Onko normaalia palvoa omaa lastaan?

Jokainen äiti ja isä varmaan pitää omaa lastaan erityisen ihanana, välkkynä, taitavana ja ihailee tätä ja on ylpeä. Niinhän sen pitääkin mennä. Mutta minua on todella alkanut ahdistaa se, miten appivanhempani palvovat lastaan, siis minun miestäni, joka on nyt jo kolmekymppinen. Näin on kuulemma aina ollut, ja mies myöntää että itsenäistyessä oli kova koulu tajuta ettei ollutkaan kaikkein paras, komein, fiksuin jne vaan ihan tavallinen tallaaja. Onneksi hänellä on jalat tukevasti maassa, ja hän kokee itsekin vanhempiensa ainaisen ihailun hölmönä ja nolona, etenkin kun se ei rajoitu perhepiiriin vaan he harrastavat sitä julkisesti. Miehen kotikaupunki on pieni, ja on tosi noloa kun appivanhemmat liioittelevat voimakkaasti poikansa menestystä yms.



Minusta se oli aluksi ihan suloista ja liikuttavaa. Kun mies kertoo esim. työjuttuja, appivanhemmat meinaavat pakahtua ylpeydestä. Vuosien kuluessa minua on alkanut kuitenkin yököttää ja raivostuttaa.. Mies saa osakseen aivan naurettavaa ihailua, aivan normaaleista asioista. Lisäksi hän saa tietenkin kunnian kaikesta. Remonttimme oli lähes kokonaan minun suunnittelemani, ja toteutimme sen yhdessä - appivanhempien silmissä minä olin pensselin pesijä, kaikki muu oli mieheni työtä. Kaikessa positiivisessa on aina se oletus, että mies on ollut sen takana. Jos vaikka meillä on hyvää ruokaa, mies saa automaattisesti kiitokset ja ihailut, vaikkei olisi ollut keittiössä päinkään. Kun mies korjaa että ei hän oikeastaan tehnyt sitä, appivanhemmat naurahtavat -ihaillen tietenkin- että voi miten vaatimaton heidän huippulahjakas poikansa on.



Monta kertaa on tehnyt mieli puhua tästä appivanhempien kanssa, mutta oikeasti en usko että se heitä mitenkään herättäisi, luultavasti pitäisivät minua vaan katkerana ämmänä, ja mies ansaitsisi parempaa. Lisäksi, en haluaisi antaa sellaista kuvaa että myöskään väheksyn miestäni. Hän ON ihana, komea, fiksu ja taitava - mutta ei mikään jumala! Hän on normaali ihminen. Hän on menestynyt työelämässä ihan mukavasti, mutta siltikin, hän on ihan tavallinen, normaalipalkkainen duunari, joka nauttii työstään ja tekee sen hyvin.



Anoppi on itse sanonut, että poika jäi ainokaiseksi, koska hän oli niin täydellinen etteivät he enää tunteneet tarvetta hankkia toista. Tämä poika oli heidän elämänsä valo, ei ollut tilaa toiselle. Koulumenestys ei ollut aina niin kamalan hyvää, mutta silloin vika oli aina opettajissa tai jossain muussa, mutta ei koskaan lapsessa. Jos työhaastattelu ei tuottanut tulosta, vika oli työnantajassa, jne. Minua on alkanut ahdistaa tosi paljon appivanhempien kyläilyt. Joskus kun ollaan esim. riidelty jostain miehen kanssa, niin tekisi mieli kertoa muutamia totuuksia tästä täydellisestä pojasta hänen vanhemmilleen. Odotamme nyt ensimmäistä lastamme, ja jännittää nähdä miten se vaikuttaa isovanhempiin. Onko lapsemmekin ihmelapsi ja nero heidän silmissään? Saakohan mies kaiken kunnian synnytyksestä ja imetyksestäkin? En ihmettelisi yhtään!