Lue keskustelun säännöt.
Musta on koko elämäni tuntunut, etten kelpaa tällaisena kuin olen.
17.11.2010 |
Enkä usko että kukaan rakastaisi minua sellaisena kuin olen. Omat lapset toki rakastaa aidosti, mutta hekin tavallaan vain siksi, etteivät muuta voi.
Lapsuuden perheessäni tapahtui kaikenlaista, alkoholismia, väkivaltaa jne.
Olen kaiken aikaa vihainen, olen häpeissäni menneisyydestäni enkä halua muistaa siitä mitään.
Nyt tuntuu, että vanhat asiat puskevat väkisin pintaan.
Miten yli kolmekymppinen perheenäiti voi yhtäkkiä tällaisia ruveta käsittelemään? Löytyykö apua mistään?
Kommentit (2)
Minä yritän tosiaan kaikkeni, että oma elämä olisi järjestyksessä niin, ettei lasten tarvitse kokea mitään sellaista, mitä itse koin. Ei se kuitenkaan ihan onnistu pelkällä tahdolla, esim. avioeroa en voinut estää, vaikka vuosia yritin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkaa miettimään syvällisemmin. Se mitä lapsuudessasi tapahtui ei ollut sinun vikasi. Vanhempien alkoholismi, väkivaltaisuus ei ole lapsen vika. Siitä olet viisastunut ettet itse järjestä sellaista lapsuutta lapsillesi.
Keskity tuleviin asioihin ja muistele lapsuudestasi vain niitä hyviä asioita, miksi ne olivat hyviä ja voitko niistä ammentaa jotain nyt omaan eläämääsi. Vanhempasi tekivät ehkä virheitä paljonkin ja ehkä ovat myöhemmin niitä syvästi katuneetkin, mutta luulen kuitenkin, että sinuakin on rakastettu lapsenakin jollain tavalla ainakin. Jos vanhempasi eivät ole olleet kykeneväisiä osoittamaan rakkautta sinua kohtaan ei se sinusta tee yhtään vähemmän rakastettavaa.
Kun itse rakastat toisia, lapsiasi, puolisoasi, muita ihmisiä, osoitat vilpitöntä kiinnostusta toisia kohtaan. Se että joku joskus ei ikään kuin rakasta sinua mielestäsi ei tarkoita sitä etteikö hän rakastaisi. Eihän se rakkaus ole koko ajan samanlaista. Rakkaus on tekoja, hellyyttä, kiintymystä, toisen parhaan ajattelemista... ja ajattelet sopivasti myös itseäsi.