Kuoleva omainen

Eli ihmiset ovat niin kaukana normaaleista asioista, kuin kuolema, etteivät he enää kykene normaaliin elämään, jos joku alkaa tehdä kuolemaa.

Kuolema on luonnollinen osa elämää. Älkää tehkö kuolemasta enää lapsillenne tabua, jos olette siitä itsellenne tehneet. Viekää lapset katsomaan sairasta sairaalaan, ottakaa mukaan hautajaisiin jne. Teette heille karhunpalveluksen, jos luotte heille illuusion, että "jokainen elää ikuisesti".

Totta kai saa surra, mutta surunkin keskellä täytyy pystyä toimimaan itsensä ja oman perheensä hyväksi. Tuskin ap:n appi ihan nuori enää on? Jokainen lähtee aikanaan, toiset aiemmin, toiset myöhemmin.

lasta sinne kannata viedä. Mieluummin muistaa mummin/ukin siltä ajalta kun hän oli terve, ei sairaalan vuoteessa makavaa terminaalivaiheen mummi/pappa. Kuolema koskettaa ja pelottaa, näet sitten sitä päivittäin tai vain kerran elämässä. Kuolema on meille lähes kaikille tuntematon asia (mitä sitten... jne) Itse en lastani vie loppuvaiheessa sairaalaan.

halooo miehesi isä tekee kuolemaa sinä nariset vaan itseäsi, voi voi olet itsekäs miten kuvittelet et miehesi jaksaisi työn ja isänsä ja surunsa ja viel sinua paapoa? tuollaisessa tilanteessa terve ihminen ryhdistäytyy ja kantaa kortensa kekoon ! eli nyt otat ITSEÄSI NISKASTI KIINNI! lopetat valitukset ja teet kaikkesi, että tuet miestäsi ja annat miehesi levätä ajan jokä hänelle jää työn ja isä luona olon jälkeen eli SINÄ teet kotityöt yms ja hali miestäsi ole läsnä voisiko miehesi saada sairaslomaa vaiken ajan, jotta saisi olla läsnä isänsä luona? tärkeintä kyllä on kuoleva ihminen, hän joutuu luopumaan elämästään , kaikesta, tehkää yhdessä hänen elämästään mahdollisemman hyvä, olemalla viimeiset hetket läsnä, auttakaa hoidossa, halikaa, rauhottakaa terveet ihmiset jaksaa, jos vaann haluavat !!! sinä ehdit kyylä oleen keskipisteenä vielä ties kuin kauan .....

ja myös arkussa vainajana. Paikalla oli myös minua nuorempia serkkuja, itse olin 11v.



Olisi ollut kammottavampaa jäädä ilman sitä kokemusta, se on yhteinen mielipide vielä näin yli 20 vuoden jälkeenkin.

kysyä, että haluaako hän lapsenlapset katsomaan itseään heikkona sairaalaan. Oma isäni ei halunnut, vaan halusi, että lapset muistavat hänet elinvoimaisena ja sellaisena kuin hän oli terveenä. Eli tähän on monta näkökulmaa.

Lisäksi kaikille ei tee hyvää nähdä vainajaa arkussa, joillekin se on olellinen osa surutyötä.

ja myös arkussa vainajana. Paikalla oli myös minua nuorempia serkkuja, itse olin 11v. Olisi ollut kammottavampaa jäädä ilman sitä kokemusta, se on yhteinen mielipide vielä näin yli 20 vuoden jälkeenkin.

että ap tunnistaa omat tunteensa. Jos hän ei voisi myöntää ärsyyntymistään, hän pahimmillaan jatkaisi ketjua raivoamalla itse lapsille jne.



Sitten kun omat tunteet tunnistaa, ne voi hyävksyä ja päättää, miten toimii. On siis ihan luonnollista, ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että tilanne on rankka myös sinulle. Mutta miehesi suru on nyt vielä suurempi, kyseessä on hänen isänsä ja lisäksi hän on se, joka joutuu olemaan paikalla saattohoidossa.



Sanoisin kuten joku aikaisemminkin, että puhu ystävillesi, käy tuulettamassa ajatuksiasi vaikka lenkillä (jos et muuten pääse, pyydä ystävä lastenvahdiksi) jne. Ja yritä olla ymmärtäväinen miestäsi kohtaan silloin kun hän on paikalla.



Yritä saada miehesi puhumaan ajatuksistaan ja tunteistaan, mutta älä pakota. Jos miehesi ainoa keino tällä hetkellä käsitellä asioita on pitää ne sisällään ja olla ärtynyt, yritä saada keskusteluyhteys myöhemmin takaisin, hautajaisten jälkeen.

Eli ihmiset ovat niin kaukana normaaleista asioista, kuin kuolema, etteivät he enää kykene normaaliin elämään, jos joku alkaa tehdä kuolemaa. Kuolema on luonnollinen osa elämää. Älkää tehkö kuolemasta enää lapsillenne tabua, jos olette siitä itsellenne tehneet. Viekää lapset katsomaan sairasta sairaalaan, ottakaa mukaan hautajaisiin jne. Teette heille karhunpalveluksen, jos luotte heille illuusion, että "jokainen elää ikuisesti". Totta kai saa surra, mutta surunkin keskellä täytyy pystyä toimimaan itsensä ja oman perheensä hyväksi. Tuskin ap:n appi ihan nuori enää on? Jokainen lähtee aikanaan, toiset aiemmin, toiset myöhemmin.

lasta sinne kannata viedä. Mieluummin muistaa mummin/ukin siltä ajalta kun hän oli terve, ei sairaalan vuoteessa makavaa terminaalivaiheen mummi/pappa. Kuolema koskettaa ja pelottaa, näet sitten sitä päivittäin tai vain kerran elämässä. Kuolema on meille lähes kaikille tuntematon asia (mitä sitten... jne) Itse en lastani vie loppuvaiheessa sairaalaan.

On terve ja iloinen mummo/pappa ja yhtäkkiä häntä ei olekaan. Aikuisena sitten joudutaan kohtaamaan nämä saattohoidot yms ja elämä järkkyy täysin. Ei niitä lapsia viime henkosten aikaan tartte siellä olla, mutta kyllä meidän lapset kävivät sekä isomummoa, että isoukkia katsomassa loppuun saakka vuodeosastolla. Niin kauan siis kun pystyivät juttelemaan jne.

Oletkos itse jo menettänyt vanhempiasi?

Se saattaa olla aika rankkaa, jos isä tai äiti on ollut hyvin tärkeä miehesi elämässä.

Kukin suree tyylillään ja tekee surutyötä omalla tavallaan. Kyllä se aikanaan ohi on.

tai siis siskoni itsemurhan sureminen oli exälleni liikaa, hän sanoi ettei tuntenut itseään enää onnelliseksi kun kotona oli niin negatiivnen tunnelma



löysi sen onnen sitten toisen naisen sylistä

joskus voi olla sinun vuorosi olla miehesi asemassa.



Nyt sinun tulee vain purra hammasta ja yrittää jaksaa. Muista että tämä on vain yksi vaihe, eräänä päivänä se on ohi ja elämänne on toisenlaista.

HOidatko sinä appeasi 24/7 vai miksi koet tilanteen rankkana?



Se on teidän elämäänne nyt ja vielä vuosia tästä eteenpäin, koska et selkeästi halua antaa miehellesi oikeutta muihin kuin niihin tunteisiin, jotka itse hyväksyt. Mies saa olla vain iloinen ja myönteinen, surua et salli.

Ja kiitos myös niistä ei niin tsemppavista, huomaapahan olevansa aikamoinen luuseri.

Haluan korjata avioero asiaa, ero minun tahdosta ei ole käynyt mielessä. Minua huolettaa mieheni ajatukset, hän tuntuu hukkaneensa kaiken positiivisen ajattelu kyvyn, ja jos kotona lapsen kiukkuaa, hän raivoaa ja menee nukkumaan. Pelkään, että kotielämä ajaa hänet viimeistään piippuun ja hän ajattelee eron olevan ratkaisu.

Moni tuntuu aloituksestani ymmärtäneen, että olen katkera kun mieheni aika menee isänsä rinnalla ja tässä nyt sitä kitisen. En sitä ihan niin tarkoittanut, mutta tätähän se on AV:lla kirjoittelu, koskaan ei voi saada kaikkia tajuamaan.

Me jatketaan päivä päivältä. Yksi päivä saattaa olla parempi ja sitä seuraa monta huonoa, mutta se yksi piristää kummasti.



ap

jos se ei jaksa yhtä kuukautta miehensä surua niin se ei mitenkään selviä edessä olevasta todellisesta lämästä tämän samaisen miehen kanssa. Turha edes yrittää, lähtee vaan. Sitä on vielä yhtä jos toista surua ja kriisiä edessä kun vanhennutaan ja useimmista niistä ei selviä parin kuukauden saattohiodolla.

molemmat vanhempani ovat kuolleet vakavaan sairauteen, eikä mieheni auttanut minua missään käytännön asioissa, ei tarjonnut apua. Siinä sitten hoidin työn, kodin ja lapset. Noh, erohan mm. tällaisesta tulee.

miehen isä oli todella läheinen myös minulle ja lapsille, mies ei tätä halunnut ymmärtää, vain hänen surullaan oli merkitystä. Vuosi isänsä kuoleman jälkeen kysyi ukkia kaipaavalta 10v tytöltä muistatko sinä ukkiasi. Häntä olisi surussa vain pitänyt tukea, meidän muiden surulla ei ollut merkitystä.



Olin tuntenut apen koko ikäni eli 38v

Turvaudu ystäviisi, pura heille tunteitasi, ärtymystä, raivoa, huolta ja hätää. Niin jaksat tukea miestäsi (ja hänen äitiään, jota myös miehesi tukee?) ja pitää perheen arkea pyörimässä. Se on hyväksi teille kaikille. Ajattele konkreettisia, arkisia asioita ja keskity niihin. Eli millä arkisella jutulla voisit esim helpottaa miehesi taakkaa. Kaverisi voi jollakin arkisella jutulla sitten taas helpottaa sinun taakkaasi. Pyydä ystäviltä apua, sitä varten he ovat olemassa.

Kuoleman edessä ei ole mitään etikettiä, ei tarvitse miettiä mitä muut ajattelevat. Täytyy vain auttaa toista, sitä kuolevaa, hänen läheisiään jne. Voimia teille kaikille.

rytäkässä erotko. Se olisi miehellesikin liian kova paukku.



Sureva ihminen on itsekäs ja pikkuasioiden merkitys vähenee. Itse saattohoidin omaisen ja voin sanoa, että pinna oli kireällä ja tyhjänpäiväiset asiat ärsyttivät. Mutta ajan kanssa helpotti. Toisekseen voin melkein sanoa, että saattohoitoaika oli minulle raskaampi käsitellä, kuin sitten itse kuoleman käsittely. Joka oli äärimmäisen surullista, mutta siihen ei enää liittynyt stressiä huononevasta tilasta yms. Se oli vaan puhdasta surua ja ikävää...



Voimia teille kaikille ja muista ap, että sinäkin voit olla samassa tilanteessa joku päivä kuin miehesi nyt. Toivottavasti miehesi tukee sinua sitten samalla lailla kuin sinä tuet miestäsi.

jos se ei jaksa yhtä kuukautta miehensä surua niin se ei mitenkään selviä edessä olevasta todellisesta lämästä tämän samaisen miehen kanssa. Turha edes yrittää, lähtee vaan. Sitä on vielä yhtä jos toista surua ja kriisiä edessä kun vanhennutaan ja useimmista niistä ei selviä parin kuukauden saattohiodolla.

kokee kuoleman eri tavalla (ne tunnesiteet ym). Toivon (anteeksi vain) että miehesi isä saa rauhan ja elämänne palautuisi pikkuhiljaa normitilaan.



Oma äitini oli sairaalassa 4kk. ja täytyy sanoa että kyllähän se oli rankkaa katsoa niitä loppuvaiheita. Koita vielä skarpata, elämä jatkuu.

Teillä kaikilla on nyt varmasti raskasta mutta koeta purkaa se oma ketutuksesi jonnekin muualle kuin mieheesi. Hanki siivooja, lastenhoitaja, pyydä apua kavereilta. Olen itsekin saattohoitanut äitini ja ymmärrän kyllä miestäsi, se suru on niin kokonaisvaltaista tuossa vaiheessa että muuta en juuri jaksanut. Näin jälkeenpäin katsottuna elin ihan sumussa nuo ajat. Kyllä elämä palaa vielä paremmaksi, mutta nuo täytyy käydä läpi.

Meillä oli sama tilanne 1,5 vuotta sitten. Kuukausi apen kuolemasta syntyi meidän toinen lapsi. Koko raskausaika meni miehen suriessa. Elämä oli suoraan sanottuna helvetillistä. Tein kaikki kotihommat yksin ja vaikka raskaudessa oli ongelmia, niin tunsin että huoli vauvasta oli vain minun harteillani. Levätä olisi pitänyt mutta en pystynyt. Mutta nyt elämä on palautunut uomiinsa. Koita sinäkin kestää ja purra hammasta. Vähitellen hautajaisten jälkeen ja vauvan syntymän jälkeen alkoi meillä helpottamaan. Tsemppiä!