Lue keskustelun säännöt.
Meillä ei saada lapsia nukkumaan omiin sänkyihin (eikä ajoissa)! Mies hermostuu...
30.12.2010 |
Siis jostain nyt vähitellen kaikkien muutosten ym. keskellä jäänyt tapa, että lapset tulee nukkumaan viereen.
ja nykyään eivät suostu jäämään nukkumaan, ennenkun minä menen myös heidän kanssa.
Ja etenkin nyt pyhinä on tullut valvottua, eli menemme vasta 24 tai jälkeenkin nukkumaan...
Miestä ärsyttää tämä ja kai ylipäänsä että lapset nukkuvat vieressä (vaikka tilaa on, 240 cm leveä sänky yht.)
Mutta ei hän itse hirveästi mitään asian eteen tee. jos hän auttaa lapsien iltatoimissa, on se yleensä kauheaa huutamista vaan ja lapset itkee 4 ja 2 v.)
Eilen yritin sitten pitkäst aikaa nukuttaa heitä omiin sänkyihin, sanoin että nukutan ensin toisen ja sitten toisen kun muuten sähläävät vain.
No nuorin melkein nukahti, kun mies jotenkin päästi/lähetti vanhemma kuitenkin yläkertaan, ja siitä se sitten lähti... 45 min. ainakin siinä heitä yritin nukutella, mutta ei se toiminut.
Lopulta tulivat taas meidän sängylle pomppimaan. Mies huutaa tosi kiukkuisena heti ja kiroaa.
Yritän kysyä että mitä nyt oisin voinut tehdä, yritin nukuttaa heitä ja miksi päästi vanhimman sinne häiritsemään kun villiintyvät yhdessä.
Sitten hän otti 4v:n, kietoi tämän peittoon ja piteli väkisin häntä sängyssämme "vankina" peitossa.
Ikävä tuohonkaan puuttua kun lapsi itkee ja rimpuilee ja tilanne pitää saada loppumaan, mutta kuiteknin niin ettei mies koe että hänen arvovaltaa taas nakerretaan / lapsi koe että isä ja äiti on eri puolilla.
Tää on siis niin rasittavaa, kun mies hermostuu lapsille kaikesta pienestä, esim. jos eivät itse osaa hakea ja laittaa yöpukua.
Kommentit (59)
Syy ei ole pelkästään miehessäsi, vaan myös sinussa, kun hyssyttelet ja sallit tämmöisen jatkua. Mikä ihmeen tossu olet? Nyt laitat itsesi, lapsesi ja miehesi kuriin!!!!!!!!!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miehesi on täysi ääliö tai sinä esität marttyyria tai molempia. Ei teidän lapsianne auta pätkääkään se, että täällä haukutaan miestäsi sinun iloksesi. Sanot miehelle, miten lapsiperheissä yleensä eletään/mitä suositellaan (esim. rytmit) ja näiden mukaan mennään (tietyllä neuvotteluvaralla tietysti) tai sitten sinä ja lapset menette. Julmaa, mutta tuollaisiin "minä olen täydellinen, vaikka en tekisi mitään" -miehiin ei tehoa mikään hyssyttely! Sun pitää itsekin kantaa nyt vastuuta eikä syyttää vain miestä. Oma mieheni on muuten sellainen, että hänen on tosi vaikea ajatella asioita lasten kannalta sillai pitkäjänteisesti arjessa, hän on selvästi parempi isompien lasten kanssa. Hänellä ei riitä arkijärkeä ja empatiaa elää parivuotiaan sählärin kanssa kaikkien arkitoimien keskellä. No, onneksi itse olen parempi juuri pienten lasten kanssa :)
kun tänne vuodatan :).
Mutta tottapuhuen, niin tietysti vika on _myös_ minussa, koska jos jaksaisin ja viitsisin, niin voisinhan itse olla miehestä huolimatta vielä jämäkämpi noissa rytmiasioissa jne.
Eli vaikka hän ei olisi, niin olisin itse, hänen kiukuttelusta huolimatta.
Jotenkin vaan itsekin kaipaisi sitä relaamista välillä just vk-loppuisin, ja myös sitä miehen kanssa oleilua jne., ja jos leikin jotain pirttihirmua täydellistä äitiä, niin sitten tuntuu se meidän keskinäinen oleminen kärsivän.
Vaikeeta vaan löytää se kultainen keskitie, että musta riittäisi molemmille kunnolla tarpeeksi vaimoa ja äitiä - kun mun pitää olla ihan oma itsenikin välilllä (kun en edes ole luonnostani mikään kovin uhrautuva tyyppi).
ap
Esim. yökylään, että saisitte olla kahdenkesken? Ja päästättekö toisianne viettämään omaa aikaa esim. kavereiden kanssa ulos tms.?
Esim. yökylään, että saisitte olla kahdenkesken? Ja päästättekö toisianne viettämään omaa aikaa esim. kavereiden kanssa ulos tms.?
mutta ei nyt kauhean usein kun on jonkin verran välimatkaa.
Ja kyllä me joskus käydään myös ulkona, esim. mä oon ollut nyt pari kertaa kavereitten kanssa (siis syömässä vaan ei sen kummempaa), ja hänellä on kans toisinaan omia juttujaan, esim. työkavereitten kanssa syömässä ja kesällä harrastus.
ap
on joku ratkaisu.
Ei se ole pääsemisestä kiinni, vaan lähtemisestä.
Ei kai kummallaakaan ole oikein menoa, jos on / joku pyytää / tulee joku meno, niin silloin mennään. Harva perheellinen sitä jatkuvasti jossain ramppaa.
Jos se ongelma muutenkin on tämä kotielämä ja arjen sujuminen, niin ei se pakenemalla parane.
Olen kyllä vuosikaudet yrittänyt että miehellä olisi joku harrastus, mutta hänen nyt on vaikea sitoutua siihenkään, että hän pystyisi käymään vaikka kerran viikossa jossain.
On hän aloittanut vaikka mitä kuntosalikäyntejä, kaverin kanssa sopinut jotain pelivuoroja, on maksettu hälle jotain kielikursseja, ostettu kalliita harrastusvälineitä - kaikki kurssit, pelivuorot ja muut on jääneet 1-2 kerran käyntiin, harrastuskamat suurin osa käyttämättä (1-2 krt käytetty).
Hän ei itse edes tajua tuota miten hänellä ei ole pitkäjänteisyyttä.
Silti hän esim. kyllä puhuu kavereille esim. että kävi jonkun kauden / vuoden / pari vuotta pelaamassa sitä ja tätä (vaikka oikeasti kävi ihan muutaman kerran, tai että kävi punttiksella pitkään aikanaan tms.
=D heh tuli tähän väliin mieleen, kun hän on aina selittänyt tehneensä joskus opiskeluaikaan erään alan töitä yhdessä paikassa, ja että on siinä muka spesialisti. Löysin hänen työtodistuksen kyseisestä paikasta - hän on ollut siellä töissä KOKONAISTA OLIKO 4 VAI 6 VIIKKOA!! =D
Hänellä on siis uskomaton kyky liioitella asioita, ja harmi että kaikki ihmiset aina uskoo häntä vielä (mä oon ainoa joka tietää totuuden ja kiemurtelee vieressä...)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kiva päästä rentoutumaan, mutta whatever......
kiva päästä rentoutumaan, mutta whatever......
siis tarkoitin just lähinnä tuota että itsekin toisaalta nauttisin niistä pitkistä vk-loppuaamuista ja oleilusta ja löbäilystä... mutta se on sitten sen lasten rytmin kustannuksela.
sorry että kirjoitin vähän huonosti, tajunnanvirtaa..
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta muuten olen aika vaativassa työssä (ylempi toimihenkilö), joten tiedän kyllä sikäli että työelämä on tosi stressaavaa, ja mietienkin että vaadin ehkä mieheltä liikaa...
tosin hän kyllä tykkää työstään oikeasti ja hyvä porukka (muutakin on nähty).
ap
Hän on alkanut itse uskoa omia valheitaan eli pitää itseään lähes täydellisenä, ja muut virheelliset ihmiset ympärillä ärsyttävät häntä. Hän haluaisi perheidyllin, jossa vaimo on aina hyväntuulinen ja lapset aina hiljaa. Hän on vihainen, koska ette osaa täyttää hänen odotuksiaan. Perheen ankeaan ilmapiiriin on yksin syyllinen miehesi. Hän ei ymmärrä, että hänen odotuksensa ovat epärealistisia ja että hänen pitäisi oikeasti panostaa perheeseensä, jotta saa sieltä jotakin takaisin. Mun isäni oli/on samanlainen. Täysin arvaamaton raivokohtauksissaan, välillä sitten niin hyvää isää. Mutta aina sai pelätä, milloin taas räjähtää ja kaikki maitojen kaatumiset ja muut epäonnistumiset pelottivat. MInusta tuli hiljainen hissukka, joka pelkää kaikkea arvaamatonta ja yrittää suorittaa niin äitiyttä kuin naisena olemistakin. Isäni on vain pahentunut vanhetessaan.
Olen pahoillani, mutta sinun on toimittava nyt. Sinun on luotava parisuhteellenne säännöt, ja niihin liittyy se, miten miehesi kohtelee sinua ja lapsiasi. Tämä on äärimmäisen tärkeää, paljon tärkeämpää kuin se, missä lapsenne nukkuvat tai minkälainen päivärytmi teillä on. On turha luoda kiillotettua kotia (niin kuin meillä oli äitini ansiosta), jos perusasia on täysin pielessä. Ulospäin meidän kotimme oli niin ihana, lapset olivat aina etusijalla ja lomisin teimme kaikkea "mukavaa" yhdessä, totuus vain oli toinen, kun isä pilasi kaikki matkat ja retket jatkuvalla huutamisellaan ja raivoamisellaan. :(
Ihan ensiksi keskustelet miehesi kanssa näistä asioista avoimesti. JOs miehesi on sellainen kuin isäni, niin hän ei suostu kuuntelemaan mitään kritiikkiä itsestään, mutta ehkä sen kritiikin sijaan voisit yrittää löytää yleisiä perheen ongelmakohtia (esim. lapsiperheen rytmit ja muut asiat, mitkä aiheuttavat kitkaa) ja kerrot sitten, miten neuvolassa tai jossain tärkeässä kirjassa on neuvottu asiat ratkaisemaan. Tähän ei tietenkään kuulu isän karjuminen vaan se, että vanhemmat toimivat yhdessä tiettyjen pelisääntöjen mukaan. KUn kerrot miehellesi, että lapsista tulee suoranaisia enkeleitä näillä säännöillä, saattaa miehesi olla halukas muutoksiin. Kirjaatte ne muutokset selkeästi paperille, ja kun miehesi taas räjähtää tai raivoaa, niin katso merkittävästi, vaikka et heti puutukaan. Jos jatkaa tai tekee jotain pelottavaa (esim. lapsen sitominen peittoon), ehdota ensin jotain sovittua toimintamallia mutta jos ei auta, puutu tilanteeseen selkeästi ja rauhallisesti. Myös miehellesi pitää laittaa rajat. Käske hänen mennä vaikka rauhoittumaan toiseen huoneeseen (ja tietysti pitäisi pyytää anteeksi lapselta mutta olen varma, että miehesi ei siihen kykene. Kun luotte niitä pelisääntöjä, niin laita siihen myös kohta, jossa lapsen on hyvä nähdä, että aikuinenkin tekee virheitä, osaa myöntää ne ja pyytää anteeksi, se voisi auttaa, jos miehesi ei ole ihan toivoton tapaus). Markkinoi näitä sääntöjä teidän aikuisten säännöiksi, joita siis myös itse noudatat.
Pelkään tosin pahoin, että et pääse alkua pidemmälle. Mutta ihan oman itsesi takia kannattaa ensin yrittää. JOs ei onnistu, ero on ainoa ratkaisu, jos miehesi ei suostu pariterapiaan (eikä hän suostu tai sitten hän esittää siellä ihan toista). Olen pahoillani, mutta suosittelen eroa jo sen takia, että omat kykyni kestää lasten kiukuttelua ovat aika olemattomat, kun olen nähnyt vain yhtä ratkaisumallia. Taistelen päivittäin itse oman äkkipikaisen reagointini kanssa, etten aina huutaisi niin kuin oma isäni. MIehesi malli "periytyy", aiheuttaa lapsillenne itsetunto-ongelmia ja parisuhdeongelmia sekä masennusta (yksi sisaruksistani on vakavasti masentunut). Nyt olen myös hiukan julma, mutta se, että et itse viitsisi pitää jämäkästi rytmiä tai sanoa miehellesi asioista, et viitsisi mennä terapiaan tai ottaa eroa, on suoranaista väkivaltaa lapsiasi kohtaan. Sinä olet tällä hetkellä ainoa järkevä aikuinen, mikä heillä on. Älä pilaa sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hän on alkanut itse uskoa omia valheitaan eli pitää itseään lähes täydellisenä, ja muut virheelliset ihmiset ympärillä ärsyttävät häntä. Hän haluaisi perheidyllin, jossa vaimo on aina hyväntuulinen ja lapset aina hiljaa. Hän on vihainen, koska ette osaa täyttää hänen odotuksiaan. Perheen ankeaan ilmapiiriin on yksin syyllinen miehesi. Hän ei ymmärrä, että hänen odotuksensa ovat epärealistisia ja että hänen pitäisi oikeasti panostaa perheeseensä, jotta saa sieltä jotakin takaisin. Mun isäni oli/on samanlainen. Täysin arvaamaton raivokohtauksissaan, välillä sitten niin hyvää isää. Mutta aina sai pelätä, milloin taas räjähtää ja kaikki maitojen kaatumiset ja muut epäonnistumiset pelottivat. MInusta tuli hiljainen hissukka, joka pelkää kaikkea arvaamatonta ja yrittää suorittaa niin äitiyttä kuin naisena olemistakin. Isäni on vain pahentunut vanhetessaan. Olen pahoillani, mutta sinun on toimittava nyt. Sinun on luotava parisuhteellenne säännöt, ja niihin liittyy se, miten miehesi kohtelee sinua ja lapsiasi. Tämä on äärimmäisen tärkeää, paljon tärkeämpää kuin se, missä lapsenne nukkuvat tai minkälainen päivärytmi teillä on. On turha luoda kiillotettua kotia (niin kuin meillä oli äitini ansiosta), jos perusasia on täysin pielessä. Ulospäin meidän kotimme oli niin ihana, lapset olivat aina etusijalla ja lomisin teimme kaikkea "mukavaa" yhdessä, totuus vain oli toinen, kun isä pilasi kaikki matkat ja retket jatkuvalla huutamisellaan ja raivoamisellaan. :( Ihan ensiksi keskustelet miehesi kanssa näistä asioista avoimesti. JOs miehesi on sellainen kuin isäni, niin hän ei suostu kuuntelemaan mitään kritiikkiä itsestään, mutta ehkä sen kritiikin sijaan voisit yrittää löytää yleisiä perheen ongelmakohtia (esim. lapsiperheen rytmit ja muut asiat, mitkä aiheuttavat kitkaa) ja kerrot sitten, miten neuvolassa tai jossain tärkeässä kirjassa on neuvottu asiat ratkaisemaan. Tähän ei tietenkään kuulu isän karjuminen vaan se, että vanhemmat toimivat yhdessä tiettyjen pelisääntöjen mukaan. KUn kerrot miehellesi, että lapsista tulee suoranaisia enkeleitä näillä säännöillä, saattaa miehesi olla halukas muutoksiin. Kirjaatte ne muutokset selkeästi paperille, ja kun miehesi taas räjähtää tai raivoaa, niin katso merkittävästi, vaikka et heti puutukaan. Jos jatkaa tai tekee jotain pelottavaa (esim. lapsen sitominen peittoon), ehdota ensin jotain sovittua toimintamallia mutta jos ei auta, puutu tilanteeseen selkeästi ja rauhallisesti. Myös miehellesi pitää laittaa rajat. Käske hänen mennä vaikka rauhoittumaan toiseen huoneeseen (ja tietysti pitäisi pyytää anteeksi lapselta mutta olen varma, että miehesi ei siihen kykene. Kun luotte niitä pelisääntöjä, niin laita siihen myös kohta, jossa lapsen on hyvä nähdä, että aikuinenkin tekee virheitä, osaa myöntää ne ja pyytää anteeksi, se voisi auttaa, jos miehesi ei ole ihan toivoton tapaus). Markkinoi näitä sääntöjä teidän aikuisten säännöiksi, joita siis myös itse noudatat. Pelkään tosin pahoin, että et pääse alkua pidemmälle. Mutta ihan oman itsesi takia kannattaa ensin yrittää. JOs ei onnistu, ero on ainoa ratkaisu, jos miehesi ei suostu pariterapiaan (eikä hän suostu tai sitten hän esittää siellä ihan toista). Olen pahoillani, mutta suosittelen eroa jo sen takia, että omat kykyni kestää lasten kiukuttelua ovat aika olemattomat, kun olen nähnyt vain yhtä ratkaisumallia. Taistelen päivittäin itse oman äkkipikaisen reagointini kanssa, etten aina huutaisi niin kuin oma isäni. MIehesi malli "periytyy", aiheuttaa lapsillenne itsetunto-ongelmia ja parisuhdeongelmia sekä masennusta (yksi sisaruksistani on vakavasti masentunut). Nyt olen myös hiukan julma, mutta se, että et itse viitsisi pitää jämäkästi rytmiä tai sanoa miehellesi asioista, et viitsisi mennä terapiaan tai ottaa eroa, on suoranaista väkivaltaa lapsiasi kohtaan. Sinä olet tällä hetkellä ainoa järkevä aikuinen, mikä heillä on. Älä pilaa sitä.
Siis totta melkein joka sana.
Just noin mun pitäis/pitää kyllä nyt tehdä.
Miehen tuo käytös muuten tosiaan juontuu varmaan hällä lapsuudesta, hänen isäpuoli oli kanssa varsinainen kotityranni, ei mies onneksi niin paha...
Mutta täytyy yrittää miettiä tämä kuvio ja sitten tehdä jämäkästi selväksi.
Ehkä olen vähän pelännyt tehdä niin, kun se vaatii multa itseltä myös todella sitoutumista siihen.
Ja omakin kotoa saamani malli on se, että äiti huusi aina meille lapsille koko ajan, eli itsekin koroton helposti ääntä etenkin isommille lapsille.
Mutta en mielestäni ihan noin raivopäisesti, väkivaltaisesti tai ihan turhista asioista kuitenkaan.
Eli jos/kun ryhdyn tähän, täytyy mun tietysti itse myös omaakin käytöstä yrittää hillitä (en huuda niin paljon isommille lapsille jos puhuakin voisi - tätä olen kyllä jo yrittänytkin ja mielestäni edistynyt).
Mielestäni kannattaa kuitenkin tätä nykyistä liittoa ja perhettä yrittää kehittää ja parantaa, kun mitään välitöntä eroon pakottavaa syytä ei ole. Ei se erokaan niin helppoa olisi...
Toivon vaan että miehellä ei tuo kärttyisyys tosiaan vaan pahene iän myötä, se olisi rasittavaa :(.
ap
että googlat ja tulostat parisuhteen kartan. Siinä näkyy millä osa-alueilla kummankin on oltava toiselle sekä perheelle olemassa, mitä kultakin vaaditaan ja mitä sallitaan. Ja tehkää tämä vasta kun lapset ovat nukkumassa tai sitten mummolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että googlat ja tulostat parisuhteen kartan. Siinä näkyy millä osa-alueilla kummankin on oltava toiselle sekä perheelle olemassa, mitä kultakin vaaditaan ja mitä sallitaan. Ja tehkää tämä vasta kun lapset ovat nukkumassa tai sitten mummolla.
yritin jo samaa vanhemmuuden kartalla, ja yritin siitä herättää keskustelun, mutta jos toinen ei suostu istumaan alas, tekee omiaan, ynähtelee vastaukseksi, vain vilkaisee lappua, niin ei se oikeen onnistu.
Ollaan oltu 2 krt parisuhdekurssillakin, eka kerta oli aika hyvä kun meillä oli silloin aika paljon kriisiasioita, joita vähän saatiin avattua, mutta toka kerran se laitto taas vähän lekkeriksi ja vaan arvosteli vetäjiä koko ajan ja niitten puhetyyliä ym. epäolennaista.
ap
sängyn vieressä istutaan se 10 minsaa jotta ehtii nukahtaa. Asiasta on puhuttu lapsen kanssa, että voisi nukahtaa itekseenkin, mutta se ahditaa tyttöa joka on muutenkin kovin arka. Jos illalla nukahtaa itkemällä, pahalla mielellä on koko yö levoton, mutta kun nukahtaa rauhassa, nukkuu yönsä levollisesti ja hyvin.
Olen miettinyt, että keneltä se on pois jos "uhraan" muutaman minuutin lapselleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
selvästikin olette paljon jo suhteenne eteen yrittäneet, tai ainakin omalta osaltasi ja mieskin käynyt pariisuhdekurssin, pari.
Tahtominen tuntuu olevan teillä se suurin ongelma. Sinun on vaikea tahtoa mitään (tahtoa pitää kiinni rutiineista ja rytmeistä, tahtoa saada miehesi kunnioittamaan sinua ja mielipidettäsi, tahtoa erota) ja miehesi puolestaan ei jaksa tahtoa rakastaa tai tehdä mitään suhteenne saati kasvatuksen eteen. Nyt molemmille selkärankaa lisää näissä asioissa, jos vain niin tahdotte.
Tuntuu vaan niin turhalta lukea näitä kaikkia vastauksia, kun ei sinua voi auttaa. Et halua että tilanteesi oikeastaan muuttuu, jos se vaatii sinulta ponnisteluita:
-Nukuttamisesta ja unikoulusta on neuvottu, mutta olette jo yrittäneet ja nyt ette tahto jaksaa yrittää kun se vaatii päättäväisyyttä.
-perheneuvolaan ette jaksa olla yhteydessä ongelmienne takia, kun olette olleet jo isompien lastenne tiimoilta.
-Eroa olet miettinyt, muttet tahdo erota kun elintaso ja muut jutut kuten suhde on ihan ok vaikka miehestä valitat alituiseen.
-Parisuhdekarttoja pidät turhana kun mies ei niihin rupea.
Kiinnostaako sinua itseäsi mikään?
Mitä voisit tehdä ihan itsekseen, jos mies ei tahdo panostaa suhteeseenne eikä kasvatukseen? Mitkä asiat lähtisivät sinusta liikkeelle? Niin kauan kun et tahdo etkä motivoidu, et saa tilannetta mitenkään muutettua. Jotakin muutosta tilanteenne kuitenkin kaipaa jo lastenkin takia.
Sori että tuli tämmöinen tosi ravisteleva viesti, mutta koetetaan josko tämä saisi jotain ajatuksia sinussa aikaan ja saisitko selville mitä itse haluat ja kuinka sinne omalta osaltasi (itse) pääset.
kai mä voisin yrittää minäkin kasvaa aikuiseksi enkä loputtomiin olettaa että kaikki pitää tehdä miehen kanssa.
ap
en ehdi nyt lukea ketjua, mutta joo, lasten nukutus ahdistaa.
Viime yönä vaihdettiin 8 kertaa kombinaatio kuka nukkuu missäkin nukrassa 160 cm leveää sänkyä. Minä, mies, vauva (6 kk) ja taapero.
Pitäisi vissiin opettaa lapset edes nukahtamaan omaan sänkyyn...
Tosin, meillä molemmilla (miehellä ja mulla) on jo ikävä toistemme kainaloon. Mutta jotenkin ollaan neuvottomia tässä nukkumisrumbassa. Ja kuiteskin parhaiten saa edes vähän nukuttua kun vauva torkkuu mun rinnalla. Vielä muutama kk ja sitten lapset alkaa nukkua omissa sängyissään...
aloittaa projektin. Suunnittelette sen huolella ja pysytte tiukasti suunnitelmassa. Elikkä ihan ensinnäkin pitäisi olla selkeä päivärytmi. Ruokailut samaan aikaan, jos lapset nukkuvat päiväunia, sen tulisi olla aina samaan aikaan ja tarpeellinen määrä ulkoilua joka päivä suunnilleen samaan aikaan. Sitten yksi tärkeä seikka, mikä minulle tuli mieleen, että vietättekö te kaikki yhdessä tarpeeksi aikaa perheenä. Joskus lapset nimittäin haluavat nukkua vanhempien vieressä, tai tekevät muuten nukkumaanmenosta shown, jos eivät saa tarpeeksi jommalta kummalta, tai molemmilta vanhemmilta tarpeeksi huomiota. Miettikää yhdessä, että vietättekö tarpeeksi aikaa perheenä niin, että oikeasti keskitytte lapsiin. Sitten, kun nämä asiat ovat kunnossa(elleivät jo siis ole), voitte päättää päivän, jolloin YHDESSÄ aloitatte unikoulun ja myös PYSYTTE siinä, vaikka mikä olisi. Sitten, kun iltatoimet suoritettu, peittelette yhdessä lapset sänkyihinsä ja sanotte hyvät yöt ja poistutte huoneesta. Lapset joko rupeavat huutamaan, tai yrittävät tulla pois huoneesta. Kun näin tapahtuu, palautatte välittömästi heidät sänkyihinsä, mitäänsanomatta, niin monta kertaa, kunnes he pysyvät siellä. Varautukaa, että voi kerrallaan kestää muutaman tunninkin ja kokonaisuudessaan useammankin viikon. Yleensä ei sentään. Tärkeintä on johdonmukaisuus sekä lapsianne, sekä toisianne kohtaan. Eli missään tapauksessa kumpikaan teistä ei saa kesken kaiken luovuttaa. Toki voitte yhdessä sopia jonkinnäköisestä vuorottelusta, mutta se täytyy sopia etukäteen ennen projektin aloitusta. Muistakaa, että ette todellakaan ole ainoita, joilla on tämä ongelma. Tämä on yksi vaikeimmista asioista lastenhoidossa. Itse olen käynyt saman läpi lukuisien "yritelmien" jälkeen. Jos haluaa oikeaa tulosta, pitää pysyä päätöksessä.
ehkä turha yrittää tuota nukkumisjuttua ennen.
Esim. nyt olen itse ollut kipeänä, joten ulkoilu vähän jäänyt pari päivää, ja muutenkin joulun alla oli paljon ostoksilla käyntiä yms. aamupäivisin, mikä sotki ulkoilurytmiä.Jotenkin olen jo vähän puoliksi "luovuttanut" tuon tarkan päivärytmin kanssa, koska se tietty menee totaalisen sekaisin aina kun on joku tämmöinen juhlapyhä, mutta myös aika sekaisin ihan tavan viikonloppuna.
Mies kun haluaa sitten vk-loppuna nukkua pitkään eikä halua että kukaan muukaan herää.
(Esim. minä en saisi nousta, jos joskus heräisinkin pirteänä ja haluaisin lähteä päivän toimiin - mun pitäisi jäädä hänen siihen viereen, naimaan varmaan, mutta semmoisesta pakko-olosta se halu viimeistään aina häviääkin... Lapset saa nousta jos menevät katsomaan keskenään telkkaria.)Ja sitten aamupala, kun siihen asti päästään, kestää pitkään ja hartaasti pari tuntia. Siinä kohtaa kun hän miettiin että nyt lähdettäisiin kauppaan tai ulos, niin olisi jo meidän normi-arki-rytmin mukaann lounasaikakin jo ohi ja päiväuniaika.
En siis jaksa kertakaikkiaan enää edes yrittää mitään tarkkoja rytmejä (paitsi sen verran viikolla mitä pakko, että ehtii kerhot yms. hoitaa), kun miehelle ei mitenkään käy että niitä noudatettaisiin vk-loppuna.
Siksi onkin niin ironista, että hän olettaa että lapset illalla menisi sitten kuitenkin kiltisti nukkumaan kun hän käskee.
ap
Tuntui aivan kamalan pahalta lukea miehen öikkäilystä, kun olen seurannut oman poikani isän roolia. Jo vauvasta asti hän on yölläkin noussut vaipanvaihtoon ja vuorotellut vaimonsa kanssa kaikissa lastenhoito-asioissa. Ja nyt kun vanhin kolmesta, 7-vuotias lapsenlapsemme oli saaressa kanssamme, niin sanoikin, että on isiä ikävä. Näin ne isä-lapsisuhteet muodostetaan eli toisesta välittämisellä - siis myös vaimosta! Kyllä nuo miehet osaavat elää omaa elämäänsä, jos heidän vaan annetaan niin tehdä. Itse aikanaan olin tiukka - juuri siksi, että isä-lapsisuhde pääsee muodostumaan ja vastuuntunto kasvamaan. Ja jotenkin kyllä koen onnistuneeni, kun poikani on niin mallikelpoinen isä. Mallin on saanut kotoa. Ja me naiset olemme aivan tasaveroisia IHMISIÄ - se kannattaa aina muistaa.
siis olen itseasiassa lukenut aika paljon narsismista kun jouduin yhden toisen narsisitn kanssa tekemisiin, ja miehessäni valitettavasti on osin myös samoja piirteitä.
Tulevat enemmän esiin kun hän juo.
Mutta ei hän nyt mikään ihan täysnarsisti ole kuitenkaan, eli en tiedä onko narsismi suoraan ihan oikea luokitus.
Mutta joo, tiedän riskit, oireet, sikäli pyrin olemaan varuillani...
ap