ÄITI ON NIIN TARPEETON, ETTÄ VOI PAINUA HELVETTIIN!

varmasti on paha olo sulla kun lapsi tuollalailla raivoaa.

Mutta se varmasti vain menee muutosta lapi omalla tavallaan, etka sina mitaan vaarin ole tehnyt kun toihin olet mennyt, miljoonat muutkin aidin kayvat toissa paivittain.

Ei ole kokemuksia joten en osaa auttaa. Mutta uskoisin etta jos vaan olet rauhallinen ja tasmallinen saannoissa niin kylla se siita ohitse menee..

Tsemppia!!

muilla lapset ei siis kiinny pääasialliseen hoitajaansa? Siis tarkoitan, että itse olin pojan kanssa kotona ekat 14kk ja sen jälkeen sitten vaihdettiin miehen kanssa osia. Oli selvästi pojalle kova paikka, mutta isin kanssa on mennyt hienosti. Äidin kanssa sen sijaan ei.

MEidän tyttö reagoi pitkälti samoin, ehkä hiljaisemmin mutta yhtä paljon se sydäntä väänsi, kun menin töihin ja isä jäi kotiin. Se oli kauheaa. Olin hirvittävän kateellinen (=mustasukkainen) miehelleni ja inhosin ja syyttelin itseäni. Pahin aika alkoi kuukausi töihinmenon jälkeen, jolloin tyttöön tuntui iskevän se, että tämä on nyt tätä uutta arkea. Päiväkirjamerkintäni siltä ajalta ovat tuskin luettavia kun purin tuskaani tietokoneparkaan.



Otin alusta alkaen asiakseni, että kun tulen töistä, olen todellakin tytön kanssa ne illan lyhyet tunnit enkä tuhlaa aikaa mihinkään ylimääräiseen. Aloitimme myös lapsen kanssa uintiharrastuksen, joka antoi meille kahdenkeskistä aikaa. Tiedä sitä sitten, johtuiko tyttäremme vähemmän dramaattinen reagointi tästä (kun enhän tiedä, miten sinä olet tämän hoitanut).



Olin töissä vain puoli vuotta (onneksi, muuten olisi järki mennyt). Kuukaudet 3-6 menivät isillä ja lapsella varsin hienosti ja tyttö alkoi orientoitua uuteen tilanteeseen paremmin. Yllättäen tulin yhä mustasukkaisemmaksi. Niin kauan kuin tyttö reagoi poissaolooni, niin kauheaa kuin se olikin, se oli tavallaan lohduttavaa ja kertoi tarpeellisuudestani. Sitten kun äidistä tuli aidosti " kakkosvanhempi" , sain ihan hirveän identiteettikriisin ja itsesyytökset ja itseinhot vain kasvoivat.



Puolen vuoden projektini päättyessä kesällä olin niin uupunut, että toipuminen kesti pari kuukautta. Mies meni heti silloin töihin, joten jouduin toipumaan tässä kotiarjen ja isää ikävöivän tytön puitteissa.



Mitä jäi käteen? No se, että nyt tytöllä on oikeasti kaksi tärkeää vanhempaa. Voin aivan hyvillä mielin jättää tytön ja isin kaksin, koska heille on uudella tavalla tärkeää saada kahdenkeskistäkin aikaa. Ja tajuan, miten onnellinen olen kotona :)

Vierailija:

muilla lapset ei siis kiinny pääasialliseen hoitajaansa? Siis tarkoitan, että itse olin pojan kanssa kotona ekat 14kk ja sen jälkeen sitten vaihdettiin miehen kanssa osia. Oli selvästi pojalle kova paikka, mutta isin kanssa on mennyt hienosti. Äidin kanssa sen sijaan ei.

Meillä myös poika kiintyi minuun hyvin voimakkaasti, ja vaikka menin töihin suunnilleen noihin aikoihin, niin edelleen olen hänelle ylivoimaisesti tärkein. minusta se on hienoa, vaikka kaikista ilmenemismuodoista ei toki olisi niin väliksi.

Samanlaisia raivoreaktioita tuli meilläkin tuossa iässä/vaiheessa ja tulee edelleen (lähes 2 v myöhemmin), jos olen liian vähän pojan kanssa - onneksi harvoin nykyään. En koskaan kohtauksen tullessa poistu pojan luota, odotan, että se menee ohi. Pojan on tiedettävä, ettei häntä kamalan raivon takia hylätä. Pysyn rauhallisena, ja sanon hänelle, että hänellä on paha olla ja se menee ohi. en korosta itseäni enkä rupea " lietsomaan" kohtausta millään lailla. Kun hän käskee minua pois, sanon hiljaa, että en mene. Nykyään hän kysyy miksi, ja sanon, että hän tarvitsee minua.

kohtauksen jälkeen poika on rauhallinen ja jotenkin seesteinen, ja sitten vaikka luetaan tuttua satukirjaa.

käyn ihan samoja tunteita läpi. En pysty niistä puhumaan kellekään. Kaikista tämä on huvittavaa ja hauskaa. Onpa tempperementtinen lapsi. Minusta tämä on kaikkea muuta. Koen sellaista syyllisyyttä ja epäonnistumista ja nimenomaan mustasukkaisuutta, identiteettikriisiä ja huonommuutta. Koen olevani maailman paskin äiti, saatanan huono. en pärjää oman lapsen kanssa. pelkään että pilasin kaiken. Menin töihin itsekkyyttäni ja nyt menetin sen mikä oli tärkeintä. kakkosvanhemmuus on jotain niin kamalaa, että en voi käsittää, miten miehet tätä kestää?



t.ap

{{{haleja}}} Et sinä ole paska äiti. Paska äiti ei välitä, sinä selvästi välität. (Hokee kirjoittaja itselleenkin...)

Mieti nyt oikeasti sitä töissäoloa. En tarkoita, että heti pitäisi antaa periksi. Mutta mieti, mikä on tärkeää juuri nyt, ja kymmenen, kahdenkymmenen, viidenkymmenen vuoden kuluttua. Mieti, kuinka paha olo sinulla oikeasti on. Mieti, oletko mielestäsi oikeasti satuttamassa lastasi vai uskotko sydämessäsi tämän menevän ohitse. Jos pystyt tulemaan johonkin lopputulokseen, se antaa voimia tehdä sen, mikä on tehtävä.



t. 8

Hankin paremmin kuin mieheni ja taloa pitää maksaa. Taloudellisti pakkotilanne lähes. Lisäksi en koe olevani kotiäiti tyyppiä. Vuosi kotona oli kivaa ja vähemmän kivaa, kuten äitiys yleensä. ehkä en ole osannut hoitaa tätä asiaa oikein. En ole jaksanut iltaisin panostaa täysin poikaan, en ole jaksanut leikkiä tai syöttää tai muuta. Siis aina. Voisin yrittää enemmän. Olla läsnä enemmän. Poika innostuu hirveästi kun tulen kotiin, ottaa heti kädestä ja heti pitää lähteä yläkertaan. En ehdi edes takkia ottaa päältä. Mutta iltanukutus on isin heiniä. Siihen en kelpaa.



t.ap

Sain vauvan nopeasti valmistumisen jälkeen ja työkokemusta ei vielä ollut.



t.ap

Molemmat vanhemmat ovat lasta kotona hoitaneet ja nykyään molemmat töissä. Eikä mitään tuollaista ole meillä käynyt.

Tosin meillä se on iskä, joka meni töihin. Oli työttömänä tytön ollessa 3kk- 11 kk. Nyt kun meni töihin, ei kuukauteen enää ole kelvannut mihinkään. Nukuttamaan mennessä tyttö saa kamalia raivokohtauksia, itkee, huutaa, jne. Muutamana iltana ollaan huudatettu tyttöä yli tunti, sitten on alkanut jo itsestä tuntua pahalta. :(



Luulen että tyttö vain purkaa ikävää, kun meillä iskä on ollut se, joka tyttöä on koko ajan leikittänyt ja viihdyttänyt, ja muutenkin hoitanut ihan täysin yhtä paljon kuin äitikin.



Ajan kanssa tämä toivottavasti menee ohitse, mies yrittää kovasti iltaisin olla tytön kanssa, ja illalla vain isä hoitaa tyttöä (en minä oikeastaan ollenkaan). Syöminen ja vaipan vaihto on pelkkää kiukkuamista iskän kanssa, mutta onnistuu, leikittämällä. Nukkumaan sen sijaan ei mies lasta saa...

tuo sun töihinlähtö että on nyt sitten tarrautunut isäänsä koska ilmeisesti pelkää että hänkin lähtee, eli et sinä lapsen silmissä ole paska äiti etkä korvattavissa, vaan lapsi ei vaan ymmärrä miksi olet yhtäkkiä niin paljon poissa ja omassa pienessä mielessään pelkää nyt että jos te molemmat kohta katoatte johonkin, siksi yrittää pitää edes isänsä lähellään. Kyllä se tasaantuu siitä kun aikaa kuluu, lapsi pian huomaa että kyllä sinäkin aina päivän päätteeksi kuitenkin kotiin tulet ja että ei se isäkään lopullisesti katoa vaikka välillä jossain kävisikin, raskastahan tuo on kyllä, mut aikaa vaan.

Kirjoituksesta sai ensin pikaluvulla sen kuvan että poika huutaa ja raivoaa koko illan isän perään, mut sitten myöhemmästä viestistä selvisikin ett kyse on vaan nukkumaanmenotaistelusta, eikö näin? No, ei todellakaan työelämästä tarvi luopua, jos lapsi yhdessä kohtaa rutiineja näyttää sulle mieltään. Hän haluaa näyttää sulle mieltään, ja täytyyhän sille nostaa hattua, ett hän saa purettua ulos pahan tuulensa. Sisäänpäin kääntyneempi saattaa hautoa pahaa mieltään vain itsekseen. En nyt jaksa pohtia miten tuosta nukkumaanmenosta saisi rauhallisempaa, kyl se siitä ajanmittaan, kaikki temput tuntuu esikoisen kohdalla, ett ne kestää ikuisuuden. Ei se oo sen arvoista, että otat noin valtavan määrän syyllisyyttä tuosta yhdestä asiasta. Sehän on toisaalta hienoa, että poika on noin kiintynyt isäänsä. Antaa tulevaisuutta varten hyvät eväät mieheksi kasvamiselle.

Meillä tyttö nyt jo tosin 3v. teagoi samalla tavalla kun synyti taloon vauva 1.5v sitten. En sanut välillä edes katsoa tyttöä saatika koskea häntä. raivarit olivat ihan hirveitä ja olin sentään molempien kanssa päivät kotona. Löi, potki, puri ja kirkui pahaa oloaan päivät pitkät. isi oli paras ja isi sai tehdä juttuja, äiti ei ollut yhtään mitään. tuntui todella pahalta!!!!!!!



Sitä kesti 7kk, kunnes aloin antaa vauvaa enemmän hoitoon ja imettäminen jäi. Annoin myös systemaattisesti vauvaa aina isälle, jotta sain tehsä tytölle jotain kivaa. Alkuun en kelvannut edes niihin kivoihin juttuihn, mutta sitten edes niihin. Silti en saanut nukuttaa tms.



lahjonta oli välillä toimiva juttu. Vein jonnekin kivaan paikkaan ihan vaan kaksin, esim. mäkkäriin tms, missä leikkipaikka.



Kyllä se siitä helpottaa, usko vaan, vaikka minäkin hiuksia revin päästä ja inhosin itseäni, kun en äitinä kelvannut tytölle. Onneksi edes vauvalle.. =)

arvasin kyllä, että saan täältä vastauksia, jotka pahentavat vaan oloa. Silti halusin kuulla, että jos edes yhdellä olisi vastaava tilanne. Ihanaa kuulla, että meidän lapsi ei ole ainoa NÄIN tempperamenttinen tapaus. Antaa pikkuisen toivoa. Oma olo helpottaa vähän... ehkä.

Minusta kuitenkin kuulostaa nimenomaan siltä, että sinä olet edelleen se " ykkösvanhempi" lapsen mielessä, koska osoittaa noin vahvasti mieltään juuri sinun poissaolostasi juuri sinulle. Se tuntuisi tarkoittavan vain sitä, että olet todella tärkeä ja lasta suututtaa, kun et olekaan enää aina läsnä.



Kuten joku sanoi, varmasti sitten kun tilanne tasaantuu ja lapsi huomaa, ettet ole häntä hylännyt, raivoaminen jää pois. Sanoo kyökkipsykologi. Ei tuosta nyt mitään ikuista traumaa luulisi koituvan, kun lapsi on kuitenkin isänsä hellässä hoivassa.



Meillä minä teen pääasiassa töitä (tosin kotona) ja mies hoitaa alle parivuotiasta lasta. Jos töitä on joskus liikaa, enkä ehdi antaa tarpeeksi ihan oikeaa huomiota lapselle, se kostautuu katkerana itkuna. Jos meidän ipana olisi temperamentiltaan toista maata, reaktio olisi varmasti raivoaminen.

Nyt kun lapsi on 4 v. niin minä olen läheisempi, mutta isä on numero 1. Meidän tyttö on hyvin temperamenttinen, että kai se luonne vaikuttaa tuossakin asiassa. Älä ota itseesi, mutta yritä enemmän viettää aikaa lapsesi kanssa.

Ihan tuttu tilanne(6lasta meillä), riippuu aina siitä kuka milloinkin on poissa kotoa, pitäisi olla aina yks ja sama ,mikä nykyaikana on aika vaikeaa. Nuorin lapsi leimautu isään jo syntymän jälkeen, kun kaikki meni vikaan, ja jouduin itse olemaan 2 viikoa sairaalassa, niin huonona,ettei lapsi voinut olla mukana, vasta yli 2 vuotiaana alkoi tilanne paranemaan, mutta isi edelleen yli muiden. Ei se tietty kivaa ole, mutta kyllä korjantuu ajanmukana. Koita vaan jaksaa, olet hyvä äiti ,lapsellasi on hyvät eväät tulevaisuuteen, kun on molempien kanssa saanut olla tiiviisti pienenä.