Olenko mä lapsellinen äkäpussi?

Vai onko mulla oikeus olettaa, että mies tekisi itsekin jotain suhteen hyväksi?



Pari viikkoa sitten mies otti vaihteeksi yhteen lapsen kanssa. Tällä kertaa tosin käyttäytyi mielestäni törkeästi lasta kohtaan. Mä sitten suoraan komensin miestä, että menis itse "siivoamaan sotkunsa" ja sopimaan asian lapsen kanssa (tämän yhden lapsen kanssa ovat kyllä aika usein napit vastakkain, mutta tää nyt oli poikkeuksellisellinen riita...) Mies oli sitä mieltä, että tenava oli vaan takertunut sivuseikkoihin, eikä tilanteessa nyt oikeasti ollut yhtään mitään selvitettävää. Mulle jäi siis hysteerisesti itkevä 7-vuotias lohduteltavaksi ja iskä jäi kattelemaan sohvalle telkkaria.



Noh, minä otin tilanteesta hirveät pultit ja mielestäni aiheesta. Vähintä mitä olis voinut tehdä, oli asian setviminen itse. Nyt mä jouduin selittämään asian jotenkin parhain päin, vaikken ollut edes paikalla varsinaisen yhteenoton aikaan. Joo, tosi kivaa. Tein varsin selväksi kantani, mikä meni vikaan, mitä mun mielestä olis pitänyt tehdä ja vähintään mies olis voinut edes esittää, että lapsi oli hätääntynyt turhasta (ettei isä välitä, eikä rakasta...) Ei edes kieltänyt asiaa!



Eka kertaa 10 vuoden yhteiselon aikana mä mietin, olisiko parempi viedä lapset vaan pois. Tuon jälkeen oli alkuun tosi vaikeaa jättää lapset isän kanssa keskenään kotiin, mutta minkäs teet, kun kaksi iltaa olen töissä viikosta.



Uusia yhteenottoja ei ole sentään tullut. Tuon tapauksen jälkeen mies yritti ensin olla niinkuin mitään ei olis tapahtunut. Tähän mä en suostunut. Vituttaa sanalla sanoen vieläkin. Teki sitten sen, mitä yleensä aina tekee, kun mulla keittää ja menee kuppi nurin. Eli vetäytyy takavasemmalle ja antaa pölyn laskeutua...



Tämän härdellin ja monen muun asian takia mä olen ollut ihan piipussa jo vähän aikaa. Mä en yksinkertaisesti jaksa nostaa kissaa tai edes kissanpoikasta pöydälle. Mies ei aloitetta puhumiseen ole tehnyt, ei ole mitenkään selittänyt, ei yhtään mitään, ehkä vähän koittaa tunnustella, josko olisin jo leppynyt. Jos asiasta ei puhu, se menee pois, eiks niin? Lasten tuossa pyöriessä ei tietenkään voi alkaa tämmösiä setvimään ja kun ne on saatu nukkumaan, en enää vaan jaksa.



Toki mä tiedän, että olisin vastuullinen ja aito aikuinen, jos ihan itse ottaisin lusikan kauniiseen käteen ja selvittäisin sotkun, mutta...



Miksi hitossa sen pitää olla aina minä? Miksi mun pitää aina selvitellä solmut ja siivota sotkut? Miksi? Vaikka mä olen selvin sanoin kertonut miksi mä kiukkuan ja mikä mättää, niin ei. Kaipaisin vaan selitystä, kaipaisin vakuutusta siitä, että mies ylipäätään edes pikkuisen pitää jälkikasvustaan. Mutta kun ei.



Saanko mä vielä kiukutella vai liekö se jo turhaa? Kävi jo mielessä sekin, että se ei ihan oikeasti tykkää tenavistaan! Miksipä muuten tuo ei edes yritä oikaista tätä näkemystä?



Vai olenko mä vaan lapsellinen äkäpussi kun A) en ihan ite vaan purista vastauksia ukostani? B) vielä ylipäätään vatvon tämmöisiä?