Poliisi teki lastensuojeluilmoituksen kun tuli kotikäynnille mun ja miehen riitelyn takia,

että kaikissa näissä räjähdysmäisesti kasvaneissa huostaanottoluvuissa on kaikissa kyse juuri tuollaisesta?



Eikä esimerkiksi siitä, että 90-prosenttisesti epäpätevät sossut ihan vain puhtaasti ylireagoi?



Mitä muuten itse teit sen ystäväsi tapauksessa?



Ja ne hoitokodit muuten saa jokaisesta lapsesta tuhansia ja taas tuhansia!

että mistä kunnat repivät rahat näihin huostaanottoihin, kun ei ole rahaa järjestää perhetyötä tai kotiapua.



Jos esimerkiksi yksi lapsista sairastuu ja joutuu osastolle (syöpä) niin kotiapua ei kunnasta saa. Tässä tapauksessa oletetaan että

a) molemmat vanhemmat luopuvat työstään tai että toinen luopuu / toinen siirtyy osittaiselle hoitovapaalle

b) joko syöpäsairas lapsi tai hänen sisaruksensa jätetään yksin



Toisaalta sitten jos 17-vuotias löydetään kaljapullo kourassa rantsusta kesäyönä niin on _varaa_ teettää se lastensuojetarpeen selvitys.



Monellako selvityksellä saataisiin tälle yhdelle oikeasti tarvitsevalle perheelle se apu?



Miksi on päätetty näin että rahoitus ohjataan sijaishuoltoon? Kotiavun, perhetyön tai nuorisotyön kustannuksella? Kenen etu?



Ettei vaan juuri näiden konsernien, joita ala kovasti kiinnostaa.

huostaanottobisnes on erittäin huolestuttava yhdistelmä. Hassua, että ihmiset ovat huolissaan lääkärien ja lääkefirmojen kytköksistä, mutta tähän huostaanottobisnekseen suhtaudutaan hyvin yliolkaisesti. Huostaanotto pitäisi olla vain ja ainoastaan voittoa tavoittelematonta toimintaa. Nyt markkinoilla on esim. Mehiläinen, joka kaiken lisäksi siirtää voittonsa veroparatiiseihin. Ja sehän tarkoittaa Suomeksi sitä, että Mehiläinen ei maksa verojaan Suomeen, mutta sille kelpaa suomalaisten veronmaksajien kustantama huostaanottotoiminta.



Härskiä on.

hoideta juttuja ihan asiallisesti ja oikein.



Mutta itse tiedän, että aina ei näin ole.



Epäluuloni sosiaalitoimen kyvykkyyttä kohtaan liittyy sekä ammatissani näkemiin asioihin että ystäväni tilanteeseen että yhteen omakohtaiseen kokemukseen.



Tapaus 1. Perheessä on väkivaltaa ja alkoholismia (isä). Melkein joka viikonloppu poliisi käy rauhoittamassa tilannetta, äiti on monta kertaa vuodessa paikattavana sairaalassa. Lastensuojelusta ollaan palaveerattu useasti, perhetyö myös mukana, ja kun äiti alkaa pohtia eroa, johtava sosiaalityöntekijä toteaa, että eihän se nyt kannata, ettei mitään pahempaa tapahdu. Perheen lapset (alakouluikäiset) jatkavat tässä perhehelvetissä täysi-ikäisyyteen asti.



Tapaus 2. Lapsi tulee kouluun (alakouluikäinen) viikonlopun jälkeen selvästi nälkäisenä. On laiha, laihtuu jopa silmissä. Perheestä tehdään viikonloppuisin lastensuojeluilmoituksia, kun lapsi on yksin pitkiä aikoja kotona (äiti ja uusi mies baareissa). Isä olisi halukas ottamaan lapsen luokseen, mutta johtava sosiaalityöntekijä on sitä mieltä, että äidissä ei voi olla mitään vikaa, koska kyseessä on sentään äiti. Tätä perhehelvettiä jatketaan yläkouluun asti, sitten lapsi otetaan huostaan, koska käyttää itse päihteitä (isä ei siis lasta saa itselleen).



Tapaus 3. Äiti on huolissaan pienestä vauvasta, joka ei saa painoa. Neuvolassa ravataan ja punnitaan. Käydään ylimääräisillä neuvolalääkäreillä, jotka vakuuttavat, että kyllä se siitä, kunhan imetys lähtee käyntiin äläkä stressaa niin kovasti. Lopulta äiti vie vauvansa päivystykseen, jossa äiti kovin sanoin haukutaan vauvan pienipainoisuudesta ja tehdään lastensuojeluilmoitus. Mitään väliä ei ole sillä, että äiti on itse hakenut apua ja että muut viranomaiset ovat vähätelleet ongelmaa eivätkä vieneet asiaa eteenpäin. Näille ei anneta asiasta mitään palautetta.



Näiden tapausten takia uskon, että sosiaalityöntekijät ja muut viranomaiset tekevät paljon virheitä, joita peittelevät eivätkä millään tasolla noteeraa tai ota esiin esimerkeiksi. Koko bisnes toimii sillä ehdolla, että mitään vikaa ei tehdä koskaan. Näin ollen mistään ei opita eikä mitään tehdä toisin.

sinne miljoonabisneksen pyörteisiin. Sopivasti vielä vaikka sukulaisen hoivakotiin... Lue Hesarin juttu. Voit oppia jotain.

huostaan..jotenkin näitä viestejä lukiessa ei voi uskoa todeksi sitä, että Eeerikan tapuksessa mitään ei tehty kun näiden viestien perusteella sossut ovat takiaisia, joista on vaikea päästä eroon.

Tulee niin vihainen olo. Miksi oikeasti vaarassa olevat lapset jätetään yksin?

Sitten mennään aina resusrssipulan taakse ..eihän se ihme ole, jos resursseja ei ole kun keskitytään täysin jäjettömiin selvittelyihin..ei nähdä pihaa puilta..mihin resurssit kannattaa ohjata ja mihin ei...täysin epärationaalista ja epäammattimaista toimintaa.

mutta palautettiin kotiin.



Isoäiti sossujohtaja, isoisä terapeutti ja isän veli perhekodin johtaja.

ei kukaan soita poliisille tavallisesta kovaäänisestä sanaharkasta vaan varmaan on lennelleet tavarat ja ihmiset ja silloin on ihan oikein että joku tulee tarkastamaan tilanteen.

naapuri luuli, että meillä tyyliin pahoinpidellään, oli "vähän" rajumpi roolileikki ja lähti lapasesta. Lapset oli ilmoituksen mukaan kotona (oikeesti oli hoidossa) :D

mutta palautettiin kotiin. Isoäiti sossujohtaja, isoisä terapeutti ja isän veli perhekodin johtaja.

Tämän vuoksi Eerikalle kävin niinkuin kävi.

mutta palautettiin kotiin. Isoäiti sossujohtaja, isoisä terapeutti ja isän veli perhekodin johtaja.

ilman minkäälaista seurantaa..edes lukuisat is-ilmot eivät johtaneet toimintaan.

Vielä epäammattimaisempaa on se, että reagointiin vaikuttaa lapsen taustalla olevat sukulaiset...

tämä nyt on vaan kaikenkaikkiaan täysin järjetöntä

lastensuojelua..toisaalta pimitetään tietoja lasesta ja toisaalata annetaan joidenkin sukulaisten taustojen vaikuttaa siihen, toimitaanko ilmojen perusteella vai ei.

Voiko ihan oikeasti näin tapahtua..en jaksa millään uskoa..lastensuojelussa on kyse pienen lapsen elämämästä hyvä ihme ...ei mistään byrokratian kiemurasta vaan elävästä lapsesta, jonka elämä saattaa olla helvettiä.

voi tulla melko ilkeää jälkeä kun nykyinen lainsäädäntö (kommari meininki), koko sossusektori valjastetaan näiden yritysten kasvutavoitteiden täyttämiseen.



Kasvua voi tulla vain ns. normaaliperheistä. Kaikissa perheissä on jotain pientä vialla - täydellistä ei olekaan. Mikä on runsasta juomista ja mihin aikaan, mikä on liian äänekästä riitelyä. Kuinka täynnä jääkaappi pitää kaikkina hetkinä olla... vaikeaksi menee.



Opettajat, neuvolantätit,tarhantäti, terkat ja poliisit suoltavat jo näitä ilmoja aina kun vähänkään "huolestuttaa". Huomionarvoista on, että lääkärit niitä eivät tee, vaikka laki velvottaisi heitäkin.



Tottakait tulee esteellisyys kysymykset vastaan nopeasti jos koulun psykologi, terkka, lääkäri heittää iltaisin keikkaa yksityisellä, joka tarjoaa "lastensuojelupalveluksia".



Laki pitäisi muuttaa välittömästi. Onneksi omat lapset ovat niin isoja, että tämä nyky meno ei enää heihin yllä!

Hoitaja juuttui mm. siihen, että lapsella oli ollut useamman päivän poissaolo heti syksystä.



Niin, mitä voimme sille, että koko koulu kaatui petiin ärhäkän syysflunssan kourissa. Puoli luokkaa ja ope sairasti yli viikon.



Tämän takia tuli sitten vartin saarna, kuinka tärkeää, että poissolojenkin aikana opiskellaan ja huolehditaan läksyistä.



Olisi vain kiva tietää, että miten, kun lapsi ehti käydä koulua kaksi päivää, Wilmaa ei ollut vielä pystyssä, eikä me tunnettu ketään toista lasta/vanhempaa niin hyvin, että olisi voitu kysyä läksyt. Kirjojakaan ei ollut vielä suunnilleen saatu.



Toinen asia mihin takertui oli se, että lapsella on astma. Seurasi toinen vartin kuulustelu siitä, miten lapsen sairastaessa selviämme. Kuka sukulainen asuu missäkin jne.



Siis oikeasti: Lähtökohtaisesti takerrutaan ja kuulustellaan!



Ymmärtäisin ns. huolen poissaoloista, jos lapsi lintsailisi ja myöhästelisi.



Ja ns. huolen sairastamisesta, jos lapsi oikeasti olisi esimerkiksi jotenkin laiha, väsynyt tai se sairaus näyttäisi muuten hoitamattomalta!

Mutta ei meillä ole lastensuojelun kanssa mitään hämminkiä ollut, pikemminkin päinvastoin. Saimme silloiseen tilanteeseemme toivottua tukea, jota en kyllä olisi itse osannut etsiä. Toisin sanoen nyt tuntuu siltä, että niin kauan kun tukea osaa itse hakea, sitä ei saa :( Vain pakon edessä sitten.

Olemme itse halunneet varmuuden vuoksi säilyttää edelleenkin yhteyden lastensuojeluun. Meillä kävi aikoinaan pari henkilöä juttelemassa muutaman kerran, mutta kukaan ei ole tunkeutunut kotiimme, saimme myös mahdollisuuden mennä itse vastaanotolle. Saati että joku olisi videoinut mitään. Ihan hyvä systeemi, en moiti.

Olen heille hyvin kiitollinen.

Ei tullut mitään "yllätyskäyntejä", eikä kukaan videoinut keskuteluja tms.

Neuvoivat oikeat tukitahot ja päästiin jonon ohi "hoitoon". Myöhemmin auttoivat löytämään oman asunnon, kun tuli miehen kanssa ero. Eron myötä lastensuojelun tarve loppui (ja ero oli ihan mun oma päätös, kukaan ei missään vaiheessa kyseenaiaistanu meidän suhdetta tai painostanut mihinkään).

Toisaalta, en kyllä oikeastaan suhtautunut heihin mitenkään niin, että "pitäisi päästä eroon"-asenteella. Ensin tietysti nolotti ja koetin kaunistella asioita. Totuus tuli kuitenkin ennen pitkää esiin.

Vaikka nyt lastensuojelu-asiakkuus onkin mennyttä, niin tukea saadaan vielä muilta tahoilta. Mies ei aluksi ollut valmis kohtaamaan meidän ongelmia. Nyt tehdään yhdessä työtä paremman perhe-arjen eteen. Ollaan palattu miehen kanssa takaisin yhteen ja tilanne 1000 x parempi kuin ennen. Omin voimin ei oltais ikinä selvitty.

Ehkä se on työntekijöistä kiinni? Meidän lastensuojelun työntekijät olivat todella ammattitaitoisia. Nostivat rivakasti möröt päivänvaloon ja alkoivat selvittää meidän ongelmien vyyhtiä. Missään vaiheessa ei ketään tarpeettomasti syyllistetty. Nyt kaikilla on parempi olla.

auktoriteettien uskomiseen, kyyläilyyn, ilmoitusten tekoon ja niiden saamiseen. Eikä tuollainen taho kuin lastensuojelu voi olla väärässä. Ei, vaan kaikki tehdään eu:n, poliisin, sosiaalitoimen tai ties minkä pelossa.



Puistattaa, kuinka moni siellä kärsii aiheettomasta lastensuojeluilmoituksesta. Alistavaa perheitä kohtaan, joissa ei ole väkivaltaisuutta, alkoholismia tms., vaan ehkä vanhemmat, jotka tarvitsisivat toisenlaista tukea.



Jos minulla olisi pieniä lapsia ja asuisin Suomessa, en hakisi apua, vaikka saisin minkä masennuksen tai yltiöpäisen väsymyksen. En uskaltaisi.

ja olet vastuullinen vanhempi!

Sossuista ei pääse eroon todellakaan helposti.

Mutta ei meillä ole lastensuojelun kanssa mitään hämminkiä ollut, pikemminkin päinvastoin. Saimme silloiseen tilanteeseemme toivottua tukea, jota en kyllä olisi itse osannut etsiä. Toisin sanoen nyt tuntuu siltä, että niin kauan kun tukea osaa itse hakea, sitä ei saa :( Vain pakon edessä sitten.

Olemme itse halunneet varmuuden vuoksi säilyttää edelleenkin yhteyden lastensuojeluun. Meillä kävi aikoinaan pari henkilöä juttelemassa muutaman kerran, mutta kukaan ei ole tunkeutunut kotiimme, saimme myös mahdollisuuden mennä itse vastaanotolle. Saati että joku olisi videoinut mitään. Ihan hyvä systeemi, en moiti.

Olen heille hyvin kiitollinen.

Ei tullut mitään "yllätyskäyntejä", eikä kukaan videoinut keskuteluja tms.

Neuvoivat oikeat tukitahot ja päästiin jonon ohi "hoitoon". Myöhemmin auttoivat löytämään oman asunnon, kun tuli miehen kanssa ero. Eron myötä lastensuojelun tarve loppui (ja ero oli ihan mun oma päätös, kukaan ei missään vaiheessa kyseenaiaistanu meidän suhdetta tai painostanut mihinkään).

Toisaalta, en kyllä oikeastaan suhtautunut heihin mitenkään niin, että "pitäisi päästä eroon"-asenteella. Ensin tietysti nolotti ja koetin kaunistella asioita. Totuus tuli kuitenkin ennen pitkää esiin.

Vaikka nyt lastensuojelu-asiakkuus onkin mennyttä, niin tukea saadaan vielä muilta tahoilta. Mies ei aluksi ollut valmis kohtaamaan meidän ongelmia. Nyt tehdään yhdessä työtä paremman perhe-arjen eteen. Ollaan palattu miehen kanssa takaisin yhteen ja tilanne 1000 x parempi kuin ennen. Omin voimin ei oltais ikinä selvitty.

Ehkä se on työntekijöistä kiinni? Meidän lastensuojelun työntekijät olivat todella ammattitaitoisia. Nostivat rivakasti möröt päivänvaloon ja alkoivat selvittää meidän ongelmien vyyhtiä. Missään vaiheessa ei ketään tarpeettomasti syyllistetty. Nyt kaikilla on parempi olla.

jos voisit yleisellä tasolla kertoa mitkä olivat teidän ongelmianne niin nämä hysterisoivat ja sossut vie hyvien äitien lapset- valittajat huomaisivat että avohuollon toimet oikeasti ovat ensisijaisia ja huostaanottoa ei todellakaan tehdä kevyesti. (ja teille keskenkasvuisille äideille: ei, en ole"sossunakka")

Älä viitsi.

Menee kouluun ja tietysti muillekin tarpeellisille tahoille. Viranomaiset pyrkivät tekemään yhteistyötä sekä keskenään että perheen kanssa.

Siis miksi menee kouluun tieto, jos on tehty lastensuojeluilmoitus? Voisiko joku asioista oikeasti tietävä vastata?

No sanopa se jollekulle, joka on todella vastuullinen vanhempi, mutta jonka perheestä on tehty ls-ilmoitus esim. unohtuneen hammaslääkäriajan tai jonkun epäasiallisen naapurin takia.

lastensuojelun kanssa.



Koulu teki yhteensä kolme lastensuojeluilmoitusta lapsestamme. Lapsi oireilikin kyllä heti ekaluokasta lähtien, jo eskarissa oltiin huomattu että tarvitsee avustajan. Avustaja ei kuitenkaan riittänyt vaan hänet siirrettiin pienryhmään. Oireilu oli tehtävien tekemättömyyttä, niiden repimistä, pulpetin alle menemistä, helposti itkemistä, isojen annosten syömistä ruokalassa, jatkuvaa liikehdintää ja levottomuutta sekä ajoittaista tuhrimista. Olemukseltaan lapsi on aina ollut suorastaan laiha mutta kasvanut käyrien mukaisesti.



Ennen ekaa ilmoitusta ja edes kouluun menoa olimme jo kunnallisen lastenpsykiatrian listoilla lähinnä tuon tuhrimisen kanssa. Kotona lapsi oli erittäin vilkas ja levoton mutta muuten iloinen ja "normaali" pikkupoika. Söi kotonakin hevosen annoksia ja itse ajattelin sen johtuvan juuri jatkuvasta liikkeellä olosta (leikit oli lähinnä sohvilla hyppelyä ja juoksemista huoneesta toiseen). Koitin useamman kerran lastenpsykiatrialla pyytää päästä neurologiseen arvioon, mutta se kuitattiin tarpeettomana "koska adhd:sta ei ole viitteitä vaan oireilu johtuu aiemmasta asumuserotilanteesta ja äidin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta". Ok, varmasti noillakin oli osuutensa, mutta olisimme silti halunneet neurologinkin arvion, varsinkin kun lapsi oli syntynyt keskosena.



Koulun ls-ilmoitukset koskivat syömistä (kun koulussa on jatkuva nälkä), likaisuutta (poika lähti kotoa puhtaissa vaatteissa mutta ilmeisesti matkalla usein onnistui pyörimään jonkun ojan kautta niin että ulkovaatteet ja reppu olivat kouluun tullessa märkiä) sekä "huolestuttavaa käytöstä" ja sitä ettei koulu pysty tarjoamaan lapselle sopivaa oppimisympäristöä.



Lastensuojelu tietysti otti vakavasti (niin kuin kuuluukin) koulun tekemät ilmoitukset, mutta se mikä minua tässä prosessissa järkytti, oli se että koko ajan oli tunne että meidän perheen mielipiteillä ja sanomisilla ei ollut mitään arvoa. Ei myöskään lääkärin lausunnolla kasvusta, jonka mukaan pienestä painosta ei tarvitse olla huolissaan. Kotikäynneillä tädit olivat mukavia ja ystävällisiä, mutta kotiin tilaamissamme papereissa meitä sitten arvosteltiinkin rankasti (esim. kerran selitin esikoiselle koiran opettamisesta tätien läsnäollessa kun lapsi oli koittanut väärällä tavalla komentaa lasta. Papereissa luki tästä tilanteesta näin: "Rinnastaako äiti lasten ja koiran kasvattamisen toisiinsa?" Itse tilanteessa siis he eivät tästä olettamuksesta minulle mitään maininneet).



Meille tarjottu "apu" sossusta olisi ollut sitä, että perhetyöntekijä tulisi leikkimään lasten kanssa siksi aikaa kun minä siivoan. Opiskelin silloin ja pienemmillä lapsilla oli pk-paikka, joten kieltäydyin avusta sillä perusteella että voin kyllä viedä heidät päiväkotiinkin jos haluan päivällä siivota rauhassa. Aamuiksi olisi myös tarjottu "apua", siis että joku työntekijä olisi tullut tarkkailemaan miten aamut sujuu ja sitten olisi neuvonut tarvittaessa miten voisin tehdä paremmin. Ei olisi siis esim. keittänyt lapsille puuroa, pukenut tms. vaan oikeasti tarkkaillut! (tarkistin tämän kirjaimellisesti kun en voinut uskoa että tuollaista apua ainoastaan olisi tarjolla).



No, lopulta pääsimme sossusta lopullisesti eroon vasta kun maksoimme itse lapselle yksityisen puolen neuropsykologiset tutkimukset, joiden mukaan lapsella on selvä keskittymisvaikeus eli adhd. Sen lausunnon perusteella vasta meidät vanhemmat vapautettiin syytteistä lapsen oireilun suhteen. Sinänsä hassua, että kolme muuta lastamme eivät oireilleet lainkaan, ainoastaan tämä yksi joka oli siis sossun mukaan huonon vanhemmuuden ja perheilmapiirin takia vammautunut. Lapsen oireilu myös "mystisesti" hävisi lähes täysin hänen aloitettuaan asianmukaisen lääkityksen.



Halusin vain tämän kirjoittaa siksi, että esim. juuri lapsen neurologiset ongelmat voivat aiheuttaa vanhempiin kohdistuvia syytöksiä ja viranomaisten syynäystä. Mekin ehdimme joutua pisteeseen, jossa alettiin vihjailla huostaanotolla jos lapsen oireilu ei lopu. Useampi ihminen sanoi meille, että eihän se lapsen oireilu tyhjästä ilmaannu (no ei ilmaantunutkaan!) vaan että syyn TÄYTYY olla meissä vanhemmissa...

Suoranaiseksi kirosanaksi tuli sana "huoli". Sitä viljeltiin palaverissa jos toisessa eri ihmisten tahoilta, mutta kukaan ei koskaan oikein konkreettisesti selittänyt mistä tämä huoli on saanut alkunsa ja mitä asioita se koskee. Oli vain aina "huoli" lapsesta ja "huoli" meidän perheestä ja "huoli" ties mistä. Yritimme siis useampaan kertaan kysyä, että MIKÄ tämä huoli on, MITÄ meidän pitäisi tehdä että saisimme sen poistettua, mutta ainoa vastaus tuntui olevan että huoli loppuu vasta kun lapsi lakkaa oireilemasta. Olinkin todella ahdistunut ja peloissani, sillä äitinä tiesin että en parempaan pysty, aloin jo itsekin epäillä omaa äitiyttäni. Että olen niin huono äiti etten edes sitä itse tajua. Ja samalla pelko siitä, että jos lapsi ei saa oikeaa apua ja oireilu jatkuu niin hänet sitten otetaan huostaan..

lastensuojelun kanssa.

Koulu teki yhteensä kolme lastensuojeluilmoitusta lapsestamme. Lapsi oireilikin kyllä heti ekaluokasta lähtien, jo eskarissa oltiin huomattu että tarvitsee avustajan. Avustaja ei kuitenkaan riittänyt vaan hänet siirrettiin pienryhmään. Oireilu oli tehtävien tekemättömyyttä, niiden repimistä, pulpetin alle menemistä, helposti itkemistä, isojen annosten syömistä ruokalassa, jatkuvaa liikehdintää ja levottomuutta sekä ajoittaista tuhrimista. Olemukseltaan lapsi on aina ollut suorastaan laiha mutta kasvanut käyrien mukaisesti.

Ennen ekaa ilmoitusta ja edes kouluun menoa olimme jo kunnallisen lastenpsykiatrian listoilla lähinnä tuon tuhrimisen kanssa. Kotona lapsi oli erittäin vilkas ja levoton mutta muuten iloinen ja "normaali" pikkupoika. Söi kotonakin hevosen annoksia ja itse ajattelin sen johtuvan juuri jatkuvasta liikkeellä olosta (leikit oli lähinnä sohvilla hyppelyä ja juoksemista huoneesta toiseen). Koitin useamman kerran lastenpsykiatrialla pyytää päästä neurologiseen arvioon, mutta se kuitattiin tarpeettomana "koska adhd:sta ei ole viitteitä vaan oireilu johtuu aiemmasta asumuserotilanteesta ja äidin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta". Ok, varmasti noillakin oli osuutensa, mutta olisimme silti halunneet neurologinkin arvion, varsinkin kun lapsi oli syntynyt keskosena.

Koulun ls-ilmoitukset koskivat syömistä (kun koulussa on jatkuva nälkä), likaisuutta (poika lähti kotoa puhtaissa vaatteissa mutta ilmeisesti matkalla usein onnistui pyörimään jonkun ojan kautta niin että ulkovaatteet ja reppu olivat kouluun tullessa märkiä) sekä "huolestuttavaa käytöstä" ja sitä ettei koulu pysty tarjoamaan lapselle sopivaa oppimisympäristöä.

Lastensuojelu tietysti otti vakavasti (niin kuin kuuluukin) koulun tekemät ilmoitukset, mutta se mikä minua tässä prosessissa järkytti, oli se että koko ajan oli tunne että meidän perheen mielipiteillä ja sanomisilla ei ollut mitään arvoa. Ei myöskään lääkärin lausunnolla kasvusta, jonka mukaan pienestä painosta ei tarvitse olla huolissaan. Kotikäynneillä tädit olivat mukavia ja ystävällisiä, mutta kotiin tilaamissamme papereissa meitä sitten arvosteltiinkin rankasti (esim. kerran selitin esikoiselle koiran opettamisesta tätien läsnäollessa kun lapsi oli koittanut väärällä tavalla komentaa lasta. Papereissa luki tästä tilanteesta näin: "Rinnastaako äiti lasten ja koiran kasvattamisen toisiinsa?" Itse tilanteessa siis he eivät tästä olettamuksesta minulle mitään maininneet).

Meille tarjottu "apu" sossusta olisi ollut sitä, että perhetyöntekijä tulisi leikkimään lasten kanssa siksi aikaa kun minä siivoan. Opiskelin silloin ja pienemmillä lapsilla oli pk-paikka, joten kieltäydyin avusta sillä perusteella että voin kyllä viedä heidät päiväkotiinkin jos haluan päivällä siivota rauhassa. Aamuiksi olisi myös tarjottu "apua", siis että joku työntekijä olisi tullut tarkkailemaan miten aamut sujuu ja sitten olisi neuvonut tarvittaessa miten voisin tehdä paremmin. Ei olisi siis esim. keittänyt lapsille puuroa, pukenut tms. vaan oikeasti tarkkaillut! (tarkistin tämän kirjaimellisesti kun en voinut uskoa että tuollaista apua ainoastaan olisi tarjolla).

No, lopulta pääsimme sossusta lopullisesti eroon vasta kun maksoimme itse lapselle yksityisen puolen neuropsykologiset tutkimukset, joiden mukaan lapsella on selvä keskittymisvaikeus eli adhd. Sen lausunnon perusteella vasta meidät vanhemmat vapautettiin syytteistä lapsen oireilun suhteen. Sinänsä hassua, että kolme muuta lastamme eivät oireilleet lainkaan, ainoastaan tämä yksi joka oli siis sossun mukaan huonon vanhemmuuden ja perheilmapiirin takia vammautunut. Lapsen oireilu myös "mystisesti" hävisi lähes täysin hänen aloitettuaan asianmukaisen lääkityksen.

Halusin vain tämän kirjoittaa siksi, että esim. juuri lapsen neurologiset ongelmat voivat aiheuttaa vanhempiin kohdistuvia syytöksiä ja viranomaisten syynäystä. Mekin ehdimme joutua pisteeseen, jossa alettiin vihjailla huostaanotolla jos lapsen oireilu ei lopu. Useampi ihminen sanoi meille, että eihän se lapsen oireilu tyhjästä ilmaannu (no ei ilmaantunutkaan!) vaan että syyn TÄYTYY olla meissä vanhemmissa...