Ai eikö avioliitto ole muka asennekysymys?

Meillä on ollut aina hyvä parisuhde. Ongelmiakin on ollut, lapsettomuutta, työongelmia yms. aika isojakin kriisejä.

Mutta niistä on selvitty puhumalla ja tukemalla toista.



Taas lasten synnyttyä arki muuttui radikaalisti, omaa saatikka yhteistä aikaa ei ole ja tulee oltua pahatuulinen kun lapset kiukkuaa ja nukkuu huonosti ja mitä kaikkea lapsiperheessä onkin.

Sitä huomaa miten puuduttavaa kaikki on ja mitään kivaa ei ole miehen kanssa.



Aikani pähkäiltyä ajattelin kokoilla jotain millä saisi piristystä tähän elämään. Ensiksi laihdutin koska siitä tuli mulle hyvä olo. Sitten aloin harrastamaan liikuntaa koska siitäkin tuli hyvä ja pirteä olo, oma henkireikä arkeen.



Sitten otin miehen kohteeksi. Aloin lämmitellä suhdetta uudelleen, ostin pikkutuhmaa asua ja siistiydyin sieltä ja täältä. Hyvää ruokaa ja huomiota työasioihin. Välittämisen osoittamista ja toisen halutuksi tuntemista.

Vihjailuja pitkin päivää, syviä suudelmia sekä pitkiä halauksia. Illalla kun lapset nukkuu alkaa meidän oma aika, joskus se kestää aamuyölle ja joskus vain hetken.



Mutta kaikki tämä on kannattanut! Oma arki on paljon rikkaampaa, olo on hyvä ja tunnen itseni rakastetuksi sekä haluttavaksi. Joskus pitkä yö väsyttää mutta se on sellainen onnellinen väsy.



Miestä ei meinaa edes kotoa pois saada nykyään =) Mutta kiva kun on mukava tulla sitten takaisin.



Kaikki tämä johtu siitä että muutin omaa asennettani. Lopetin voivottelun ja aloin tekemään asioille jotain. Päätin ettei pienistä murehdita ja ne kyllä unohtuukin kullan kainalossa...



Suhteessamme ei ole katkeruutta ja isoja epäkohtia ikinä ollutkaan, siksi tämä onnistuikin hyvin. Olemme kuin vasta tavanneet! Yhteiseloa takana kuitenkin jo yli 10 vuotta.



Kysyin mieheltä eräänä päivänä mikä nykyisessä elämässämme on parasta, mies vastasi että se kun olen onnellisen näköinen ja kotona on mukava olla.



Ei siihen aina paljon tarvita!