Miehen "ojentaminen" lasten edessä

Minä koen, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä näin, eli kertoa mielipiteensä itse tilanteessa. Tähän taas on monta syytä - meillä käydään äärimmäisen vähän keskustelua lasten kasvatuksesta, vaikka toivoisin sitä ja olen sitä yrittänyt herätellä aika ajoin, mutta kun en miestä voi pakottaa keskustelemaan. Hän kuittaa kaiken olan kohautuksella. Lisäksi olemme jatkuvasti kiinni lapsissa, eli kahdenkeskistä aikaa on äärettömän vähän. Sekin vähä aika, mitä on lasten nukkuessa, menee molemmilla pääasiassa omiin puuhiin, eikä silloinkaan voi keskustella. Mies saattaa todeta, ettei jaksaisi nyt tämmöisiä puhua, kun kerrankin saisi hengähtää lapsilta. Ymmärrän kyllä, mutta...



Niinpä on päädytty tähän nykyiseen ratkaisuun, eli kun mies minun mielestäni toimii väärin lasten suhteen, minä ohjeistan toisin sillä hetkellä, juuri siinä lasten edessä. Onhan se kiva, kun asiantuntijat sanoo sitä ja tätä, mutta voisivat sanoa sen mun miehellekin, jospa hän kuuntelisi heitä enemmän kuin minua. Miehen mielestä minä kuulemma teen kasvatuksesta liian ison numeron, hänen mielestään homman voi ihan hyvin hoitaa siltä pohjalta mikä tuntuu hyvältä miettimättä sen kummemmin. Minusta siinä taas mennään metsään, koska fiilispohja voi olla lapsen kannalta varsin ristiriitainen kasvatusalusta.

vaikka tiedän ettei niin pitäisi tehdä. mutta muulloin ei pahemmin pysty ja tossa edellises viestis oli tosi tutun kuullosta tekstiä

Mistä nämä tällaiset naiset sikiävät.

Missään nimessä niitä ei saa käydä setvimään lasten aikana, eikä riitelemään.



Meillä ei ikinä tehdä noin.

Jos jompikumpi vanhemmista sanoo jotakin, se pitää.

Eikä toinen sitä muuta, jos toinen on niin sanonut.

Oletus tietysti, että se päätös on järkevä.

Jos ei ole, niin sitten ongelma ei ole lasten kasvatuksessa vaan jossain muussa.



Me ollaan samassa linjassa muutenkin.

Eikä toinen sitä muuta, jos toinen on niin sanonut.

Oletus tietysti, että se päätös on järkevä.

Jos ei ole, niin sitten ongelma ei ole lasten kasvatuksessa vaan jossain muussa.

Miten niin jos toisen vanhemman lastenkasvatusteot ei ole järkeviä niin ongelma ei ole lastenkasvatuksessa vaan jossain muussa? Missäs sitten?

Ja kai tässä nimenomaan oli kyse tilanteista, joissa se ei ole järkevä?

TIetysti jos ollaan "muutenkin samassa linjassa" niin asiahan on helppo. Helppo sanoa, ettei "ikinä tehdä noin". Kun ei olla, se ei ole niin helppo.

Missään nimessä niitä ei saa käydä setvimään lasten aikana, eikä riitelemään. Meillä ei ikinä tehdä noin. Jos jompikumpi vanhemmista sanoo jotakin, se pitää. Eikä toinen sitä muuta, jos toinen on niin sanonut. Oletus tietysti, että se päätös on järkevä. Jos ei ole, niin sitten ongelma ei ole lasten kasvatuksessa vaan jossain muussa. Me ollaan samassa linjassa muutenkin.

Että harvoin on puolisoilla niin samanlainen kotikasvatustausta itsellään, että näkemykset omien lasten kasvatuksesta menevät 100 % yksiin.

Niissä tilanteissa, kun ollaan eri mieltä, mun mielestä tulisi pystyä sanomaan se myös ääneen - lapsillekin on reilua kuulla, jos tilannetta ei ole heidän suuntaansa hoidettu ihan oikein. Eikö silloin kuulukin puuttua tilanteeseen?

Ap.

Lapset siis tietävät, millaisista asioista olemme eri mieltä. Yhteisymmärrykseen kun ei kaikesta voi ikinä päästä. Tuntuisi jopa salamyhkäiseltä, jos näistä puhuttaisiin vain kun lapset eivät varmasti kuule. Emme riitele, mutta en esim. halua kuunnella miehen joskus harrastamaa tuloksetonta jäkätystä lapsille ja sanon sen myös. Positiivisesti katsoen uskoisin että lapsemme ovat ainakin oppineet ymmärtämään, että aikuisten antamat säännöt ovat keskustelunvaraisia, ja heidän suhteellisuudentajunsa on kasvanut...

Kyllähän sitä asiantuntijat sanoo ja kirjoittaa vaikka mitä, mutta ei nyt ihan kaikkea tarvitse kirjaimellisesti ottaa, kai?? Mielestäni on ihan hyvä ja normaalia, että lapset voivat joskus nähdäkin vanhempien olevan eri mieltä asioista. Ja riidelläkin voi lasten nähden, jos ei mistään väkivallasta yms. puhuta. Ei niitä kaikkia tunteita mihinkään kaappiin pidä laittaa. Lapsetkaan ei opi käsittelemään mielestäni sitten riitatilanteita tai erimielisyyksiä.

mutta välillä tulee tilanteita joissa puutun lasten nähden.



Asiantuntijoita on moneen lähtöön, eikä kukaan voi ennalta antaa päteviä toimintaohjeita kaikkiin eteen tuleviin tilanteisiin. Minusta kaikkia ohjeita pitää tulkita maalaisjärjellä ja miettiä kokonaisuutta eikä jäädä jumittamaan johonkin yksittäiseen pikkuseikkaan.



Tämänkin ohjeen ymmärrän niin, että PÄÄASIASSA vanhempien tulisi vetää yhtä köyttä ja keskustella suuret kasvatuslinjat selviksi kahdestaan jotta arki toimisi ja perheessä kaikilla olisi hyvä olla eikä tulisi tilanteita joissa lapset oppivat käyttämään vanhempia toisiaan vastaan. Mutta jos esim. minä olen luvannut että tänään lapset saavat normaalista poiketen syödä karkkia ja mies menee lapsia siitä torumaan, kerron kyllä lasten edessä antaneeni luvan siihen.

Tai kun erään kerran mies leikki ja riehui lasten kanssa ja leikki meni yli ja yksi lapsi alkoi itkemään, menin väliin ja muistutin siitä kuka on aikuinen ja kuka lapsi. Samaten mies on joskus tullut väliin kun olen väsyneenä rähjännyt lapsille ja huomauttanut että minä voisin painua huilaamaan ja kertonut lapsille että toimin väärin. Ja minusta nämä ovat ihan oikein hoidettuja tilanteita enkä koe että lapsemme olisivat tästä traumatisoituneet.

Keskustelemme jälkikäteen. Saatan ehdottaa kyllä toista ratkaisua, jos mies on mielestäni esim tiukka tai ei ota kaikkea huomioon.

Oikea ja miehen sitten oikea vain jos se on samansuuntainen mun kanssa.

ja nyt voin sanoa suoraan, että ollaan kusessa. Yhtenä isona syynä juuri se, että minä olen mennyt väliin ja alkanut puolustamaan lapsia ja kertomaan miten pitää puhua ja sanoa ja mikä on reilua ja mikä ei.



Poika etenkään ei kunnioita isäänsä yhtään ja tämä on johtanut jo erilaisiin käytösongelmiin, joita nyt ratkotaan kalliilla rahalla perheterapeutin kanssa yhdessä ja erikseen. Mutta neuvo niihin epäreiluihin tilanteisiin on se, että yhteisrintama pitää koko ajan. (ja tämä ei nyt koske väkivaltaisesti käyttätyviä vanhempia - ihan vaan vinkkinä)

Meillä esimerkiksi on ongelmana isän huutaminen ja asioihin ylireagoiminen väsyneenä töistä tullessaan, jolloin minä olen mennyt väliin puolustamaan lapsia ja huutamaan miehelle takaisin. Nyt harjoittelemme äänenkäyttöä ja yhteisrintamaa. Jos mieheni alkaa huutamaan jostain asiasta, josta olisinkin eri mieltä, minä olen se tyyni siinä tilanteessa ja sanon esim. no niin, kuulitte mitä isä sanoi tms. Rauhallisesti ja matalalla äänensävyllä, jolloin miehenikin tajuaa rauhoittua ja tämä alkaa pikkuhiljaa toimia.



Aikaisemmin olimme asioista ihan eri aaltopituuksilla ja minun oli hyvin vaikea olla samaa mieltä isän kanssa, mutta kun saimme päääännöt selviksi, niin pikkuasioissa on voinut joustaa puolin ja toisin. Mutta tämä nyt on vain minun kokemukseni. Tällä hetkellä suurin toiveeni on, että olisimme tajunneet tämän jo aikoja sitten, koska nyt tuntuu sekä isän, että pojan puolesta todella pahalta, vaikka tarkoitukseni oli vain pitää pojan puolia ja hillitä isää, mutta vasta terapia on auttanut tajuamaan miten metsään menin. Mutta kuten sanoin valoa näkyy tunnelin päässä, ehkä se vielä saavutetaan...

ja nyt voin sanoa suoraan, että ollaan kusessa. Yhtenä isona syynä juuri se, että minä olen mennyt väliin ja alkanut puolustamaan lapsia ja kertomaan miten pitää puhua ja sanoa ja mikä on reilua ja mikä ei. Poika etenkään ei kunnioita isäänsä yhtään ja tämä on johtanut jo erilaisiin käytösongelmiin, joita nyt ratkotaan kalliilla rahalla perheterapeutin kanssa yhdessä ja erikseen..

Että puuttumalla tilanteeseen mitätöin hänen auktoriteettiaan lasten edessä.

Mutta miten siinä tilanteessa voisin toimia toisin, kun huomaan miehen esimerkiksi kieltävän lapselta jonkun asian täysin mielivaltaisesti (ts. ilman selkeitä perusteita vain kieltämisen "halusta" tai periaatteesta)? Tulisiko siinä tilanteessa vain olla hiljaa?

Mielestäni lasten kunnioitus ansaitaan juuri siten, että ollaan reiluja ja keskustellaan asioista - ei vaan esimerkiksi suoraan kielletä jotakin ilman syytä. Koti ei ole armeija.

Meillä on myös tilanne sellainen, ettei meillä ole juurikaan saatavilla lastenhoitoapua - koska keskustelemme yhteisistä linjoista muutakuin lasten edessä siellä kotona?

Ap.

siellä terapeutilla ja, kun lapset ovat nukkumassa ja ihan vaikka ruoan laiton yhteydessä.



Meilläkin miehellä oli/on tyyli kieltää paaaaljon asioita, tästä olemme tapelleet monta kertaa. Mutta nyt minun on vain seistävä hänen takana ja sitten, kun lapset nukkumassa tai muualla sanon, että olin eri mieltä. Yleensä näissä tilanteissa poika (joskus tytötkin) alkaa hakea minusta apua, jolloin en voi olla vain hiljaa, mutta olen sitten ollut se rauhallisempi ja sanonut, että nyt teet niin kuin isä sanoi. Tai sitten jatkanut hieman perustellen, isä tarkoitti, että nyt ei ole hyvä aika tuohon, mutta ruoan jälkeen/huomenna jne. Tällöin miehenikin on jo tajunnut minun olevan eri mieltä ja perustelujen puuttuvan ja sitten hänkin heltyy usein ja sanoo yleensä, että juuri näin.



Eli koko ajan seisomme toistemme sanojen takana, mutta vaikeinta on juuri ollut se sopiminen niistä asioista, joista ollaan oltu eri mieltä. Me olemme listanneet asioita ihan paperille, molemmat omia, mitä lapset saa ja mitä ei saa tehdä ja niitä sitten yksitellen käyty läpi.



-se joka on kusessa-

sanon siitä suoraan. Näin käy joskus, kun lapset ovat villillä päällä ja mies stressaantunut/ väsynyt töiden takia. Saattaa silloin komentaa turhasta tai turhan kovaa, ja silloin sanon, että tuo ei ollut tarpeellista.



Jos olen miehen kanssa eri mieltä jostain, mihin ei tarvitse heti puuttua, sanon siitä "nurkan takana". Varmaan lapset senkin tajuaa, mutta ainakin tajuavat senkin, että meillä on kunnioitusta toisiamme kohtaan.



Yleensä olemme hyvin samoilla linjoilla kasvatuksessa, ja jos toinen vanhempi on esim. kieltänyt pelaamiseen tai tv:n katsomisen, se pätee. Yhtä köyttä pyritään vetämään.