Oletko koskaan ollut lähellä kuolemaa?

lapsesta saakka sairastanut astmaa, että jos joku haluaa tästä raflaavia kuolemakokemuksia etsiä, niin siitä vaan :)

Onko sulla lapsia? Onko ollut läheltä piti -tilanteita?

Kuoleeko astmaan useinkin? Onko sulla lapsia? Onko ollut läheltä piti -tilanteita?

On mulla lapsia, mutta niillä ei ole astmaa - Luojan kiitos. Lapsena ja teini-iässä oli enemmänkin ahdistuskohtauksia, nyt aikuisena ei enää niinkään.

tietääkseni

istukan irrotessa. Kun heräsin nukutuksesta äärettömän huonossa kunnossa menetettyäni lähes kaiken vereni (4l, toki sain koko ajan lisää tilalle) ei ensimmäinen ajatus ollut selviänkö vaan "missä vauva?". En tiedä muuttiko se varsinaisesti ajattelussani mitään. Elämä ei ole enää itsestäänselvyys vaan tietoisuus siitä, että se voi katketa milloin tahansa auttaa olemaan (ehkä) enemmän kiitollinen.

sitten aivoinfarkti.



tuli ihan yllättäen, kesken arkiaskareiden toinen puoli puutui ja tuli hirveä päänsärky ja huimaus.



olin lähes 2 viikkoa sairaalassa liuotuksessa ym.



lopun elämääni syön verenohennuslääkkeitä.



lapset olivat tuolloin 6 ja 8. osasivat kyllä pelätä ja olla huolissaan. eikä ihme, luulin itsekin ihan oikeasti kuolevani.



sen jäljen tuo jätti, että vielä nykyäänkin pelkään kaikkia pääkipuja ja outoja tuntemuksia. minulla on usko, etten elä kovin pitkään. toivon sydämestäni, että saisin edes nuo lapset täysi-ikäisiksi.

sairastuin niinkin tavalliseen tautiin ku umpilisäkkeen tulehdukseen. Lääkärissä ei tajuttu sen olevan sitä, vaan sanottiin vaan olevan tavallista rajumpaa mahatautia. No, umppari räjähti ja makasin kolme viikkoa sairaalassa, nestettä kertyi vatsaonteloon ja ties mihin. Olin joku harvinaistapaus, lääkkeet ei vaikuttaneet. Lopulta selvisin, mut ei siitä muuta jääny jälkeen ku sairaala- ja lääkärikammo. Eli en luota lääkäreiden sanomisiin/arvailuihin.

Ensimmäisen kerran syntyessäni, huonokuntoisena 1 pisteen vauvana, olin vetänyt lapsivettä henkeen ja saanut keuhkokuumeen, synnytys oli ennenaikainen ja syntyessäni sain siis yhden pisteen siitä että sydän löi mitenkuten. Tästä ei tietty ole mitään mielikuvaa itsellä. Joku lääkäri osui joskus ihmettelemään syntymääni (siinä sattui muutama hoitovirhe peräkkäin jotka siis aiheuttivat tuon tilanteen) ja totesi että "tämän neidin elämällä taitaa olla joku erityinen tarkoitus, kun on kaikesta huolimatta jäänyt eloon normaalina ja terveenä ihmisenä". Olin silloin itse aika pieni (ehkä joku 4 v) mutta muistan sen hyvin, ja se on jäänyt minulle kantavaksi ajatukseksi kun joskun alan miettiä että onko mun elämällä mitään virkaa... No, sittemin olen osunut työssäni pelastamaan muutaman ihmishengen joten ehkäpä mua sitten täällä on tarvittu?



Kahdesti olen päätynyt rutiininomaisen hammasleikkauksen jälkeen teho-osastolle, kun hillitön turvotus on tukkinut hengitystiet ja minut on saatu intuboitua viime hetkellä. Molemmilla kerroilla sieltä herätessä mielessä on käynyt ajatus että "kai mulla sitten on täällä vielä tehtävää..."



Ehkä tärkeimmät asiat mitä noista on jääneet, on kyky elää vahvasti "nytku"- elämää "sitku"-elämän sijasta ja kyky vahvasti iloita tästä elämästäni vaikka se ei ehkä aina niin auvoista oliskaan.

vaivuin jo pinnan alle ja tuli se fiilis ettei millään ole enään väliä,todella hyvä olo. Aluksi tietty oli se pakokauhu.

En tiedä kuinka,mutta pääsin kuitenkin pintaan ja selvisin.

Ei ole jättänyt mitään traumoja,joskus sitä miettii sitä hyvää tunnetta mikä tuli sielä veden alla.

Olishan siinä tietysti voinut jäädä henkiinkin.



En ole traumatisoitunut niistä mutta muistutti siitä että tämä voi joskus olla aika pienestä kiinni tämä meidän elämä.



Ps. hirvikolareista selviytyy hengissä todennäköisemmin 80 km nopeudessa kuin 100 km/h

Promilleja veressä..öö, paljon, pakkasta 25 astetta, eksyin metsään, lunta oli jalan pituudelta, väsytti, halusin vaan käydä nukkumaan. Melkein kävinkin, puun juureen, mutta jostain revin viimeiset voimat ja vihdoin löysin ajotien ja hotellille.



Muistikuvassa vieläkin kun kuulin koiran haukuntaa, olin jonkun pihalla ja ulko-ovi aukesi ja joku nainen käski koiraa hiljenemään.

synnytykseeni, menetin aika paljon verta ja verenpaineeni oli 0/50. Hoitsu ei yltänyt hälynappiin vaan huusi kuin palosireeni muita apuun että saivat minut tiputukseen. Eipä siitä huonoja muistoja jäänyt, ihana tunne oli kun liukui sellaiseen pehmeään lämpimään hämärään. Jos saisi toivoa niin ottaisin mielelläni sellaisen kuoleman - sitten joskus

Minun on luultu monta kertaa jo kuolleen, mutta täällä sitä vaan heilutaan:D Ruumista tultiin joskus jo hakemaan, mutta hah! elossahan minä olin.



Joskus pahassa paikassa toivoin jo kuolevani mutta siitä sitä taas vaan elvyttiin.



Ei ole jättänyt mitään jälkeä, ihmettelen vaan muutamia juttuja miten niistäkin selvisin.