Lastenlaakari sanoi etta lapseni on autismin rajoilla, saan valita

kaikissa testeissä. Aspeger-diagnoosi siis. Lapsi oli tuolloin 9 ja mulle jäi kuva, että myös silloin jos hän olisi vastustanut kovasti, diagnoosi olisi jätetty kirjaamatta, koska sellaisesta pakkodiagnosoinnista voisi olla enemmän psyykkistä haittaa kuin hyötyä.



Ei se diagnosointi psykiatrille tai psykologille niin tärkeää ole, eikä lapsellekaan, tärkeintä on se, mitä nyt sitten tehdään. Psykiatri osaa antaa samat toimintaohjeet joka tapauksessa, on dg tai ei. ERityisopetukseen voi joutua/päästä (meidän tapauksessa sinne on jouduttu ja sieltä on päästy pois, se oli ihan helvettiä) ilman dg:tä yhtä lailla kuin sen kanssa. Varsinainen ero on vain Kelassa, joka ei anna kuntoutusta ilman diagnoosia.

Me asumme ulkomailla, joten taalla ehka vahan eri juttu, mutta kuitenkin hyva tietaa.



Ma en halunnut diagnoosia, en tosin edes ymmartanyt kysya, mutta kuvittelisin etta puhui aspergista, kun laakari sanoi etta lapsi on autismin rajoilla, ja han voi sen laittaa kummin vain. Nyt sitten tavataan laakaria vuosittain, ellei menna pahempaan suuntaan.



Koulussa lapsi on jo tukiopetuksessa ja jossain aineissa pienryhmissa.



ap

Eurooppakoulussa ainakin auttaa, kun on kaikki mahdolliset diagnoosit ja lääkärinpaperit plakkarissa. Muuten ei usein esim. erityisapua anneta.



Mutta jos teillä eri systeemit (niinkuin varmaan onkin), ja koulunkäynti suhtkoht hyvällä tolalla niin mihin se diagnoosipaperi asiaa muuttaisi... saakohan sen sitten kuitenkin tarvittaessa jos vaikeuksia ilmenee myöhemmin?

joko ei diagnoosia tai lievä autismi, valitsin lievän autismin. Nyt lapsi saa tarvitsemansa tukitoimet.