G: Traumaattisimmat lapsuusmuistot

isän känniköörit meillä. Juopotteli viikon-parin kuureja ja meillä oli aina hirveä juoppolauma istumassa ja pelaamassa korttia. Äiti oli illat ja yöt töissä ja jätti meidät lapset kotiin katselemaan sitä paskaa.



Kerran heräsin yöllä hirveään möykkään. Äiti yritti tulla mun viereen nukkumaan mutta isä repi sen tukasta ja jaloista alakertaan. Mun isovelikin tuli huutamaan että "isä päästä irti!".



tämmöistä kaikkea "pientä" sattui aika useinkin. Kerran isä heitteli äidin vaatteet pitkin pihaa ja oli kuulemma kerran yrittänyt ampua haulikolla perään kun äiti oli lähtenyt pikkusisko sylissään piharakennuksessa asuvan tutun luo apua hakemaan.



Lapsuus meni pelätessä, maha oli aina kipeä. Koskaan ei tiennyt mikä kotona odottaa kun tulen koulusta.

velipoika yritti kännissä raiskata. Ja muutenkin oli aika levotonta viikonloppuisin.



Ei näistä nyt niin traumoja ole jäänyt. Otan elämän sellaisena, että se, mikä on ollut niin on ollut. Minulla on oma elämä ollut aina edessä. Siihen aikaan näitä tapahtui monissa perheissä kun sodan jälkeiset ikäluokat alkoi vanhemmiksi. Siellä me lapset yritimme selvitä parhain päin. En alkanut omaa elämääni pilaamaan kotielämän takia. Pääsin onneksi muuttamaan 15v pois kotoa.



Siskon kans noita joskus muistellaan ja ajatellaan, että ollaan me aika sisukkaita kun ollaan ihan hyvin pärjätty ja mielenterveyskin on kunnossa. Yksi veljistämme ei ole ikinä päässyt katkeruudesta ohi ja on koko ikänsä murehtinut ja ollut vihainen ja katkera. Eli antoi isämme pilata myös aikuiselämänsä katkeroitumalla asioille. Ei osannut jättää niitä taakseen.

Itse aina ajattelin, että kunhan täytän 15 v ja pääsen tästä helvetistä pois niin elämä alkaa. Ja alkoihan se. En antanut sen kusipään pilata koko elämääni, että olisin alkanut traumoja kehittelemään ja surrut koko ikääni.

Se, millaisen lapsuuden sai, ei ole minun syytäni ja sen kesti kun puri hammasta yhteen ja tiesi, että kohta pääsee pois. Toki näistä on siskon kans puhuttu ja olen puhunut ihan avoimesti muutenkin. Mitä noita piilottelemaan. Aika tavallista sotienjälkeisten ikäluokkien perhe-elämää. Äijät veti viinaa ja pieksi vaimon ja lapset. En taatusti ollut ainoa siinä kylässä, kenellä oli sellainen lapsuus. Minun ikäluokaltanut löytyy näitä tarinoita pilvn pimein ja silti oli mentävä eteen päin.

Silloin ei vain jokaista lapsentappoyritystä ollut iltasanomien etusivulla.

Oletteko koskaan hakeneet/saaneet apua noiden aivan hirveiden kokemusten käsittelyyn??? Onneksi täällä voi sentään puhua, mutta osa noista traumoista on sellaisia ettei niiden kantaminen lamaannuttaa puolet elämästä...?

Omalla kohdalla 11v synttäripäivä. Olin toivonut koiranpentua jo vuosia ja ko päivänä setäni soitti juhlissa mukana olleelle serkulleni että nyt se heidän koiranpentunsa on tullut kotiin!!!



Toinen ajalta kun olin 4-5v: äiti lähti kauppaan ja jätti minut yksin kotiin hetkeksi, muistutti ettei kenellekään avata ovea.



No, ovikello soi ja kysyin postiluukusta: "kuka siellä". Möreä miesääni vastasi " iso musta karhu" (varmaan joku imurimyyjä kiusallaan).



Äitini etsi minua kauan ja löysi lopulta vaatekomeron pimeimmästä nurkasta, en edes tuntenut häntä sokissani. Sen jälkeen olen pelännyt pimeää ja yksinoloa vuosia...

Itse aina ajattelin, että kunhan täytän 15 v ja pääsen tästä helvetistä pois niin elämä alkaa. Ja alkoihan se. En antanut sen kusipään pilata koko elämääni, että olisin alkanut traumoja kehittelemään ja surrut koko ikääni.

Se, millaisen lapsuuden sai, ei ole minun syytäni ja sen kesti kun puri hammasta yhteen ja tiesi, että kohta pääsee pois. Toki näistä on siskon kans puhuttu ja olen puhunut ihan avoimesti muutenkin. Mitä noita piilottelemaan. Aika tavallista sotienjälkeisten ikäluokkien perhe-elämää. Äijät veti viinaa ja pieksi vaimon ja lapset. En taatusti ollut ainoa siinä kylässä, kenellä oli sellainen lapsuus. Minun ikäluokaltanut löytyy näitä tarinoita pilvn pimein ja silti oli mentävä eteen päin.

Silloin ei vain jokaista lapsentappoyritystä ollut iltasanomien etusivulla.

Oletteko koskaan hakeneet/saaneet apua noiden aivan hirveiden kokemusten käsittelyyn??? Onneksi täällä voi sentään puhua, mutta osa noista traumoista on sellaisia ettei niiden kantaminen lamaannuttaa puolet elämästä...?

itsestä kiinni. Toiset on herkempiä kuin toiset ja kokevat eri lailla. Enkä tiedä ketään joka olisi ihan itse voinut päättää rupeaako kehittelemään traumoja vai onko kehittelemättä. Kyllä ne menee sinne lapsen mieleen ihan omia aikojaan, eivätkä pois tule tahdonvoimalla. Hienoa jos sä olet selvinnyt, etkä ole tarvinnut apua. Luulen kuitenkin että sun ikäluokassasi ja varisnkin sun ikäluokkasi lapsissa on paljon sellaisia jotka kantavat sisimmässään niin isoa möykkyä että oma elämä jää sen möykyn takia kokonaan elämättä. Toisilla heillä on kaunis kuori ja hymy jonka alla olevaa tyhjyyttä ei nää, toiset on näitä syrjäytyjä-luuseri-raukoiksi nimitettyjä. Asia on myös niin että jos ei paremmasta tiedä, luulee että kaikki on ok. Mut toivon toki et mahd moni on selvinnyt noista kauheista kokemuksistaan ja pystyy elämään sitä omaa elämäänsä täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

samanlaisia kokemuksia.

Enemmän meistä on tuntunut, että meitä on syyllistetty siitä, että ei olla itketty ja surtu kamalasti traumojamme ja kehitelty niistä suuria juttuja. Totta kai niistä on juteltu ja moni on käynyt keskustelemassa ammatti-ihmisen kanssakin.

Mutta ihmistä pidetään kovana ja vingutaan, että kyllä sulla täytyy nyt kuitenkin olla sisällä joku möykky tms. et ole normaali jos mennä porkutat eteen päin ja et kanna katkeruutta sisälläsi.

Minä olen antanut anteeksi isälleni ja veljelleni. Helpotti minun oloan. Ja toiseksi olen nähnyt toisen veljeni katkeruuden, kuinka hän on pilannut elämänsä jauhamalla ja jauhamalla. Sillä jauhamisella ei pääse eteen päin siitä vaan koko elämänsä rypee siinä paskassa.

Oma ajatusmallini on ollut, että se on ollutta ja mennyttä. Toki olisin halunnut toisenlaisen lapsuuden, mutta kun sitä ei voi valita. Eli siitä lähtökohdista jatkettiin. Mitä olisin voittanut sillä, että olisin jäänyt märehtimään ja möykkyilemään ja lamaantunut paikoilleni virtahepo olohuoneessa kirjan kanssa.

Olen käsitellyt asian omassa päässäni. Isäni ei tiennyt, mitä hän teki, koska oli oman aikakautensa uhri. Veljeni samoin. Olen antanut heille anteeksi, vaikka he eivät ole pyytäneet. Minä elän oman elämäni ja olen oman elämäni sankari.

Valinta on ollut ihan minun omissa käsissäni, miten olen tämän elämän lähtenyt elämään. Jäänyt surkuttelemaan itseäni tai mennyt eteen päin. Niitä tapahtumia ei saa pois, vaikka 70 vuotta niitä märehtisin ja surisin.

Selviytymiskeinoja on monenlaisia. Kuka voi sanoa, että mikä on se oikea. Minulle sopi anteeksianto ja oman elämän eläminen. Jollekin muulle joku toinen. Mutta kun olen nähnyt sen, mihin jotaa se märehtiminen ja se, että unohti elää oman elämän kun eli omien vanhempien traumoja koko elämänsä. Se on hukkaanheitettyä elämää.

Itse aina ajattelin, että kunhan täytän 15 v ja pääsen tästä helvetistä pois niin elämä alkaa. Ja alkoihan se. En antanut sen kusipään pilata koko elämääni, että olisin alkanut traumoja kehittelemään ja surrut koko ikääni.

Se, millaisen lapsuuden sai, ei ole minun syytäni ja sen kesti kun puri hammasta yhteen ja tiesi, että kohta pääsee pois. Toki näistä on siskon kans puhuttu ja olen puhunut ihan avoimesti muutenkin. Mitä noita piilottelemaan. Aika tavallista sotienjälkeisten ikäluokkien perhe-elämää. Äijät veti viinaa ja pieksi vaimon ja lapset. En taatusti ollut ainoa siinä kylässä, kenellä oli sellainen lapsuus. Minun ikäluokaltanut löytyy näitä tarinoita pilvn pimein ja silti oli mentävä eteen päin.

Silloin ei vain jokaista lapsentappoyritystä ollut iltasanomien etusivulla.

Oletteko koskaan hakeneet/saaneet apua noiden aivan hirveiden kokemusten käsittelyyn??? Onneksi täällä voi sentään puhua, mutta osa noista traumoista on sellaisia ettei niiden kantaminen lamaannuttaa puolet elämästä...?

itsestä kiinni. Toiset on herkempiä kuin toiset ja kokevat eri lailla. Enkä tiedä ketään joka olisi ihan itse voinut päättää rupeaako kehittelemään traumoja vai onko kehittelemättä. Kyllä ne menee sinne lapsen mieleen ihan omia aikojaan, eivätkä pois tule tahdonvoimalla. Hienoa jos sä olet selvinnyt, etkä ole tarvinnut apua. Luulen kuitenkin että sun ikäluokassasi ja varisnkin sun ikäluokkasi lapsissa on paljon sellaisia jotka kantavat sisimmässään niin isoa möykkyä että oma elämä jää sen möykyn takia kokonaan elämättä. Toisilla heillä on kaunis kuori ja hymy jonka alla olevaa tyhjyyttä ei nää, toiset on näitä syrjäytyjä-luuseri-raukoiksi nimitettyjä. Asia on myös niin että jos ei paremmasta tiedä, luulee että kaikki on ok. Mut toivon toki et mahd moni on selvinnyt noista kauheista kokemuksistaan ja pystyy elämään sitä omaa elämäänsä täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

oli huonot välit jo ennen syntymääni, ja äiti oli aina kännissä. Hänestä on kuvakin vauvamahan kanssa konjakkilasi kädessä. Jos hän oli selvinpäin hän oli aina vihainen eikä hänelle saanut sanoa halaistua sanaa ilman että vastaus oli halveksuvaa nöyryytystä. Kännissä kävi aina isän kimppuun. Isä joi myös reippaasti. Muistan mökillä kun se kännipäissään keuli mopolla pitkin pihaa kännisen äidin nauraessa ja taputtaessa. Yleensä ne kuitenkin tappeli, ensin todella sairain jutuin, sitten fyysisesti. Minä en saanut näkyä enkä kuulua tai sain osani.



Aloin joskus 6-vuotiaana reagoimaan niin etten uskaltanut mennä yöllä vessaan kun vanhemmat tappelivat oven takana. Pissasin siis joskus sänkyyni kun en voinut enää pidättää. Äiti nöyryytti tästä ja laittoi kumifroteita tuoleille ja toitotti suureen ääneen miten minulla kusihousulla ei ollut mitään asiaa ihmisten huonekaluille.



Hän oli myös sekakäyttäjä ja yritti tappaa itsensä silloin tällöin. Kun hän vihdoin muutti pois, oli isän vuoro nöyryyttää ja lytätä minua.



Huh, onneksi ei tarvitse heitä nähdä enää usein!

Olin itsekin niin pieni, etten muista asiaa. Lapsuudenkodissani oli kuitenkin ahdistava ja surullinen ilmapiiri ja vanhempani olivat masentuneita.

Ihan jokainen. Voi kun osais omaa lasta suojella erityisen karmeilta muistoilta, vaikka kai jokaisella on joku ikävä muisto, jos ei sitten pahempia olekaan.



Omani liittyy isoveljen kuolemaan. Se päivä, kun saatiin tieto siitä; veli oli 16 ja minä 11, äiti meni ihan palasiksi. Enkä minä osannut auttaa. :( Toinen on hautajaispäivältä, kun äidin sisko ja äiti tukivat häntä haudan äärellä, kun ei äitikullalla meinannut jalat kantaa surun voimasta. Sellaista on vaikea pienen ihmisen ymmärtää, sattuu toisen puolesta niin paljon.

Äiti oli töissä ja isi baarissa. vanhempien tappelut. Onneksi äiti erosi isästä. Isästä tuli juoppo. Jouduttiin käydä hänen luonaan ja isä kosketteli minua. Ahdistaa vieläkin niin paljon se. Muistan kysyneeni, miksi hän tekee niin. Sanoi vain, että isän kuuluu tehdä niin.

- äiti sammuneena lattialla naamallaan, isä pakotti minut katsomaan (nöyryyttääkseen äitiä)

- äiti tekemässä itsemurhaa milloin veitsellä, milloin lääkkeillä

- äiti syyllistämässä minua juomisestaan ("juon koska sun huone on niin sotkuinen"



Olin seitsemän kun luulin äidin tulleen hulluksi, koska hänen käytöksensä muuttui niin dramaattisesti. Tosiasiassa oli "vain" tarttunut pulloon ja kiskoi raakaa vodkaa esim. ulkovarastoon piilottamastaan pullosta. Ennen niin ihanasta äidistä tuli katkera, syyllistävä ja vainoharhainen. Nyt 30 vuotta myöhemmin pää täysin viinasta pehmennyt eikä edelleenkään ymmärrä, miksen halua pitää häneen yhteyttä.



Tosin näitä juttuja kun lukee niin huonomminkin olisi voinut olla. Ei sentään ollut väkivaltaa ja isä oli suht täysjärkinen.

noin sivistyneesti alkoholi ottaviin perheisiin.



Näissäkin perheissä, mitä täällä on, on isät ja äidit taatusti silmä kirkkaana väittäneet, ettei heillä ole ongelmaa ja ei heillä ryypätä vaan sivistyneesti vain otetaan ja lapset nauttii kun isi ja äiti on hiukan hilpeämmällä tuulella.

itselläni vain ilkeä ja ennalta-arvaamaton äiti. Ei kuitenkaan alkoholisti... toisaalta, ehkä olisi ollut helpompi selittää hänen oikkunsa jollain päihteellä.



- äiti löi

- haukkuminen ja alistaminen henkisesti

- uhkaili itsemurhalla

- syyllisti pikkuasioista(esim jos hävitin hiuspinnin) jotta pystyi olemaan viikkokausia puhumatta minulle ja katsomatta päin. Muistan hänen legendaaristen mykkäkoulujensa alkaneen jo kun olin jotain 6 vuotta. Pahimmillaan hän on ollut puhumatta minulle yli puoli vuotta. Ne lakkasivat vasta kun muutin 16 vuotiaana pois kotoa.



En vieläkään aikuisena kestä mökötystä ja mykkäkoulua yhtään, onneks mieheni ei tee sitä minulle.

kun näitä lukee, niin mullahan oli suorastaan leppoinen lapsuus



Isällä oli viikonlopun perjantai- ja lauantaipullo-viinaongelmaa, mutta se ei ollut väkivaltainen kännissä, inhosi sellaista touhua. Kerran ollessani 6 vuotta se meni täysin sekaisin viinasta ja uhkasi ampua ryyppykaverinsa ja äidin, joka oli 7 kk raskaana. Sen satuin näkemään, ja juoksin ulos, soitin poliisille ja ukille naapurista, joka tuli poliisien kera paikalle. Mutta isä lopetti säännöllisen ottamisen, säikähti omaa toimintaansa. Muutama retkahdus vuosien varrella tuli. Aina kuitenkin pelkäsin isää, jos se oli päissään.



Kun olin 11-v., tätini ampui itsensä. Ase sattui olemaan isäni pistooli, jonka isäni oli lainannut veljelleen, ja vielä varoittanut, että sitä ei saa siskon käsiin jättää (näki että on masentunut). Isä joutui oman surunsa keskellä poliisikuulusteluihin ja viihtyi harvinaisen paljon metsällä tai vaan makasi puhumatta, mummo oli psykoosissa, toinen täti vain itki, isän veli ryyppäsi minkä kerkesi ja äiti hädissään isästä ja mummosta. Se oli synkkää aikaa.

kamalia noi teidän jutut. Uskomatonta ajatella, mitä toiset lapset saa kärsiä.



Joo...oma traumat tässä: Äiti huusi, kun juoksin nakuna ulkona 5-vuotiaana. Äiti suuttui, kun me vaan löhöttiin koko perhe ja hän teki yksin viikkosiivoa. Muistaakseni meni ulos mököttämään hetkeksi. Eli tälläistä, traumakin on näköjään suhteellinen juttu.

Pahimmat lapsuusmuistoni liittyvät isääni, joka oli aviottomana syntynyt ja traumaattisen lapsuuden kokenut. Isä oli ailahtelevainen,katkera, masentunut ja pahantuulinen. Lisäksi hän tissutteli jatkuvasti. Isä saattoi suutahtaa ja tukistaa pienestäkin ärsykkeestä. Tuntui, että meillä lapsilla ei ollut tilaa olla lapsia, vaan aina oli oltava varovaisia, jotta isä ei suuttuisi tai loukkaantuisi mistään. Isä inhosi sekä itseään että muita ihmisiä, ja nämä ajatusmallit hän siirsi meille lapsille.



Toinen traumaattinen asia elämässäni oli ekalta luokalta lukion loppuun jatkunut koulukiusaaminen, johon opettajat tai vanhemmat eivät syystä tai toisesta kyenneet puuttumaan. Minua kiusattiin ensi lihavuudesta ja sitten liian hyvästä koulumenestyksestä pääasiassa henkisesti, mutta myös fyysisesti.



Yksittäinen pahin kiusaamismuistoni on ekaluokalta. Olin kävelemässä koulusta kotiin, kun metsänreunasta ilmestyi yllättäen puolet luokkani oppilaista. Mukana oli sekä kovispoikia että hienohelmatyttöjä. Nämä luokkalaiseni olivat järjestäneet minulle väijytyksen. He jahtasivat minua ja kiinnisaatuaan tönivät ja löivät. Tilanne päättyi siihen, että yksi pojista työnsi minut ojaan. Jengi hajaantui kun he säikähtivät itkuani. Asia jäi käsittelemättä.

Kuten tässäkin joku on kertonut ettei ole sen kummemmin jäänyt murehtimaan mennyttä ja on mielestään ok selvinnyt, niin heti tulee joku nälvimään epäuskoisesti. Kyllä sulla täytyy olla jotain vialla päässäsi jne. En tosiaan itsekään tiedä miksi joku selviää paremmin ja joku ei. Olen minäkin hyvin selvinnyt ja pärjännyt elämässäni vaikka kokemukset ovat kuin elokuvasta. Ei esim kukaan työkavereistani eikä edes kaikki ystäväni voisi uskoa mitä olen joutnut kokemaan. Sen verran tasapainoinen ja pärjäävä olen. Ihan vaan toteakseni, en ylpeilläkseni.

hyvä lapsuus.

Ehkä se oli pahin juttu, kun yritin navetassa puolustaa lehmiä kun isä löi niitä. isä vaan ei osannut käsitellä niitä ja lehmähän potkii kun se pelkää. Iskä ajoi mut pois navetasta kun neuvoin häntä.

Isompana, 14-vuotiaana pääsin käymään Puolassa ja Auschwitch oli melko kamala kokemus, kun olin lukenut kirjojakin aiheesta....vieläkin se puuparakkien haju tulee mieleen kun haistaa jotan samanlaista. Näin sen jälkeen myös pitkään painajaisia että yritin piiloutua milloin minnekin ullakolle natseilta.

- Olin alle kouluikäinen ja siskoni kanssa kotona, äiti töissä ja isä päätti lähteä ravintolaan. Jostain ihme syystä anelin isää "älä lähde", mutta sillä ei ollut vaikutusta vaan jäimme siskon kanssa yksin illalla pimeällä kotiin

- Olin isäni kanssa risteilyllä ja hän löysi sieltä naisen jonka kanssa suuteli ja kuherteli nähteni

- Olin mökillä äitini ja isäni kanssa ja he riitelivät, tilanne päättyi siihen että äitini huusi ja raivosi ulkona lukittujen ovien takana ja rikkoi ikkunan, isäni raivosi sisällä

- Äitini oli kotona ja anoi isää ottamaan hänet syliinsä ja kiinnittämään huomionsa häneen ja isääni ei kiinnostanut



Nämä siis lapsuudessa, nuoruudessa vanhemmillani meni paljon huonommin.

Ns. tavallinen perhe ja viikonloput juopottelua,perheväkivaltaa, lyömistä, huutamista yms. ihan aina. Ikinä ei voinut kuvitella kutsuvansa ketään kylään viikonloppuna tms.Yksinäinen lapsuus oli kaikilla tavoilla.