Miten toimia 4-vuotiaan kanssa, joka haluaa olla aina ensimmäinen ja voittaa?
Saa melkein itkupotkuraivarit jos häviää jossain pelissä tai esim. pk-aamuina pukemisessa ei ole ensimmäisenä pukenut vaatteita päälle.
Miten tuollaisen kanssa toimitaan? Ollaan yritetty selittää, että aina ei voi olla ensimmäinen, ja että tärkeintä on että pelissä pelaa sääntöjen mukaan. Vaikeaa on.
Kommentit (12)
että elämä opettaa. Neli- ja viisivuotiaat ovat kehitysvaiheessa, jossa osataan kaikki, tiedetään kaikki ja pystytään kaikkeen. Pikkuhiljaa erilaiset arjen tilanteet, sosiaaliset tilanteet kavereiden kanssa, häviämiset, toiseksi jäämiset, viimeiseksi jäämiset tekevät työtään ja lapsi oppii hyväksymään ne tosiasiat, jotka meille kaikille aikuisille ovat selviä. Joidenkin on käytävä siihen kovempi koulu kuin toisten, mutta ihan kaikki nämä asiat oppivat. Anna siis nelivuotiaallesi aikaa, yritä itse olla esimerkkinä, niin kuin olet tehnytkin. Koita jaksaa! :) Siitä se helpottaa, hiljalleen.
Minä ainakin tarkotuksella voitan tämän voitonhaluisen lapseni välillä. Tai järjestän tilanteita joissa pikkuveli voittaa. Ihan tarkoituksella. Sitten yhdessä iloitaan myös toisten voitoista. On jo hieman helpottanut.
on kaikki vähän sellaisia, että haluaisivat voittaa kaiken, olla aina parhaita ja ensimmäisiä...
Vaihteeksi vaihe, joka menee kyllä ohi. Aina ei vaan voi voittaa...
Oletko kokeilut tarrataulua apuna, jotta saisitte aamut rullaamaan ja päiväkotiin lähdön vaivattomammaksi? Tarra palkinnoksi aina kun on ollut hyvä aamu, ja kun x kpl tarroja on koossa, niin saa jonkun pienen kivan yllätyksen. Mä en ainakaan aamuisin jaksa minkäänlaista taistelemista, ja noi tarrataulut on olleet korvaamattomaksi avuksi. Muulloin on paremmin aikaa vääntää kättä milloin mistäkin asiasta, mutta aamutoimet on pystyttävä hoitamaan sutjakasti ja ilman raivareita,
toisille voittaminen tärkeämpää. Tuossa asiassa myös hyviä puolia, nimittäin koulussa kyseinen lapsi pärjää.
Meillä yksi neljästä lapsesta tuollainen. Nyt viidennellä luokalla ei asia enää ole ongelma mutta alle kouluikäisenä se oli tosi rasittavaa.
Poika on kunnianhimoinen edelleen.
Asia mikä meillä auttoi oli joukkuepeli - salibandy. Ekana vuonna pojan joukkue hävisi pelejä tosi suuresti (esim 11-1) ja siinä oli itkua ja hammasten kiristystä. Mutta se karaisi.
Nykyisin joukkueen pojat sekä häviävät että voittavat asiallisesti.
Voisitko miettiä jotain harrastusta missä joutuu myös häviämään?
että voittaminen on helppoa, kun se tuntuu kivalta. Taitoa vaatii vasta se, että oppii hyväksi häviäjäksi. Motivoin sitten sitä taitoa opettelemaan.
ja älä anna aina voittaa. Voita itse tietoisesti välillä, ei tietenkään koko aikaa.
Toki lapset on yksilöjä. Meillä 11-vuotias lapsi, joka vieläkin suuttuu jos ei voita. Ja ollaan harjoiteltu häviämistä PALJON. Jalkapallomatsissa saattoi mennä maalin taakse itkemään jos vastustaja teki maalin..
Kyllä välillä huokailuttaa, kun tuntuu, ettei se ole vieläkään yhtään oppinut tuota häviämisen taitoa.
Paitsi ihme kyllä lautapeleissä ei oo ikinä hermostunut häviämisestä. Kai ne on sitten niin kamalan kivoja joka tapauksessa.
Mutta kaikki muu sitten: pukeminen, nukkumaan meno, hampaanpesulle meno, minne vain käveleminen tai pyöräileminen tai muuten ehtiminen - aina hänen pitää ehtiä tai olla valmiina ensimmäisenä, muuten seuraa hirmuparkukohtaus.
Ja usein tää lapsi onkin ensimmäinen. Ja sitten kuitenkin pari kertaa päivässä pikkuveli on nopeampi tai reippaampi ja onkin ensin valmis. Ja siitähän se riemu repeää.
Äitinä ei enää jaksaisi kuunnella noita konsertteja, kun niitä on jo vuosia kuunnellut. Pienestä asti oon yrittänyt kannustaa ja rohkaista lasta erityisen paljon, koska hän on ollut tuollainen herkästi turhautuva jo vauvasta lähtien. Mutta ei tunnu olevan mitään hyötyä, vaikka kuinka kannustaa ja kehuu. Aivan kuin itsetunto ei silti olisi lainkaan kehittynyt.
Ja kyllä osaa lapset olla erilaisia. Pikkuveli on ihan kasvattamattakin aina tyytyväinen, tilanteisiin sopeutuvainen ja iloinen parkumaton vesseli. Välillä ihmettelen, että eipä isompi älyä ottaa pienemmästä mallia, mutta kun on niin eriluonteinen, niin ei siinä mallit ja kasvattamiset näköjään mitään auta.
Meillä esikoinen oli kuusi vuotta yksi lapsi ja sitten syntyi pikkusisaruksia kaksin kappalein. Sisaruksilla ei ole tuo voittaminen ja häviäminen ollut niin tärkeätä kuin vanhemmalle lapselle.
Meillä kans harjoiteltiin yhdessä iloitsemista. Puhuin asiasta myös päiväkodin omahoitajan kanssa jo lapsen ollessa pienempi ja siellä lupasivat kanssa järkätä noita tilanteita, et pääsee meidän lapsi iloitsemaan toisten voitosta kans.
Joukkuepelin aloitus kanssa auttoi: vuoden pelaamisen jälkeen pojat alkoi tajuta, että ei ole väliä kuka sen maalin tekee, kun joukkueessa on muutakin kuin yksi ihminen (alussa kaikki pelas tavallaan kaikkia vastaan, mille vanhemmat porukassa naureskeli kentän laidalla). Yhdessä häviäminen turnauksissa on ollut hyvä ja positiivinen kokemus.
Ja sitten yksi tärkeä pointti: meidän esikko ei yhtään tykkää semmosista jutuista, joissa kokee olevansa huono (häviää usein) ja kannustaen ja puolipakolla silti laitan hänet tekemään näitä tylsiäkin juttuja. Toistan kuin mantrana sitä, että "harjoitus tekee mestarin". Näin ollaan opittu luistelu ja pyöräily, kirjoittaminen, lukeminen... vaikka lapsi ois heittänyt hanskat tiskiin ajat sitten, kun ei heti ole tosi hyvä ja osaa.
Lopulta, kun oppi nämä jutun, niin on oppinut tärkeän asian: vaikka joskus saattaa jollekin hävitä jossain, niin kovalla harjoittelulla on silti mahdollista vielä voittaa. Joskus pitää hyväksyä, että toinen on parempi.
Mä olen lastenpsykalla hoitanut näitä lapsosia, joiden vanhemmat kaikessa rakkaudessaan ovat antaneet ipanansa voittaa ja olla eka, kun muuten se on suuttunut...
Voin kertoa, että aika kamalaa jälkeä on sit 10-veenä :( Sitten osastolla harjoiteltiin pettymyksiä oikein olan takaa... Kurjaahan se on mutta elämään kuuluu häviöt. Parhaita on musta pitkälti tuuriin perustuvat pelit, joissa vanhemman ei tarvi tietoisesti hävitä tai voittaa vaan pelaamalla sääntöjen mukaan tehden parhaansa välillä häviää ja välillä voittaa... Jos tappio on kova paikka niin sitä on harjoiteltava. Ja huomattava, ettäµitään kamalaa ei tapahdukaan, vaikka hviää... Ja on opittava myös, että toisella on oikeus iloita voitostaan. Myös aikuisella ;) Tietenkin ylenmääräinen tuulettaminen ja lällättäminen on jo sadismia :D
Itsekin kilpailuhenkisenä ymmärrän näitä lapsia oikein hyvin. Harmittaahan se pirusti, kun häviää ;) Ei sitä tunnetta pidä vähätellä mutta sitä voi oppia hallitsemaan. Tai ainakin käytöstään tappiotilanteissa :)
Eräs viisas lastentarhan ope aikoinaan opetti, että "vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä". Toki lapsen sietokyvyn ja iän huomioon ottaen. Missä se lapsi sitten oppii turvallisesti pettymään, jos ei kotona? Tuttava perheen poika koki ekat pettymykset koulussa ja oli kyllä tosi hajalla ja tais itsetuntoonkin tulla aikamoinen kolaus :(
Meillä esim. ensimmäisestä pelikerrasta lähtien pelatessa Afrikan tähteä siirrytään nopan silmälukujen mukaan eteenpäin, rosvot kuuluvat "hauskana" osana peliin ja saadessa rahaa puhumme vain tyyliin, että kohta voi lentääkin jne. Ei puhuta että nyt on minulla enemmän jne.
Pyrimme välttämään kaikkea kehumista siihen suuntaan että joku saa kokea olevansa huonompi tai paras sillä hetkellä, tilanteethan vaihttuvat eikä siten pidetä kauheata kilpailua koko ajan yllä.
Kun joku on päässyt ensimmäisenä perille eli voittanut pelin, sanomme vain - Ai jaa, olet perillä, pelataanko uudestaan? Jos ei pelata niin jutellaan nappuloita kerätessä vaiheita joita koettiin...rosvoista onnenkenkiin.
Vähän vaikeata varmaan hyväksyä häviöt jos ei ole siihen tottunut. Meillä tosiaan ei ole koskaan kilpailtu pukemisesta tai syömisestä, peleistä jne.
Lapsi on saanut "kilpailla" vain itsensä kanssa, jolloin esim. on puhuttu - Muistatko viime vuonna kun laitoit luistimesi jalkaan, oli aika vaikeaa, mutta nyt saat nauhat avattua ilman apua tarpeeksi jolloin jalkakin mahtuu...
Helposti annetaan pienten voittaa ensipeleissä, siitähän lapsi innostuu pelamaan...Myöhemmin joillakin voi olla vaikeaa hyväksyä kun ei muiden kanssa pelatessa voitakaan kuten oli luullut.
Koulussa on kilpailua vähän kaikessa.
Kenellä on paras piirustus; niitä vertaillaan piirustuksien ja maalausten ollessa vieri vieressä riveissä esillä...
Kuka on ensin tehnyt tehtävät.
Se joka jää ruokalassa viimeiseksi joutuu pyyhkimään pöydän jossa on syönyt ja viemään maidot sekä levitteen keittiöön...Tähän äitinä puutuin sillä monikaan lapsista ei malttanut olla syömässä kauaa "peläten" pöydän pyyhkimistä. Asia muuttui niin että se järjestäjävuoroilla oleville.
Välillä voi antaa voittaa, mutta myös niitä häviämisen kokemuksia on saatava ja niiden kanssa on vaan opeteltava elämään. Tiedän, vaikeaa on, mutta kuuluu elämän perusasioihin.