Miten kertoisitte, jos haluaisitte pitää välimatkaa omaan äitiinne?

Tänä vuonna tulee viisi vuotta kuluneeksi siitä kun katkaisin välini vanhempiini. Koko elämän ajan erityyppistä alistamista, pettämistä ja jopa perheen suoranaista vaaraan asettamista.

Isälläni on ilmeisesti jonkin asteinen luonnevika ja äiti taas on hänen tukijansa. Kumpikaan ei ole liikkeellä täysillä valoilla.

Olihan se rankkaa katsoa totuutta silmiin ja nähdä, että omat vanhemmat eivät todellakaan ole mistään kotoisin. Lapsena sitä vaan on ollut aina vanhemmillensa uskollinen ja tottunut kääntämään asiat mielessään parhain päin.

Nyt se on kuitenkin jo historiaa. Myös suru, viha ja ahdistus ovat poistuneet. Tosin työtä sen eteen on saanut paljon tehdä.

Minulle on tärkeämpää on oma ja lasten hyvinvointi, kuin menneiden sukupolvien hyysääminen. Jos olisin vanhempieni kanssa tekemisissä, alistaisin itseni jatkuvasti henkiselle väkivallalle ja sitä en voi enää sallia.

Uskon, että sukupolvien pituinen kierre on nyt ratkaisuni myötä katkennut. Siitä hyöytyvät ennen kaikkea lapset.

helpottui kun tajusin ettei mikään sanomani saa vanhempiani ymmärtämään miten väärin ovat minua kohdelleet, sekä tietysti sisaruksiani. He eivät tule ikinä ymmärtämään eivätkä koskaan käytöstään muuttamaan. Se oli se ratkaiseva hetki, huomasin että minun pitää suojella itseäni ja omaa perhettäni. Minua EI OLE VELVOLLISUUTTA hyysätä heitä, eikä olla missään tekemisissä. Mitään ilmoittamatta katkaisin yhteydenpidon, en avannut ovea kun alkuun yrittivät tulla käymään. Tuosta on nyt aikaa pari vuotta, helpottuneisuus on päällimmäinen tunne mielessäni. Helpottuneisuus siitä ettei minun tarvitse sitä enää sietää ja kelata.

Jep, sama kokemus itsellä. Meillä tosin yhteydenpidosta seurasi kamalaa häiriköintiä, johon ratkaisu löytyi lähestymiskiellon hakemisesta ja TURVAKIELLOSTA. Eli yhteystietoja ei saa eikä löydy yhtään mistään.



Ystäviä ja sukulaisia, joihin pitää yhteyttä, on tämän päätöksen myötä pitänyt rajoittaa. Kaiken maailman serkkujen ja vastaavien puolituntemattomien kautta isä vielä yrittää pelata pelejänsä, mutta turhaan.



Vanhempani saavat vastata tekemisistään ja tekemättä jättämisistään suoraan yläkertaan, kun se päivä (toivottavasti pian) koittaa. Minua ei heidän anteeksipyytelynsä enää edes kiinnosta.

Tarkennus edelliseen viestiin. :)

käyn vaan harvemmin haudalla sit.

Jos se itsekeskeisyyksissään edes huomaa. Eli otan vaan sen etäisyyden. Lopetan puhelut lyhyeen, vastaan viesteihin päivien päästä jos ollenkaan, perun tapaamiset milloin mihinkin vedoten.

Ja jos kysyy, että mikä on, vedän aurinkoisimman naamarin ja ihmettelen että kuin niin, kaikki hyvin, no problemo. En kerro mitään omia asioitani, en välitä, jos se suuttuu tai loukkaantuu. Annan muhia aikansa.



Suuri virhe on puhua suoraan ja asiallisesti tuntemuksistaan, silmilles saat. Kun eihän syytä ole hänessä, vaan ylireagoivassa ja omituisessa tyttäressä.

kuulostaa siltä että ap:n äiti ei tosiaan ymmärrä vaikka mitä sanoisi / kirjoittaisit. jos on siitäkin pihalla miksi välit hiertävät. ei tule varmasti ymmärtämään tai myöntämään että hänessä olisi jotain vikaa, suuttuu sinulle joka tapauksessa. en sinuna kirjoittaisi mitään tai muutenkaan sanoisi. tekisin myös niin että itse jättäisin yhteydenpidon enkä siihen sanoisi mitään erityistä syytä, kuin korkeintaan muut kiireet. myös minulle tulee käymään näin tänä vuonna koska olen niin loukkaantunut äidilleni ja tiedän että hänelle on turha tästä sanoa mitään kun hänessä ei koskaan ole mitään vikaa, päin vastoin.