Olen niin katkera oman äidin virheistä että en siksi halua omia lapsia

rakentamaan omaa mahdollista vanhemmuttasi.

Miten teillä mielestäsi on hyvät välit, jos elät katkeruudessa ja menneisyydessä? Se, että perustat oma perheen, on eteenpäin menemistä omassa elämässä. Kokemuksesi eivät mielestäni ole sellaisia, että niiden vuoksi ei lapsia pitäisi tehdä.



Oma lapsuus oli helvettiä, mutta voinpa tehdä toisin eli osaan välttää virheitä, mitä omalla kohdallani on tehty. Tuo läheisyys on muuten yksi, mitä en saanut. Nykyään jos äitini yrittää koskea minuun, se tuntuu teeskentelyltä ja vasten mieliseltä. Mutta omien lasten kanssa halaamme ja pusittelemmekin päivittäin.

Minulla on samantapaisia kokemuksia. Hakattiin pahasti ilman syytä, nolattiin, väheksyttiin, mikään ei koskaan riittänyt, ei halattu, käytettiin hyväksi jne...



En halunnut lapsia. Sitten sain elämässäni hyviä kavereita, joiden kautta sain hellyyttä ja lojaalisuutta, ystävyyttä ja arvonantoa. Hyviä ystäviä ja miessuhteita. Näiden kautta kypsyin vanhemmuuteen, vaikka teinkin lapset vasta "vanhemmalla iällä".



Raskausaikoinakaikki paska tuli mieleen, muistot korostui. En ole vihainen vanhemmilleni, he toimivat kuten pystyivät ja heitä oli kasvatettu.



Joskus vain mietin kuinka paljon helpompi lapsuus ja elämä monella muulla on ollut. Heillä ei edes aavistusta millaista voi olla. Nyt asiat on OK.

ollut aika sekava lapsuus, henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä äidin toimesta ja isä ei oo ollut kuvioissa. Usein vaihtuvat miehet, välillä jopa mun sängyssä yms mukavaa.



Kuitenkin mulla on 1 lapsi, (jolla on myös mahtava isä) jolle aion olla niin hyvä äiti kuin vain osaan eikä tähän mennessä oo tuottanu tuskaa. en voi millään ymmärtää miten kukaan äiti voi haukkua tai lyödä omaa lasta, tai muuten pilata lapsensa elämän. (tai ainakin lapsuuden).



kyllä sitä on oman lapsen myötä joutunut paljon, paljon vatvomaan, mitä kaikkea on joutunut kestämään. Ja miten sen kaiken on edes kestänyt.



Toisaalta, voi olla että pitäydyn juurikin vain 1 lapsessa oman lapsuuden takia. Pelkään jostain syystä, että musta tulis samanlainen hullu kuin äitistä useamman lapsen kanssa..

Oma äitini oli hyvin lyhyt pinnainen ja isäni työ meni perheessä kaiken edelle. Huomaan, että pinnani kiristyy helposti turhan vahastä samoissa tilanteissa, joissa äiti aikoinaan raivosi ja teen kovasti töitä, että toimin itse paremmin. Perhe-elämä "lapsen ehdoilla" puolestaan on minulle suuri nautinto. Elämä on kaikille helppoa ja mukavaa, kun esim. kylästä tullaan kotiin lapsen nukkumaanmenoajan mukaan.

Onnistuin vapautumaan katkeruudestani, mutta vasta niin myöhään, että lasten "hankinta" ei enää ollut ajankohtaista. Sain nimittäin aviomiehen myötä lapsen joille olen saanut olla vanhempi. Tämä lapsi on mennyt minulla oman lapsen edelle, koska hän vaativana erityislapsena tarvitsi erityistä huolenpitoa ja päätimme keskittyä häneen.

Lapset ovat pienestä asti olleet paljon sylissäni.Meillä pyydetään anteeksi ja eletään kyllä paljon lasten mukaan. Sinä olet aikuinen ja lisäksi vielä tietoinen siitä, mitä äitisi mokasi. Vaikka ehkä huomaisit jotain vastaavaa nousevan itsestäsi, pystyt sen kumoamaan. Toisaalta voisit myös oppia ymmärtämään äitiäsi. Minun äidillleni sanottiin neuvolassa, että lapsi imetetään/syötetään neljän tunnin välein ja vain tuon neljän tunnin välein pidetään sylissä. Siitä taisi jäädä sitten elinikäinen läheisyyden välttäminen hänen taholtaan. Tätähän sinä et tee

Kyllä pystyt hyvään äitiyteen, tarpeeksi hyvään, sillä ei pidä itseltään liikoja ja täydellisyyttäkään vaatia. Luulen, että todennäköisesti sinusta ei tulisi pahaa äitiä, mutta vanhana katuisit, jos jättäisit lapset tietoisesti tekemättä.

Tosiaan jo vauvaiässä lasta tuli opettaa olemaan yksin, ei saanut ottaa liikaa syliin "jottei lapsi menisi pilalle".

Tuo oli käytännöllistäkin aiemmin kun äiti ei yksinkertaisesti ehtinyt paapomaan, lapsi piti karaistaa yksinoloon.

Mä olen antanut aika paljon anteeksi sen myötä, kun olen ymmärtänyt että äiti vaan noudatti sitä mikä tuolloin oli yleinen tapa.

kasvoin itse lastenkodissa eli minulla ei koskaan ole ollut varsinaista oikeaa perhettä. Tämän takia en ole uskaltautunut lapsia hankkimaan, koska en tiedä mitään normaalista perhe-elämästä. En tiedä myöskään voisinko kiintyä normaalisti lapseeni.

Minulla myös onneton lapsuus (vauvana muutto isovanhemmille, leikki-ikäisenä takaisin vanhempien luo, uusperhe, isän alkoholismi, äidin henkiset ongelmat, avioero ja lopuksi ylä-asteikäisenä yksin asumaan jääminen, kun äiti muutti uudelle miehelleen). Tämän jäljiltä pelkäsin että minusta ei ole äidiksi, pelkäsin että en kykene vanhemmuuteen.



Kuitenkin kun aikani kipuilin mieheni kanssa ja kasvoin pikkuhiljaa, niin halusin äidiksi, kaikesta pelosta huolimatta. Minun johtotähteni äitiydessä oli että halusin olla ihan erilainen äiti kuin omani.



Raskauteni ja oman lapseni syntymän myötä kävin uudestaan läpi lapsuuttani. En voinut todellakaan ymmärtää miten joku äiti on voinut toimita ja tuntea niin kuin omani.



Nyt minulla on 3lasta (jo vähän isompia) ja valehtematta perhe on elämäni tärkein sisältö, olen niin onnellinen lapsistani ja myös siitä miehestä. En ole täydellinen äiti, mutta lapsuus ei kuitenkaan pilannut minulta sittenkään sitä mahdollisuutta äitinä. Mutta ehkä se ei ollut niin luontevaa ja asiaan ei suhtautunut niin luottavaisesti kuin moni muu, mutta samalla se on antanut mahdollisuuden tiedostaa ja muuttaa asioita.

Tyttäreni syyttää minua myös monesta asiasta, vaikeasta suhteestamme. En mielestäni ole koskaan häntä aliarvioinut tai muutenkaan hyljännyt, hän on minulle kaikki kaikessa. Arvostyan hänen saavutuksiaan. Elämästään hän ei kerro minulle mitään, nyt on sitten hyvin vaikeita asioita hänellä menossa, ero miellyttävästä vävystämme ja heti esille jotain, jotsta koemme vain tulevan suuria vaikeuksia. Ei hän meille näistä asioista voinut kertoa mitään etukäteen, saaimme vain kuin pommin niskaan. On vielä pinet lapsenlapset samoin pommi heillekin nämä asiat. Nyt hän suorastaan hyljännyt meidät. Emme ymmärrä mitää pahaa olemme tehneet, häpeääkö hän meitä vanhempiaan niin syvästi. Nämä asiat ovat suoranainen järkytys, missään ei ole suostunut keskustelemaan asioista. Kun edes olis ollut vähän aikaa yksin välillä ja saanut tasapainon. Olsisimme auttaneet kaikessa, mitä suinkin olisimme voineet. Emme osaa oikein vielä ottaa vastaan varsinkaan tällaisin tiedoin, mitä tällä hetkellä on. Hänestä ei voi olla minkäänlaista turvaa ei hänelle eikä lapsille. Pelkäämme ihan suunnattomasti. Kyllä useimmat vanhemmat rakstavat lapsiaan ja toivovat heille pelkkää hyvää. En ymmärrä mikä saa lapsen vihaamaan vanhempiaan.

Tuo kirjoitus oli pitkälti kuin omalta läppikseltä näpyteltyä. Paljon olisi lisättävää ja niin varmaan sinullakin. Olen todella paljon tehnyt aikuisena tämän ihmissuhteen eteen töitä, mutta tälläkin hetkellä välimme ovat poikki, kun äitini sai taas sellaisen kivan raivoitkusätkykohtauksen, jossa taas minun arvoni ja paikkani maailmankaikkeudessa tulivat varsin selväksi.



Lapsia ei minullakaan ole. Tosin nykyään on vauvakuumetta. Tuttavapiirissäni on nainen, jonka äiti oli hyvin tunnekylmä ja etäinen. Tämä nainenkin on lapseton, eikä edes kuumeile - odottaa vaan, että hedelmällinen aika menee ohi ja ulkopuolisten kyselyt lapsista hiipuvat.



Minkä ikäinen olet?



En osaa sanoa oikein mitään muuta kuin että ymmärrän sinua täysin. Mieti silti, olisiko mahdollista toimia toisin.