Lue keskustelun säännöt.
Miten kertoisitte, jos haluaisitte pitää välimatkaa omaan äitiinne?
03.01.2011 |
Hieman taustaa: minulla ja äidillä on jo pidempään ollut hankalaa. Suureksi osaksi siksi, että olen joutunut olemaan se aikuinen tässä ihmissuhteessa, jo pienestä saakka.
Nyt elämäntilanteeni on sellainen, että en jaksa enää. Tarvin kaikki voimavarani erään suuren projektin loppuunsaamiseksi ja äiti vie omalla käytöksellään minulta liikaa energiaa.
Kuinka kertoisitte asian äidille? En osaa muotoilla asiaa, koska tiedän, että äiti on minulta selitystä vailla (tähän koko välien hiertämiseen, jota hän ei tunnu ymmärtävän ollenkaan). Aion kuitenkin laittaa jonkinlaisen sähköpostin hänelle, koska muuten itse mietin tätä jatkuvasti.
Kommentit (26)
Epämääräisten huhujen levittämistä kaikille ihmisille, joiden kanssa hän vaan voi kuvitella meidän tai lasten olevan tekemisissä: sukulaisten ja ystävien lisäksi rinkiin kuuluvat myös koulut ja työpaikat. Hän pyrkii samalla kalastelemaan tietoja, joita voisi jotenkin käyttää meitä vastaan.
Ihmisiin nuo saattavat mennä läpi, kun "vanha herrasmies lähestyy luottamuksella huolinensa" tai haluaa ystävällisyyttänsä varoittaa.
Törkeimpiä ovat olleet perättömät ilmiannot lastensuojeluun, joita voi tehdä myös nimettömänä. Oikeuteen vastuuseen siitä on juuri tuon nimettömyyden vuoksi vaikea saada, vaikka kaikki tietävät kenestä ja mistä on kyse. Toisaalta lastensuojelussa ei enää isäni & hänen ystäväpiirinsä yhteydenottoihin reagoida, kun tietävät mikä on miehiään.
Silloin kun tiesi missä asuttiin, tapasi hän kyttäillä nurkilla ja yrittää yhteydenottoa lapsiin. Meni vielä tyhmyyksissään kouluillekin kyttäämään, mutta siitä taisi saada poliisit omalle ovelle.
Hyvä puoli tässä on ollut se, että yhtään epäluotettaviin ihmisiin meillä ei ole ollut varaa. Kaikenlaiset tyhjänpäiväiset sukulaiset ja muut ovat saaneet mennä. Ne ihmiset jotka ovat lähellä, ovat sitten tosi hyviä tyyppejä!
Ainiin, kyllähän hän joskus niitä sylkemiskirjeitä kirjotteli ja mobilisoi muitakin kirjoittamaan, mutta niille voi sanoa huihai. Kannattaa ne kuitenkin säästää siltä varalta, jos joskus joutuu vielä oikeuteen puolustautumaan.
Tuskinpa isä lopettaa ennen kuin kuolee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalla äidilläni todettu parantumaton syöpä ja yhteistä aikaa ei ole paljon... Koittaakahan saada vain välinne kuntoon ja nauttikaa yhteisestä ajasta, niin kauan kuin voitte. Ei muuta neuvoa!
Kaikessa hiljaisuudessa vaan vähennät yhteydenottoa, et vastaa puheluihin etkä viesteihin. Jos tulee oven taakse, sanot olevasi juuri lähdössä. Et käy äitisi luona.
Minä yritin puhua äitille tuntemuksistani, hirveä riita siitä kehkeytyi. Tekeytyi marttyyriksi, hän on aina kaikkensa yrittänyt puolestani ja nyt saa tämmöisen kiitoksen. Silloin päätin että oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun kerron asioitani. Jatkossa teen parhaani vältelläkseni häntä.
Omalla äidilläni todettu parantumaton syöpä ja yhteistä aikaa ei ole paljon... Koittaakahan saada vain välinne kuntoon ja nauttikaa yhteisestä ajasta, niin kauan kuin voitte. Ei muuta neuvoa!
tahtoo että välit vanhempiin olisi hyvät. Jos kuitenkin on asioita jotka todella hiertävät, eikä äiti/isä tunnusta tosiasioita, sitä välien yrittämistä on turha yrittää. Se vaatii molemminpuolista yritystä ja anteeksipyytämistä.
ei tarvitse tehdä mitenkään turhan dramaattista (sähköposti yms. on mielestäni aika dramaattista). VItse vain vähentäisin yhteydenottoja, kyläilyjä jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja syynä se, että en jaksa lähteä tuohon "vähennän yhteydenpitoa hiljalleen"-hommaan. Pari päivää sitten nimittäin sain jälleen luurin korvaan, ihan mitättömästä asiasta - joten tätä se tulisi olemaan jatkossakin, jos en nyt laita tälle stoppia.
Viime vuonna meillä oli monen kuukauden tauko yhteydenpidossa - voi että, mulla on oli helppo hengittää :). Äiti nimittäin vetää minut mukaan kaikkiin ihmissuhteisiinsa (mm. sisarusten välisiin), tekee sen niin, että kaataa kaiken mun niskaan ja jättää mulle hoidettavaksi. Sitten kun laitan omat rajani ja sanon, että asiat ei mulle kuulu, niin suuttuu mulle.
Laitoin lyhyen ja ihan asiallisen sähköpostiviestin äidille. Äidiltä tuli vastaus: "Jos et kerro syytä, on kai parempi, että en ole enää teille olemassakaan!"
Arvatkaapa kiehahtiko taas... Mun kannattaa varmaan lopettaa kokonaan odottamasta, että äiti vihdoinkin aikuistuisi? Vai mitä mieltä olette?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjotinkin aiheesta tänne, mutta oli kyseessä vähän erilainen tilanne. Äitini meni ihan arvaamattomaksi ja heitti minut ja pienet lapseni jopa pihalle, kun sai yllättäen raivokohtauksen. Ilmoitin sitten, että emme vain enää käy siellä eikä ole tarvetta soitellakaan. Nyt on pikku hiljaa soiteltu ja olen käynytkin lasten kanssa. Lapset edelleen pohtivat kotona, miksi mummo sanoi ettei saa enää käydä ja miksi mummo haukkui äitiä, isiä ja heitäkin... Ikinä en kuitenkaan uskalla lapsia enää jättää hänelle edes hetkeksi. Tätä äitini ei ymmärrä, äimistelee vaan, että miksi ihmeessä ja eihän hän mitään tee.
Eli jos siltä ap tuntuu, katkaise vain reippaasti ne välit. Joko äitisi alkaa ymmärtämään asioita tai sitten jää piehtaroimaan oman itsensä kanssa.
Ja noille, joilla äiti on valitettavasti parantumattomasti sairas tai jopa kuollut, ei se
elämä ole koskaan noin mustavalkoista. Onni heillä, joilla suhde vanhempiin on normaali ja on saanut kasvaa normaalissa ympäristössä lapsuutena.
Laitoin lyhyen ja ihan asiallisen sähköpostiviestin äidille. Äidiltä tuli vastaus: "Jos et kerro syytä, on kai parempi, että en ole enää teille olemassakaan!" Arvatkaapa kiehahtiko taas... Mun kannattaa varmaan lopettaa kokonaan odottamasta, että äiti vihdoinkin aikuistuisi? Vai mitä mieltä olette?
Yleensäkin on ihan turha odottaa, että toiset jotenkin muuttuisivat fiksummiksi ja sympaattisemmiksi, varsinkin, jos aikuisista puhutaan.
Tavallaan ymmärrän äitiäsikin, joku sähköposti siitä, että tytär aikoo ottaa etäisyyyttä haluamatta kertoa mitään syytä on aika tylyä. Ota huomioon, että äitisi ei todennäköisesti ymmärrä yhtään sitä, miten hänen oma käytöksensä rassaa sinua.
Mutta aikuisia olette ja on sinun asiasi vetää rajat ja päättää, mitä saat ja mitä siedät miltäkin ihmissuhteelta. Mihinkään saippuadraamaan ei kannata lähteä, sellaisia välien selvittelyjä tapahtuu harvoin oikeassa elämässä ja ainakaan ne eivät yleensä johda mihinkään ihmeparanemiseen...
Sinuna minä vain vähentäisin kommunikaatiota ja sanoisin suoraan, jos alkaa vuodattaa sinulle asioita, joille et voi mitään ja joitka eivät sinulle edes kuulu. Suuttukoon, jos suuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei "edes" sillä omalla äidilla ole oikeutta kohdella lastaan miten tahansa, ei "edes" syöpäsairaana jonka olen itse kokenut kun äitini sairasti 4v ajan ja kuoli 47v iässä muutama vuosi sitten.
Päinvastoin, sain äidin sairaudesta voimia "nousta jaloilleni" ja häntä "vastaan" jos siltä tuntui ja tarve oli, siihen asti, liki 30v ajan olin lähinnä pokkuroinut ja niellyt kaiken paskan mitä äiti eteeni hetti.
Oli se sitten fyysistä tai henkistä pahoinpitelyä, vähättelyä, mitätöimistä, mitä tahansa.
Olen ikuisesti onnellinen siitä että äidin kahden viimeisen elinvuoden aikana uskalsin olla eri mieltä kuin hän, kieltää häntä, olla vastaankin.
Näyttää äidille että minä olen MINÄ, aikuinen ja arvokas ihminen ja hänellä ei mitään oikeutta eikä lupaa käyttäytyä minua kohtaan miten vain.
Eli pysy ap vahvana ja lujana, olet sen arvoinen lainatakseni erästä mainosta ;)
N35
Se on oikein tyypillinen marttyyrin, itsekkään sellaisen, vastaus.
Joten paras on ettet vastaa siihen enää mitään ja pysyt edelleen vahvana ja lujana ja kannallasi.
N35
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yritän juuri ottaa etäisyyttä, mutta se on vaikeaa. äiti soittelee päivittäin ja jättää vastaajaan marttyyriviestejä ja tekstailee "olet enää edes hengissä"-tyyppisesti.
Äiti-tytär-suhde voi olle todella vaikea, varsinkin kun äiti vanhenee eikä oikein voi hyväksyä sitä. Äiti voi jopa tuntea kateutta nuorta tytärtään kohtaan.
Ja teille joiden äidit ovat kuolleet tai sairaana: ehkä tämä ei ole oikea ketju teille. Pahoitteluni tilanteenne johdosta kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laitoin lyhyen ja ihan asiallisen sähköpostiviestin äidille. Äidiltä tuli vastaus: "Jos et kerro syytä, on kai parempi, että en ole enää teille olemassakaan!"
Arvatkaapa kiehahtiko taas... Mun kannattaa varmaan lopettaa kokonaan odottamasta, että äiti vihdoinkin aikuistuisi? Vai mitä mieltä olette?
Mitä tahansa sanotkaan, niin AINA juttu kääntyy siihen minä minä... Niin kuin tuosta vastauksestakin käy ilmi "minä en olen enää teille olemassa". Luulisi että normaali ihminen ihmettelisi mikä on vikana ja yrittäisi selvittää siihen syytä kysymällä olenko sanonut tai tehnyt jotain. Tai ainakin kommentoimalla takaisin ettei ole omasta mielestään tehnyt mitään sellaista minkä vuoksi kannattaisi välit katkaista.
Oma äitini on marttyyri pahinta laatua. Kun kerran täysi-ikäisenä kerroin että minun on ollut tosi vaikea sulattaa ettei puuttunut mitenkään kun minua ala-asteella kiusattiin (tästä myös kerroin ala-asteella äitilleni). Arvatkaapa mikä hänen vastauksensa oli. No kun häntäkin on ala-asteella kiusattu ja silloin hänen äitinsä vain löi häntä huulille että turha tulla juoruilemaan. Sen jälkeen alkoi kertoilemaan miten häntä oli kiusattu.
Tai kun kerroin etten tykkää että puuttuu minun ja perheeni elämään. Yrittää vaikuttaa kaikkeen, ei niin pientä päätöstä ole, etteikö tunge nenäänsä siihen ja pitäisi tehdä niinkuin hän on sanonut. No joka tapauksessa, alkoi valittamaan että kaikkensa on tehnyt ohjatakseen meitä lapsia elämänpoluilla ja mitään kiitosta ei saa. Parhaansa on tehnyt jne. Jälleen ohitti minut täysin.
Kiitos vastauksista! Suutuin niin tuosta äidin vastauksesta, että laitoin vielä yhden viestin takaisin. Pyysin kunnioittamaan pyyntöäni ja kuuntelemaan kerrankin. Kerroin myös olevani vihainen ja että minulla on vihaani aivan täysi oikeus - minusta jokaisen äidin tulisi suojella omaa lastaan ja tätä suojelutehtäväänsä äitini ei ole mielestäni täyttänyt. Päinvastoin.
Äidiltä tulleessa viestissä asiahan oli sitten kääntynyt jälleen toisinpäin - eli MINUN pitäisi selvittää tämä asia, joka MINULLA on huonosti... Huoh.. Eli ei hän lukenut viestiäni kunnolla (mainitsin kyllä, mistä syistä olen vihainen ja haluan pitää etäisyyttä).
Eipä ole helppoja nämä äitisuhteet. Onneksi on ihana ja ymmärtäväinen anoppi. Ja minulla on myös ihana ja lämmin äitini ikäinen ystävä, jonka kanssa voin näistä asioista puhua.
Millä perustelet ettei ap:n aloittama ketju olisi meille? ja millä oikedeulla edes toteat niin?
Meinaatko ettei äiti-tytär suhde ole voinut olla vaikea jos äiti on kuollut? vai meinaatko ettei siitä saisi silloin puhua? tai antaa kokemuksen vinkkejä, tuntemuksia, ohjeita jopa muille?
Hohhoijaa!!
-16-
lakkasin vain pitämästä yhteyttä. Pari vuotta meillä oli taukoa kaikessa kanssakäymisessä; sitten äiti lopulta oli siinä jamassa, että kykeni tajuamaan tekonsa ja niitten vaikutukset. Hän pyysi kirjeitse anteeksi ja pienellä varauksella aloitin jälleen yhteydenpidon.
Taustalla meillä oli äidin mt- ja alkoholiongelmaa.
Tänä vuonna tulee viisi vuotta kuluneeksi siitä kun katkaisin välini vanhempiini. Koko elämän ajan erityyppistä alistamista, pettämistä ja jopa perheen suoranaista vaaraan asettamista.
Isälläni on ilmeisesti jonkin asteinen luonnevika ja äiti taas on hänen tukijansa. Kumpikaan ei ole liikkeellä täysillä valoilla.
Olihan se rankkaa katsoa totuutta silmiin ja nähdä, että omat vanhemmat eivät todellakaan ole mistään kotoisin. Lapsena sitä vaan on ollut aina vanhemmillensa uskollinen ja tottunut kääntämään asiat mielessään parhain päin.
Nyt se on kuitenkin jo historiaa. Myös suru, viha ja ahdistus ovat poistuneet. Tosin työtä sen eteen on saanut paljon tehdä.
Minulle on tärkeämpää on oma ja lasten hyvinvointi, kuin menneiden sukupolvien hyysääminen. Jos olisin vanhempieni kanssa tekemisissä, alistaisin itseni jatkuvasti henkiselle väkivallalle ja sitä en voi enää sallia.
Uskon, että sukupolvien pituinen kierre on nyt ratkaisuni myötä katkennut. Siitä hyöytyvät ennen kaikkea lapset.
Kyselee ap.