Toinen lapsi tulossa enkä ole mitenkään innoissani

Minunkin eka raskaus oli tämmöinen. En tiennyt mitä odottaa... en osannut kuvitella elämää äitinä vaikka lapsi olikin erittäin toivottu. Tulin raskaaksi ensiyrittämällä ja ekat kuukaudet meni vaan totitellessa ajatukseen. Jos meille joskus tulee toinen, tiedän nyt että sieltä on syntymässä maailman ihanin asia!

raskaus oli tuollainen; hädin tuskin muistin että olin raskaana ja mitään hempeitä tunteita en tuntenut. Ultrassa oli tietenkin kiinnostavaa käydä, mutten tuntenut lasta mitenkään omaksi, lähinnä vaan, no, toiseksi ihmiseksi joka eli minun kehossani. Mä ahdistuin raskausaikana hirveästi kaikista vauvalehtien hehkutuksista koska en mitenkään tuntenut samoin, ja kysyin asiasta terveydenhoitajalta, joka on myös psykiatrinen sairaanhoitaja. Hän sanoi että mun reaktio on täysin normaali, tavallinen ja tervejärkisen ihmisen reaktio eikä tuollaisista kannata stressata. Kun vauva syntyi, niin olin lapseen niin hullaantunut että oksat pois. Joten etköhän säkin ap vaan kuulu tuohon tavallisten ja tervejärkisten joukkoon. :)

Et sanonut hänestä sanaakaan.

En maininnut häntä sanallakaan siksi, ettei ongelma mielestäni kosketa häntä. Hän on samanlainen kun esikoisesta, eli odottaa kyllä muttei räjähdä innostuksesta. (Varmaan niin kuin monella muullakin miehellä raskausaikana, vauva ei ole konkreettinen vielä koska hän ei kanna lasta mahassaan)



Ja hän hoitaa esikoista, hoiti jo vauva-aikana ja tekee kotihommia ja antaa minulle "omaa aikaa" eli en ole yksin tässä odotuksessa.



ap

Näin uskoisin. Ekassa raskaudessa kaikki on uutta ja jännittävää, toisella kerralla enemmänkin vain odotusaikaa. Kolma raskautta on takana ja eka oli ainoa, jonka kanssa jaksoi innostua, seuraavat kaksi olivat enemmän vaivaa ja odotusta (silloin kun edes muisti olevansa raskaana...).

enkä silloin odotusaikana sietänyt ajatustakaan mistään vauvahössötyksestä. Nyt olen uudestaan raskaana vauvakuumeiltuani hyvän tovin ja olen ollut jotenkin enemmän innoissani tästä kuopuksesta kuin esikoisesta aikanaan. Nyt kuitenkin kun rakenneultraan on kuukausi aikaa, eräs mörkö nostaa päätään. Olen huomannut, että minulla on erittäin vahva toive sukupuolen suhteen ja pelkään kovasti että mitäs jos ultrassa näkyykin se "väärä" sukupuoli. Tiedän, että tämä on kamala ajatus, mutta en voi sille mitään. Olen kuullut, että sikiö aistii jo kohdussa onko hän toivottu, ja jopa sen, onko sukupuoli toivottu. Entä jos minä petyn valtavasti ja sikiö jotenkin tuntee sen? Ihan tosissani näissä hormonihuuruissa moista pelkäään. Että jaksanko innostua vauvasta sitten, jos se ei olekaan toivomaani sukupuolta. Tämän kirjoitettuani saan varmasti kuraa niskaan, mutta halusin vaan ap:lle kirjoittaa, että ymmärrän tässä mielessä ajatuksiasi.

raskaus oli tuollainen; hädin tuskin muistin että olin raskaana ja mitään hempeitä tunteita en tuntenut. Ultrassa oli tietenkin kiinnostavaa käydä, mutten tuntenut lasta mitenkään omaksi, lähinnä vaan, no, toiseksi ihmiseksi joka eli minun kehossani. Mä ahdistuin raskausaikana hirveästi kaikista vauvalehtien hehkutuksista koska en mitenkään tuntenut samoin, ja kysyin asiasta terveydenhoitajalta, joka on myös psykiatrinen sairaanhoitaja. Hän sanoi että mun reaktio on täysin normaali, tavallinen ja tervejärkisen ihmisen reaktio eikä tuollaisista kannata stressata. Kun vauva syntyi, niin olin lapseen niin hullaantunut että oksat pois.



Joten etköhän säkin ap vaan kuulu tuohon tavallisten ja tervejärkisten joukkoon. :)

molemmat lapseni ovat "väärää" sukupuolta. Olen aina halunnut olla tytön äiti, ja nyt tässä kohtapuolin syntyy toinen poika meille. Emme tee enää lapsia, joten en koskaan saa olla äiti pienelle tytölle.



Omalla kohdallani surutyö siitä, että en saa tyttöä (EI siis siitä, että saan ihanan pojan, huomaa ero!) on ollut aika avartava kokemus. Olen joutunut kyseenalaistamaan koko oman ajattelumaailmani, joka yllättäen onkin paljastunut aika ahtaaksi ja sukupuolisidonnaiseksi, vaikka luulin toisin (työskentelen siis miesvaltaisella alalla ja olen ajatellut jo vähän ymmärtäväni jotain sukupuolten tasa-arvosta). Samalla olen tajunnut oman lapsuusperheeni dynamiikasta yhtä ja toista yllättävää, jota olen vain toistanut omassa elämässäni edes tajuamatta, mistä sellaisia toimintamalleja olen kopioinut. Minusta alkaa vahvasti tuntua, että mitä enemmän näitä asioita tiedostan ja käsittelen, sitä enemmän ymmärrän myös itsestäni asioita jotka ovat jotenkin epämääräisesti vaivanneet minua ja estäneet toteuttamasta joitakin asioita elämässä. Vaikka mielelläni tytön vielä ottaisinkin meidän perheeseemme, alan olla aika onnellinen siitä, että olen joutunut miettimään asioita joita ennen pidin itsestään selvinä.



Joten jos yhtään lohduttaa, niin "väärä" sukupuoli voi olla äidille sellainen kriisi, että sen jälkeen on paitsi äitinä ehkä jopa parempi kuin ennen omien ennakkoluulojen kohtaamista, niin voi olla myös ihmisenä onnellisempi. Ihmisen mieli myös toimii niin, että ajan mittaan sitä alkaa ajatella että asiat menee parhain päin, jos ei vaan jää kiinni suruun ja pettymykseen.

toinen poika syntyy kuukauden päästä. Raskaus oli toivottu, sukupuolikin on ihan ok (meillä isä toivoi enemmän tyttöä, mulle toinen poika on ihan mieleinen juttu) ja raskaus on sujunut hyvin.



Mutta yhtään töpinöissäni en kyllä ole ollut. Töissä on ollut mielenkiintoista aikaa ja muutenkin pitkin syksyä on ollut välillä vaikea muistaa että onkaan raskaana. Kertakaikkiaan se hormonihuuruinen söpöstely ja fiilistely on puuttunut ihan kokonaan. Jäin tässä juuri äitiyslomalle ja pitäis alkaa sisustaa pinnasänkyä yms - taitaa tulla vähän kiire kun vaan mieluummin lepäilisin ja lukisin kirjaa tai puuhailisin esikoisen kanssa.



Luulen että osaksi tämä on sitä että uutuudenviehätys puuttuu täysin. Ja uskon että vauvan synnyttyä eli kun pääsen nenäkkäin mahassa möyrivän otuksen kanssa niin se on menoa sitten. Esikoiseenkaan en ollut erityisen kiintynyt ennen syntymää ja ensi viikot meni ihan sumussa - mutta sitten kun opimme tuntemaan toisiamme on se Rakkauskin tullut.

molemmat lapseni ovat "väärää" sukupuolta. Olen aina halunnut olla tytön äiti, ja nyt tässä kohtapuolin syntyy toinen poika meille. Emme tee enää lapsia, joten en koskaan saa olla äiti pienelle tytölle. Omalla kohdallani surutyö siitä, että en saa tyttöä (EI siis siitä, että saan ihanan pojan, huomaa ero!) on ollut aika avartava kokemus. Olen joutunut kyseenalaistamaan koko oman ajattelumaailmani, joka yllättäen onkin paljastunut aika ahtaaksi ja sukupuolisidonnaiseksi, vaikka luulin toisin (työskentelen siis miesvaltaisella alalla ja olen ajatellut jo vähän ymmärtäväni jotain sukupuolten tasa-arvosta). Samalla olen tajunnut oman lapsuusperheeni dynamiikasta yhtä ja toista yllättävää, jota olen vain toistanut omassa elämässäni edes tajuamatta, mistä sellaisia toimintamalleja olen kopioinut. Minusta alkaa vahvasti tuntua, että mitä enemmän näitä asioita tiedostan ja käsittelen, sitä enemmän ymmärrän myös itsestäni asioita jotka ovat jotenkin epämääräisesti vaivanneet minua ja estäneet toteuttamasta joitakin asioita elämässä. Vaikka mielelläni tytön vielä ottaisinkin meidän perheeseemme, alan olla aika onnellinen siitä, että olen joutunut miettimään asioita joita ennen pidin itsestään selvinä. Joten jos yhtään lohduttaa, niin "väärä" sukupuoli voi olla äidille sellainen kriisi, että sen jälkeen on paitsi äitinä ehkä jopa parempi kuin ennen omien ennakkoluulojen kohtaamista, niin voi olla myös ihmisenä onnellisempi. Ihmisen mieli myös toimii niin, että ajan mittaan sitä alkaa ajatella että asiat menee parhain päin, jos ei vaan jää kiinni suruun ja pettymykseen.

Minulla tilanne on sikälikin vaikea, että myös esikoinen oli "väärää" sukupuolta. Minulla oli ollut vuosikausia "varmuus" siitä, kumpaa sukupuolta esikoinen on. Oli se kriisi, kun tämä luuloni ei toteutunutkaan. Minulla tämä toive liittyy myös lapsuuteeni ja siellä ehkä alitajuisesti sisäistettyihin asenteisiin ja arvostuksiin. Ja jos tämä toinen lapsi on nyt eri sukupuolta kuin kovasti toivon, tulee perheemme lapsista kuin kopio oman lapsuudenperheeni lapsista. Ja olen kokenut sen "asetelman" huonot puolet, joilta kovasti haluaisin lapseni säästää. Sukupuolikriisi esikoisen suhteen on ollut eheyttävä kokemus ja rakastan lasta suuresti, hän on elämäni pikku aurinko. En ollut kuitenkaan tajunnut, että tämä sama toistuu nyt sitten tässä toisessakin raskaudessa. Mutta helpottavaa kuulla, että muillakin on ollut samanlaisia kriisejä ja että niistä on seurannut jotain hyvää.

UP

En tosin odota vielä toista lasta, mutta yritys on käynnissä. Ensimmäisen lapsen kohdalla minulla oli valtaisa vauvakuume tosi pitkään, mutta nyt tämä toinen on enemmänkin siltä pohjalta teossa, että aina olemme halunneet kaksi lasta ja esikoiselle sisaruksen. Totta kai siis haluan lapsen, kyse ei ole siitä, mutta itseäni vähän kummissani kuulostelen, kun ei ole sellaista kuumeilua ja hinkua kuin ennen esikoista...

tms ongelmainen?



Joutuuko miehesi paapomaan sinua?