Meidän 7-vuotias koetteli rajojaan tosi lujaa!

Tänään ei uskoisi, että on sama tyttö kuin eilen. Eilen olin melkein valmis hakemaan ammattiapua. Jaksan kyllä hyvin hänen temppunsa, mutta eilinen laittoi ajattelemaan, että onkohan normaali lapsi? Tänään taas tuntuu siltä, että on ihan normaali, mutta sen verran vaativampi lapsi kyllä, että vanhemmat tulevat jatkosskin olemaan kovilla aina välillä.



Ainoat syyt, miksi en ole vielä hakenut apua on, että epäilen olisiko siitä hyötyäkään? Ja että kiukunpuuskat ovat harventuneet iän myötä. Me tunnemme lapsemme parhaiten, joten uudet auttajat voisivat ehkä sekoittaa tilannetta?



Rajat on pidetty pystyssä. Tyttö pyrkii hakemaan rajojen joustamista meiltä vanhemmilta vielä seuraavanakin päivänä, mutta on tyytynyt, varmasti tyytyväisenä loppujen lopuksi, kun edellispävän huonon käytöksen jälkeen seuraavan päivän pieneenkin huonoon käytökseen me tuhahdamme, että "Etkös jo eilen koetellut tarpeeksi? Rajat ovat edelleen samat." Asiosta kyllä keskustellaan ja pieniä muutoksia tulee koko ajan, kun lapsi kasvaa, mutta tämä tapa jolla lapsi osoittaa tyytymättömyytensä ja kaunansa ei ole helppo.



Vaikeinta on ottaa vastaan lapsen syytöksiä, ikäänkuin jokainen ongelma olisi vanhempien vika -mitä ne eivät ole. Miten teillä muilla, että oletteko joskus miettineet lapsen normaalin ja epänormaalin käytöksen rajaa?