Miten vanhempiesi alkoholinkäyttä / alkoholismi on vaikuttanut sinuun ja suhtautumiseesi alkoholiin?

ovat saaneet minut todella kriittiseksi alkoholia kohtaan. Lapsena en voinut päättää, mitä jouduin näkemään ja kokemaan. Siksi siitä lähtien, kun olen ollut omillani, olen halunnut, että minun kotini on täysin vapaa alkoholista. En siis käytä alkoholia ollenkaan. Nuoruudessa oli muutama kokeilu, mutta totesin, ettei ole minun juttuni. Kontrolli petti ja tuli tehdyksi asioita, joita jälkeenpäin kaduin.



Olen onnellinen absolutisti, samoin mieheni, tosin erilaisten vaiheiden kautta. Hänen vanhempansa eivät käyttäneet ollenkaan, mutta hän itse joi nuoruusvuotensa läpeensä, joten raitistumisen jälkeen hän on ollut 20 vuotta absolutisti.



Ei minua silti haittaa, vaikka muut käyttävät alkoholia ja pystyn olemaan humalaisten seurassa, mutta kotiini en juomista enkä humalaisia halua. Enkä tieten tahtoen hakeudu paikkoihin, joissa alkoholia käytetään. Raittiina raittiiden keskuudessa on paljon mukavampaa ja elämä paljon selkeämpää!

Ja se on vaikuttanut muhun paljonkin. Ensinnäkin touhu meni siihen pisteeseen, että meidät lapset otettiin huostaan. Toisekseen jokaisella meistä lapsista on synnynäisiä vikoja, jotka johtuvat äitimme raskausaikaisesta juopottelusta. FASia ei ole kellään, mutta muuta "kivaa": mulla ja veljelläni on sydämen (lievä) epämuodostuma, kolmella siskollani epilepsia, lisäksi sekalainen joukko muita pienempiä juttuja. Äidin lukuisten ja sekalaisten miesystävien johdosta kaikilla meistä on ulkoisia arpia pahoinpitelyistä, osa näkyvämpiä ja osa näkymättömämpiä. Niiden lisäksi henkiset vaikutukset.



Nuorempana mä olin valtavan itsekriittinen ja perfektionisti, osin olen vieläkin, joskin oppinut vähän armahtamaan itseäni. Jo esiteini-iässä kärsin masennustaipumuksesta ja syömishäiriöistä, ja sekaannuin itsekin melkoiseen päihdeviidakkoon, käytin paljon muutakin kuin alkoholia. Yläasteen ensimmäiset vuodet elin täydellisellä hällä väliä -asenteella, mun mielestäni elämässä ei ollut mitään järkeä eikä millään ollut mitään väliä. 15-vuotiaana tulin raskaaksi ja havahduin omaan elämääni ja siihen, mihin suuntaan se oli menossa, ja varmaankin nimenomaan raskauden vuoksi tajusin, etten halunnut elää sellaista elämää enkä tulla äitini kaltaiseksi. Ryhdyn hankkimaan itselleni apua, ja huostaanotettuna nuorena sainkin sitä, onneksi. Synnytin tyttölapsen ja luovutin sen adoptoitavaksi.



Nykypäivänä, kahden lapsen ja kahden aikuisen muodostaman perheen äitinä olen siisteydestä aivan neuroottinen, ja sotkun/kaaoksen keskellä saan kamalia, ahdistavia flashbackeja lapsuuteen äidin epäsiistiin juottoluolaan.



Pelkään humalaisia ihmisiä, varsinkin miehiä. Ylipäänsä suhtaudun miehiin epäluuloisesti sillä oletuksella, että viimeistään kännissä sieltä kuoriutuu väkivaltainen naisten- ja lastenhakkaaja.



En tunne tippaakaan armoa tai sääliä niitä kohtaan, jotka ovat krapulassa edellispäivän juhlien johdosta. Töissä tiimissäni on yksi ihminen, joka hellittää ja joustaa, saattaa ottaa itselleen toisten töitä tms. jos toinen on krapulassa, mutta minä en ikinä, vaan odotan täyttä työpanosta krapulasta huolimatta, ja teen sen varsin selväksi. Mieheni ei saa krapulan vuoksi nukkua iltapäivään, vaan nousee yhtä lailla kuin muutkin, ja joutuu yhtä lailla hoitamaan jokapäiväiseen elämään kuuluvat hommansa kuin muinakin päivinä, minä en hänen hommiaan hoida. Tiedän olevani julma, mutta mielestäni krapula on itse aiheutettu "sairaus" eikä mikään oikea syy luistaa hommista.



Pyrin suojelemaan lapsiani humalaisten ihmisten näkemiseltä, koska mielestäni heillä ei ole mitään tarvetta sellaisia nähdä. Lapset ovat vielä alle kouluikäisiä.



Pohdin omaa rooliani äitinä, sitä miten haluan lapseni kasvattaa ja miten se kasvatus käytännössä toteutetaan, kaiketi paljon enemmän kuin moni muu äiti. Mietin useinkin, mitä lapset muistavat minusta, lapsuudenkodistaan, kasvatuksestaan ja lapsuudestaan ylipäänsä sitten aikuisena, ja haluan pyrkiä luomaan heille hyviä muistoja. Mietin paljon sitä, mitä minä olen siirtämässä seuraaville sukupolville, millaista aikusuuden mallia annan, millainen kasvatusmalli lapsilleni siirtyy, minkälaisia arvoja ja millainen moraali heille periytyy. En halua lasteni luulevan, että onnen voi saavuttaa jollain ulkoisella, kuten rahalla, tavaralla, alkoholilla, huumeilla tms., joten pyrin näyttämään heille nyt jo päivittäin niitä hyviä asioita, joita elämässä on, niitä asioita, jotka tekevät heidät onnelliseksi. Tiedän kyllä, etten voi lapsia muovata juuri haluamani laisiksi, että he voivat kaikesta huolimatta päätyä juopporetkuiksi ja narkomaaneiksi ojanpohjalle, mutta minä haluan osaltani olla antamassa heille kunnon eväät. Joudun vain tekemään sen eteen vähän enemmän töitä, koska itse en niitä eväitä omilta vanhemmiltani saanut.



Äitiini en ole vuosiin pitänyt enkä jatkossakaan pidä lainkaan yhteyttä, hän ei ole tavannut miestäni eikä lapsiani ollenkaan. Hän ei myöskään tiedä mitään 15-vuotiaana synnyttämästäni tytöstä. Tiedän, että äitini sai viitisen vuotta sitten useita sairaskohtauksia sekä aivoinfarktin joka johti toispuoleiseen halvaukseen, jonka vuoksi hän pääsi työkyvyttömyyseläkkeelle. Tiedän, että kuntouduttuaan suurin piirtein kävelykykyiseksi hän muutti nykyisen miehensä kanssa Viroon, ja että siellä hän jatkaa entistä alkoholipitoista elämäänsä. Mun puolestani hän saa olla ja pysyä siellä, mulla ei ole hänen kanssaan mitään tekemistä.



Isäni kanssa pidän silloin tällöin yhteyttä, ja olen harvakseltaan tavannut häntä. Hän on myös kyläillyt meillä, tavannut lapset ja mieheni, mutta kaikki tämä tapahtuu mun sanelemien ehtojen mukaan. Olen soittanut poliisipartion hakemaan humalassa meidän ovellemme ilmestyneen isäni pois avaamatta ovea hänelle lainkaan. Olen nostanut herjaussyytteen isääni vastaan ja kieltäytynyt sovittelemasta asiaa, kun isä kännipäissään levitteli valheellisia syytöksiä ja haukkui mua suoraan päin naamaakin. Kaiken jälkeen isä on sanonut olevansa ylpeä siitä, ettei hänen tytärtään kukaan polje, ei edes hän itse.



Alkoholiin suhtaudun siten, että voin ottaa, mutta voin olla ottamattakin. En koskaan juo lasteni nähden, vaikken mikään raivoraitis olekaan. Saatan juoda itseni känniin, mutten koskaan sellaiseen pisteeseen, etten muistaisi tekemisiäni/sanomisiani ja pystyisi kontrolloimaan käytöstäni. En kykene millään ymmärtämään, mitä hauskaa on juoda itseltään taju kankaalle, enkä salaa mielipidettäni. En viitsi lähteä ulos sellaisten ihmisten kanssa, joiden tiedän alkavan törmäillä seiniin viimeistään klo 23, tai jos lähdenkin, poistun yleensä paikalta viimeistään siinä vaiheessa, kun alan kyllästyä heidän humalan asteeseensa. Jos he kysyvät, miksi lähden jo nyt, en selittele mitään huomisista töistä tai lastenhoidosta tai mistään sellaisesta, vaan totean suoraan, että he ovat sen verran kännissä, etten jaksa katsella heitä.

aika paljon alkoholia. Itse juon harvoin yhtä siideriä enempää, enkä koskaan lapsen nähden juo mitään.

onneksi äiti tajusi erota siitä, kun olin 2 vuotias.

Mutta vaikutus lapsuuteen jäi kuitenkin ja nyt aikuisena sivusta seurannut sitä pahenevaa alamäkeä.

Soittelee siis silloin tällöin, itse en pidä yhteyttä.

Äitiäni en ole nähnyt humalassa ikinä, saattaa ottaa viiniä lasin tai sauna siiderin, mutta ei kännää.



Itse olen nuorempana siis silloin juuri ravintola iän saavuttaneena kännännyt kyllä jonkin verran, mutta loppu muutamassa vuodessa. Sitten väheni niin että olen melkein absolutisti.

en periaattellinen, siis saatan harvoi (kerran vuodessa) juoda siiderin tai lonkeron, mutta muuten en juo alkoholia ollenkaan. En pidä mausta, enkä halua olla humalassa.



Poikaystävien suhteen olin tosi tarkka nuorempana, pari kunnon känniä ja kenkää sai.

Nykyään en ole enää niin hysteerinen, tiedän ja luotan ettei mieheni alkoholin käyttö riistäydy käsistä. Juo siis silloin tällöin ilta/sauna oluen ja känninkin pari kertaa vuodessa. Tämä mulle ok. Joka viikkoista tai edes kuukautista dokaamista en katselis.

oikeastaan koskaan, jonkun kerran vuodessa pari lasia viiniä. Isäpuoli joi sitten hänenkin edestään. Itse käytän aika paljonkin alkoholia, ehkä liikaa.

kun olin, äidin alkoholin käyttö ajoi minun viikonlopuiksi muualle ja viittä vaille, ettei minustakin tullut alkkis. Nuorena join perskännit ainakin kolmesti viikossa, kun aikuistuin ja pääsin työelämään, join viikonloput pe- ja la-illat. Ekaan raskauteen päättyi perskännit ja siitä on kohta 8 vuotta. Juon joskus lasin viiniä tai saunaoluen, mutta väkeviä en, enkä jaksa edes kännätä..

koska koin tavallaan syyllisyyttä alkoholiongelmaisten juomatavoista. Yhä vierastan hyvin paljon esimerkiksi alkoholilahjoja tai illanistujaisia vieraammalla porukalla enkä halua edesauttaa alkoholimyönteistä kulttuuria. Nykyään juon kuitenkin esimerkiksi baarissa tai tutulla porukalla ollessa. Äärimmäisen harvoin juon kuitenkaan lapseni nähden edes sauna- tai ruokajuomana mitään alkoholijuomaa.

Isäni joi ihan julkisesti ja äitini oli kaappijuoppo.

Juon itsekin silloin tällöin ja yleensä kyllä tosiaan vedän kännit. Satunnaisesti saatan nauttia pari lasia viiniä kuten esim. jouluna.



Minulle tuo juominen ei tosiaan mikään ongelma ole vaan osaan kyllä lopettaakin ajoissa. Lasten nähden en mitään kännejä juo (tietenkään) mutta sen pari lasia viiniä kylläkin. En usko, että lapset siitä mitään traumoja saavat vaan päinvastoin. Oppivat, että alkoholia voi ihan maltillisesti ottaa aterialla ilman mitään sen kummempaa haloota. Tosin tiedä sitten, missä vaiheessa lapset edes tajuavat sen viinin olevan alkoholipitoista tai koska edes tajuavat, mitä alkoholi on.

ovat molemmat aina ottaneet vain muutaman, ja olen heiltä oppinut ettei tarvi vetää perseitä, vaan voi juoda vaan sen muutaman. enemmän alkoholinkäyttööni on vaikuttanut ammattini, joka on yökerhon tarjoilija.. eli en tahdo ikinä olla samanlaisessa örvellyskännissä kuin jotkut asiakkaat eli juon kohtuudella.

käyttivät alkoholia enimmäkseen juhla-aterioilla ja jonkin verran vieraiden kanssa iltaa istuessa. Eivät kuitenkaan koskaan juoneet itseään humalaan. Antoivat myös minun ja veljeni maistaa viiniä jo melko nuorina.

Meillä sama systeemi, viiniä joskus ruokapöydässä, olutta/ siideriä pullo tai pari joskus ystävien kanssa, ei kuitenkaan koskaan humalaan saakka. Emmekä käy ravintolassa ryyppäämässä ollenkaan. Ja omat lapset ovat saaneet myös maistaa, toivoisin heidän oppivat saman tyylin.

itse olen absolutisti

paljon, äitini on nykyään alkoholisti. Alkoholi pilasi lapsuuteni, vihasin viikonloppuja sillä tiesin, että yksin joudun katselemaan vanhempien kännäämistä ja äitini rähinää ja sammumista. Siskoni oli vanhempi ja näin pääsi aina pois kotoa.



Isäni ei minua pelottanut tai aiheuttanut mitään traumoja, hän oli lempeä eikä hänen käytös muuttunut, mutta äitini oli kuin hyeena, huusi ja haukkui sekä isäni että minut ja odotin aina joka ilta, että sammuis jo siihen sohvalle. Isäni sitten kovasti yritti pyydellä äitini käytöstä anteeksi, mutta eipä se auta, lapsen mieli on herkkä ja äitini todella jätti syviä jälkiä minuun.



Minä juon hyvin harvoin, joskus viikonloppuisin join ennen lapsia, mutta harvoin ihan lärveihin asti. Osaan juoda maltillisesti, ihan vaikka vaan yhden lasin viiniä. Lasten ollessa kotona, mieheni kanssa olemme tehneet sopimuksen, että ei juoda, ei edes yhtä kaljaa. Se onneksi on molempien tahto ja halu, ja minulla vaikuttaa suuresti omat lapsuuden kokemukset.



Sen päätin, että omat lapseni eivät koskaan tule kärsimään niin mitä minä jouduin kokemaan. Se oli kamalaa, ahdistavaa ja pelottavaa.



Koskaan en voi ymmärtää enkä antaa armoa niille äideille / isille, jotka lapsilleen tekee sellaista mitä äitini teki minulle. Vaikka oma isäni ei niinkään minua pelottanut, olen todella katkera siitä, että hän ei vienyt minua turvaan hullulta, alkoholisti äidiltäni..eronnut sairaasta ihmisestä. Ehkä tänä päivänä olisin erilainen, jos minua olisi suojeltu..tiedä sitten.

ja silloinkin niin, ettei me lapset nähty (oltiin hoidossa tms.). Isäni joi kyllä nähteni reiluun hiprakkaan esim. illanistujaisissa, mutta eipä tuo haitannut.

Isäpuoleni taas oli väkivaltainen alkoholisti. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun on juostu kotoa pakoon yöllä.



Nuorempana käytin alkoholia reilumminkin. Nyt maltillisemmin, mutta käytän kumminkin. Osaan juoda lärvät, mutta osaan ottaa vähemmänkin. Osaan olla myös ottamatta.



En siis sijoitu mihinkään ääripäähän; en ole alkkis, mutta en absokaan.

Voin juoda vaikka yhden keskari kolme kertaa viikossa. En halua humaltua, saati näyttäytyä kännissä lapsille. Kesälomilla menee useampi bisse päivässä, mutta ei niin, että olisin kännissä enkä edes hiprakassa.



Eli en sylje lasiin. Känniset naiset ovat musta übernoloja, kankkunenkin karseinta mitä tiedän. On koettu nuorempana ennen lapsia. Enää en jaksa.

sekä kaksi veljeäni. Molemmat ovat aivan pihalla tänä päivänäkin. Itse käytän alkoholia rentoutumiseen, mutta seuraavin säännöin.



- mikään asia ei saa koskaan jäädä tekemättä alkoholin takia.

- aamulla ei saa olla krapulaa (lukuunottamatta niitä aamuja,jolloin suomalaisella on velvollisuus olla kankkusessa (uusivuosi, juhannus, vappu tms. )

- Käytös ei saa muuttua negatiivisesti

- lapset eivät koskaan näe minua humalassa

- alkoholilla ei saa olla negatiivista vaikutusta parisuhteeseen vaimoni kanssa.

- voin koska tahansa olla juomatta niin päättäessäni.



Näillä olen pärjnnyt.

Tiedän veljeni kertomusten perusteella, että mökillä vanhemmillani oli joskus kosteampia juhlia, mutta mulla ei ole muistikuvia sellaisesta. Mä muistan sen kun isäni tuli aika kännissä kaksi kertaa vuodessa kotiin, toinen kerta oli pikkujoulut, toinen pilkkikisat. Ei niistä mitään traumoja jäänyt, isäni oli hyväntuulinen.



Nuoruudessani äitini joi joskus lasillisen viiniä, isäni ei mitään sairautensa takia. Nykyään molemmat ottaa pari lasillista viiniä, tai isä pari konjakkia.



Mä join nuorena paljon ja liikaa nykyäänkin. Veljeni juo vielä enemmän. Mä en tosin lasten nähden ole koskaan kännissä, hiprakassa ehkä, mutta olen aika normaali, kuten miehenikin. En usko lapsillani olevan mitään traumoja, mutta en toisaalta haluaisi näyttää tällaista mallia...

Mä en tosin lasten nähden ole koskaan kännissä, hiprakassa ehkä, mutta olen aika normaali, kuten miehenikin. En usko lapsillani olevan mitään traumoja, mutta en toisaalta haluaisi näyttää tällaista mallia...

Minäkin olen lapsen nähden joskus hiprakassa enkä pidä sitä pahana asiana (huolimatta taustastani).

Minusta hiprakkakin on ihan ok, mikäli alkoholi ei aiheuta riidanhaluisuutta, väkivaltaa tms.

Muistan pelänneeni humalaista isäpuoltani, mutta en koskaan hiprakkaista isääni. Vaikka olisi voinut kuvitella, että pelkäisin kaikkia humalaisia.

Halveksun ja katson juovia pitkin nenänvartta. En viihdy baarissa, enkä kännisten seurassa. En ole koskaan kännissä.



Molemmat vanhempani joivat/juovat todella rankasti, joka viikko parit perseet.

Äitini ei juo kun silloin tällöin, isäni juo päivittäin 1-2 kaljaa ja mahdollisesti lisäksi jotain väkevämpää (on selkeästi humalassa vain jos juo jotain väkevämpää kaljan lisäksi), ehkä kerran kuussa on todella humalassa.



Itse nuorempana (13-18 v.)tuli juotua liikaakin, join vain väkeviä. Nykyisin olen täysin absolutisti.



Enkä pelkää/ole koskaan pelännyt alkoholisoitumista.

kaikki sen tietää,mutta siitä ei puhuta. Aina kun hän ei ole töissä, hän on kännissä. Isäni joi lapsuudessani silloin tällöin,mut ei koko ajan kuten äitini.



Itse en ole koskaan kännännyt "joka viikonloppu", nuorena (alaikäisenä) tosin kävin baareissa, saatoin ottaa shotteja. En ole juonut alkoholia 13 vuoteen, se on pahaa, känniset käyttäytyvät kuvottavasti, en todellakaan halua tulla nähdyksi kännissä! En olisi ikinä huolinut miestä, joka tarvii alkoholia, mutta eipä absolutistin löytäminen ollut vaikeaa. :) En pelkää alkolisoitumista, se on vain minusta täysin turhaa. Mieheni ajattelee samoin ja näin opetamme myös lapsillemme. He voivat sitten itse päätellä, mikä on heille tärkeää aikuisena. Kotona meillä ei tule kukaan juomaan alkoholia. Suomessa alkoholi on jokin välttämättömyys, "kuuluu asiaan", onneksi niin ei ole kaikkialla ja sen tietävät lapsemmekin jo nuoresta pitäen.