovin helposti ja luonnollisesti esiin (kesti yli puoli vuotta), imetys takkuili ja äitinä olo ei ollut helppoa, vaikka vauva nukkui 12 h unia eikä itkenyt juuri koskaan. Nuorempi tyttö taas syntyi temperamenttisena, mutta synnytys sujui helposti ja hallitusti, imetys alkoi heti sujua ja äitiys tuntui luontevalta, vauvaa alkoi heti rakastaa. Tämä kuvio sitten säilyi niin pitkälle, että perheeseen syntyi se kolmas lapsi, ja sitä äitiyttä piti taas hakea uudestaan, samoin perheen lasten roolit menivät uusiksi. Siihen saakka äiti helli nuorempaa tyttöä, joka otti vastaan suukot ja hellimiset luonnollisesti mutta myös vaati niitä itselleen ja osasi taitavasti katsoa, milloin se satuttaisi eniten esikoista. Esikoinen kääntyi pois, ja jos äiti yritti kömpelösti pyytää syliin, tyttö lähti pois huoneesta. Miksi edes yrittää, kun äidin silmiin ei syty se hehku hänen kanssaan, kun hän tietää, että äiti ei rakasta samalla lailla? Ja kun äiti päivitteli aina kovaan ääneen, miten estynyt tuo esikoinen on meidän kuopukseen verrattuna... Itketti tuon lapsen puolesta joka kerta, ja nyt itkettää sinun lapsesi puolesta. Ei kaikki lapset pysty osoittamaan hellyydenkipeyttä ja rakkauttaan samalla tavalla. Mutta jokin tapa on, joka olisi vain heidän, ja se sinun äitinä pitäisi löytää. MIten voit olla esikoisesi kanssa ja osoittaa hyväksyntää ja rakkauttasi ilman, että se samalla kertoo hänelle, miten valjumpaa ja vähäisempää se on kuopukseen verrattuna? Voisiko teillä olla jotain isojentyttöjen juttuja? Onko hän lahjakas jossain asiassa, josta sinä voisit olla kiinnostunut ja tehdä hänen kanssaan näitä juttuja? Keksi hänen kanssaan harrastus, jossa osoitat kiinnostuksesi ja rakkautesi niin, että lapsikin sen ymmärtää, ja jätä pusut ja halit ja hellimiset sitten enemmän kuopuksen jutuksi. Itse kyllä yrittäisin silti tasapuolisuutta näissäkin asioissa, mutta lapsi ei varmaan lämpene sille nopeasti, kun näkee, että et ole luonnollinen sen asian kanssa. Pikku hiljaa kyllä saattaa lämmetäkin, kun teet sen vähän eri tavalla esim. ohimennen silität poskea ja kuiskaat, miten rakas hän on, ja jatkat sitten vaikka sinne kuopuksen luo hellimään. Tai kysyt esim. illalla, tulisiko hän sinun syliisi tai ihan vain vedät kysymättä ja annat suukon. Älä yritä samaa kuin kuopuksen kanssa, keksi teidän omat hellimisjutut.

kuulostaa aika soopalta tuo että "tunteilleen ei voi mitään." Johan nyt on hemmetti, jos jopa pienten lasten vanhemmat ovat kasvatustehtävässään tunteidensa armoilla, kun heidän pitäisi kantaa vastuuta kokonaisen ihmisen kasvamisesta ja kehittymisestä. Eli sinun on syytäkin tuntea syyllisyyttä. Lopeta voivottelu ja tee asialle jotain. Muilta saamasi ymmärrys voi lämmittää mieltäsi, mutta ei poista ongelmaa.



Ei ole oikein, että lapsi joutuu elämään hänelle todennäköisesti ikuisia oireita aiheuttavan lapsuuden vain siksi, ettei hän ole sattunut syntymään äidin kannalta "helpoksi" lapseksi. On myös uskomattoman itsekeskeinen näkökulma, että lapsi on silloin "hyvä", kun hän on äidin kannalta helppo ja kiltti! Koita ajatella niin, että nykymaailmassa oma vahva tahto ja itsetunto ovat perusedellytyksiä pärjäämiselle. Ole ylpeä lapsestasi, että hänellä on niitä. Kiltit ja alistuvat eivät pitkälle pötki.



Oletko koskaan muuten miettinyt, mistä lapsesi "hankaluus" johtuu? Ei hän kiusallaan ole vaikea. Lapsillakin on huolia, murheita ja ongelmia joita aikuiset eivät aina huomaa, kun kiinnittävät vain huomiota "huonoon käytökseen" ja suuttuvat siitä.

Äiti-tyttö suhteissa usein ongelmia, eivät ole niin mutkattomia. Voi olla helpompi osoittaa tunteita vastakkaiselle sukupuolelle. En tiedä rakastaako toista enemmän vai onko rakkaus erilaista.

kasattiin jo ihan pienestä piäen kauheasti vastuuta nuoremmista sisaruksista. Toiset saivat olla vain lapsia, ja minun piti olla miniaikuinen, vaikka perätysten kaikki synnyttiin, ja ikäerot ovat pienet. =(



Äidin kanssa välit ovatkin enimmäkseen asialliset, enkä osaa oikein ottaa vastaan halauksia sieltä suunnalta. Sisarukset kylläkin tulivat erittäin läheisiksi ja välillä huolehdin heistäkin niinkuin olisivat omia lapsia. :)

Minäkin olen nähnyt tuttavaperheessä, kuinka perheen lapsista toinen on saanut hyväksynnän kuin itsestään toisen joutuessa aina ansaitsemaan rakkauden. Vanhemmat eivät ole suostuneet muuttamaan käytöstään tai edes näkemään siinä mitään väärää.



Hoidetaanhan se toinenkin lapsi, mutta jotenkin sen lellikin tarpeet ovat olleet tärkeämpiä. Kyllähän syrjitty tämän huomaa, mutta pieni ei osaa ajatella siinä mitään väärää - pitää vaan itseään jotenkin alempiarvoisena ja alistuu kohtaloonsa.



Käytännössä tuo suosiminen näkyy monella tavoin. Kun kuopuksen itkuun reagoidaan lohduttamalla, syrjitty esikoinen saa kuulla olevansa itkupilli. Pientä halataan ja hellitään, toinen saa katsoa vierestä. Vanhempien mielestä se "heille sopiva lapsi" ansaitsee kannustusta ja kehuja joka asiasta, toisen pitää suoriutua loistavasti, ennen kuin suoritukset noteerataan. Kotiin ostetaan juuri tämän suosikin herkkuruokaa. Kuopukselle hankitaan toiveleluja. Suosikkiin satsataan joka asiassa enemmän.



Olen miettinyt tämän alempiarvoisen lapsen tulevaisuutta. Ei tuollainen lapsuus voi olla vaikuttamatta itsetuntoon.



Surettaa.