Kun kaikki on hyvin, mutta mikään ei enää tunnu miltään

Elän hyvää elämää. Kaksi tervettä lasta, menestynyt ja urheilullinen mies (joka selviää myös kaikista kodin askareista), hyvinpalkattu ja mielekäs työ, talo, auto ja mikroaaltouuni... "Normaalioloissa" olen ollut sosiaalinen ja aktiivinen, fyysisesti ihan kohtuukunnossa ikäisekseni.



Toisen lapsen syntymä laukaisi minussa masennuskierteen, joka on sahannut lievästä vaikeaan. Yli 10 vuoteen mahtuu vain yksi yli puolen vuoden lääkkeetön kausi, joka sitten veikin lähes kolmeksi kuukaudeksi sängyn pohjalle. Nyt yrityksessä on toinen lääkkeetön kausi. Vitamiinit ja valot ovat käytössä, mutta en ole varma selviänkö jouluun. Lääkeresepti on valmiina, psykiatri haluaisi että aloitan lääkkeet uudelleen, mutta en haluasi sitä alkupahoinvoinnin määrää...



Toisekseen, nyt kun olen ollut ilman pillereitä, mielestäni oloni on ihan yhtä tyhjä kuin niiden kanssakin. Lopetusvaiheessa itkin varmasti noin 8 vuoden itkemättömät itkut, mutta taas mennään samassa turtumuksessa. Mikään ei oikeasti huvita. Elän, koska on pakko. En kylläkään haluaisi kuollakaan, koska se olisi todennäköisesti lapsilleni todella rankkaa, mutta siinä onkin ainoa syy pysyä hengissä.



En halua tavata ystäviäni, koska tapaamiset eivät enää anna minulle mitään, vaan olen entistä väsyneempi pakollisten sosiaalisten kuvioiden jälkeen. Teen paljon töitä ja niihin onkin helppoa ja turvallista kadota ja vedota. Kotona käyn nukkumassa. Henkinen ja fyysinenkin kuilu aviopuolisoon kasvaa koko ajan.



Tunnen olevani kuin näyttelijä, joka näyttelee "täydellinen elämä" -osaa rutiinilla... En edes tiedä, miksi kirjoitan tänne. Mies on matkalla, lapset touhuavat omiaan. Illan olen purkanut töitäni. Ei siis parempaa tekemistä lauantai-iltana...



Pitää kai asettaa kysymys loppuun: aloitanko lääkkeet, keskitynkö vielä vähän lisää töihin vai ajanko ojaan?