Miten miehesi reagoi kun sait keskenmenon?

Siinä kohtaa vähän ärsytti, kun soitin aamulla miehelle, että tuleeko se (töistä) pian hakemaan lapset, että voin ottaa sen lääkkeen. Niin ukko vaan kysyy, että nytkö jo pitää tulla, eikö hän ehtisi vielä tehdä pari juttua.



No perkele, kyllä pitää tulla!! Raivostuttaa näköjään vieläkin, että kun toisella oli keskenmeno, niin toinen oli vaan, että pitäis töitä tehdä...



No tulihan se hakemaan ne lapset, että uskalsin ottaa lääkkeen. Eikä se touhu mitään lasten katseltavaa ollut.



Mä olin helpottunut, kun sain sen ruumiin pois sisältäni. Mies oli varmaan enemmän surullinen kuin minä. Mutta ei me sitä mitenkään yhdessä puitu tai itketty. Molemmat tiedetään kyllä, että noita tapahtuu, ja ollaan pahempiakin koettu. Vituttihan se, mutta ei se mikään elämää suurempi draama ollut.

Molemmat itkettiin. suorastaan ulvottiin kun saimme nähdä pikkuisen, joka lähti tuhkaukseen :(



Minulla suru kuitenkin kesti muuten pidempään tai sitten mies vaan yritti olla vahva, koska minä en jaksanut.

että tuli kirjoitettua hyvin subjektiivisesti. Varmaan jo arvasittekin, että meillä sikiön kehitys oli pysähtynyt jo heti ensimmäisille viikoille. Joten tapahtuma ei ollut kovin dramaattinen.



Varmasti tunteet olisi olleet toiset, jos sikiö olisi ehtinyt kehittymään jo joksikin näkyväksi ja lapsen muotoiseksi.

Mies suri, mutta pysyi vahvana minua varten. Minä itkin pidempään ja vieläkin joskus ja olin muutenkin todella rikki. nyt onkin jo uusi raskaus viimeisillään. Ilman mieheni tukea en olisi selvinnyt.