Mistä teillä mielenterveysongelmaisilla

äiti joka ei suostunut menemään lääkärin (ei fyysisten eikä psyykkisten ongelmiensa takia) ja joka lisäksi käytti minua uskottunaan. Lisäksi etäinen suhde isään, ajattelin aina että isä inhosi minua.

joka johtui työttömyydestä. Olin tehnyt töitä ja pärjännyt omillani 15 vuotta, 16-vuotiaasta lähtien. Kotonani työntekoa ja opiskelua pidettiin ihmisyyden mittarina ja tunsin itseni todella huonoksi jäätyäni työttömäksi. Olin ollut ns. kiltti tyttö joka totteli muita kaikessa. Ammattinikin valitsin muiden ehdotusten mukaan. Nyt kasvatan lapsiani ja ehkä parin vuoden päästä opiskelen ammatin joka minua itseäni kiinnostaa.

isä masennukseen taipuva alkoholisti, äiti maanisdepressiivinen. lapsuuteni ja nuoruuteni oli mielestäni onnellinen, mutta tässä sitä ollaan, työkyvyttömyyseläkkeellä.

Näistä edellytyksistä on vaikea uskoa että sulla olisi ollut oikeasti onnellinen lapsuus.

minä sen lapsuuteni kuitenkin elin ja koin. olin hyvin onnellinen. koti oli rakastava. olen edelleenkin hyvin onnellinen ihminen. olen huomannut että oletuksena on, ettei mielenterveysongelmainen voi olla onnellinen. tämä on kuitenkin virhekäsitys. tottakai välillä menee huonommin kuin laki sallii, mutta pääsääntöisesti voisin luonnehtia elämääni onnelliseksi.

olen huomannut että oletuksena on, ettei mielenterveysongelmainen voi olla onnellinen. tämä on kuitenkin virhekäsitys. tottakai välillä menee huonommin kuin laki sallii, mutta pääsääntöisesti voisin luonnehtia elämääni onnelliseksi.

Olet silti työkyvyttömyyseläkkeellä?

olen huomannut että oletuksena on, ettei mielenterveysongelmainen voi olla onnellinen. tämä on kuitenkin virhekäsitys. tottakai välillä menee huonommin kuin laki sallii, mutta pääsääntöisesti voisin luonnehtia elämääni onnelliseksi.

Olet silti työkyvyttömyyseläkkeellä?

kuinka tämä liittyy onnellisuuteen?

jos tosiaan olisin edelleen työelämässä, en todellakaan olisi onnellinen, luultavasti makaisin jossain osastolla vahvoissa mömmöissä. joten tämä, minimipäivärahalla kotiäitinä eläminen on minusta varsin onnellinen kohtalo.

oletetko että se ettei kykene työhön tarkoittaa sitä ettei kykene tuntemaan onnea?

oletetko että se ettei kykene työhön tarkoittaa sitä ettei kykene tuntemaan onnea?

mutta omasta kokemuksesta se kertoo mulle siitä että sulla menee kaikki energia ylläpitämään illuusiota itsestäsi (ja perheestäsi, onnellisesta lapsuudesta). Työssä käyminen laittaa illuusiolle liikaa painetta, ja kaikki rupeaa rakoilemaan. Tiedän tämän siis itsestäni, minäkin viittä vaille jouduin eläkkeelle enkä ole koskaan oikein ollut työkykyinen. Parhaiten pärjäsin kotona äitiyslomalla.

Kun itse rupesin terapiassa tekemään läpimurtoa, tulin huomaamaan että hirveän suuri osa itseä koskevista käsityksistäni meni uusiksi. Sitten kun rupesin tuntemaan "oikeaa" itseäni, rupesin pikku hiljaa kestämään maailmaa ja nyt olen melkein työkykyinen.

Mutta tämä on vain oma tulkintani siitä mitä kerroit. Kaikkihan me ollaan erilaisia.

Mummo sadistinen lapsenlastaan nälässä pitävä sadistinen narsisti ja kummisetä kummilastaan verille asti pahoinpitelevä psykopaatti ja äitipuoli sadistinen narsisti.



Nämä ovat siis minun kokemukseni läheisistä ihmisistä. Olen ainoa lapsi.

oletetko että se ettei kykene työhön tarkoittaa sitä ettei kykene tuntemaan onnea?

mutta omasta kokemuksesta se kertoo mulle siitä että sulla menee kaikki energia ylläpitämään illuusiota itsestäsi (ja perheestäsi, onnellisesta lapsuudesta). Työssä käyminen laittaa illuusiolle liikaa painetta, ja kaikki rupeaa rakoilemaan. Tiedän tämän siis itsestäni, minäkin viittä vaille jouduin eläkkeelle enkä ole koskaan oikein ollut työkykyinen. Parhaiten pärjäsin kotona äitiyslomalla.

Kun itse rupesin terapiassa tekemään läpimurtoa, tulin huomaamaan että hirveän suuri osa itseä koskevista käsityksistäni meni uusiksi. Sitten kun rupesin tuntemaan "oikeaa" itseäni, rupesin pikku hiljaa kestämään maailmaa ja nyt olen melkein työkykyinen.

Mutta tämä on vain oma tulkintani siitä mitä kerroit. Kaikkihan me ollaan erilaisia.

mä sanoisin että mulla menee kaikki energia normaalien perustoimintojen ylläpitämiseen. siis että hoidan lapsia, pidän kodin jonkinmoisessa siivossa, teen ruokaa, peseydyn, pyykkään, hengitän. pidän pääni koossa. ei mulla ole resursseja oikein mihinkään ylimääräiseen. tästä johtuu eläkkeellä oloni. ylimääräinen paine stressaa, pää leviää, kaikki hajoaa ja menee päin prinkkalaa (näinkin on käynyt).

mutta kai tuo on melkein sama asia kuin mistä sinä kirjoitat. en tiedä. en kuitenkaan koe hassaavani energiaa minkään onnellisen lapsuuden illuusion ylläpitämiseen. tai nykyisen elämän onnelisuuden illuusion ylläpitämiseen. koen aivan rehellisesti olevani hyvin onnellinen. nautin pienistä asioista, minulla on tulevaisuudessa asioita joita odottaa innolla, nautin hyvin monesta asiasta.

tapauksessa se on paljon myös perinnöllistä. Neljännessä polvessa nyt masennusta ja skitsofreniaa (joskin jälkimmäistä en ole saanut ja toivottavasti en saa).

Muuten elämä vaan kolhi paljon. Äidilleni en ikinä kelvannut, muistutin kuulemma liikaa isääni. En siis ikinä ole ollut mikään "äitin tyttö".

Teini-iässä tulikin sitten hyväksikäyttöä ja sen mukana oman minäkuvan vääristyminen. Luulin monta vuotta etten kelpaisi kellekään vakavassa mielessä, kaikki haluavat vain hyödyn (seksiä siis).

Masennushan noista kaikista seurasi. Pahimmassa vaiheessa olin akuutilla psykiatrisella.



Nykyään onneksi elämä hymyilee ja lähinnä vain muistelen mennyttä jotta osaan arvostaa sitä, mitä minulla on nyt =)

Sitä luulee olevansa vahva ja kestää mitä vain. Sitten alkaa ropista niskaan yhtä ja toista. Lopulta huomaat olevasi aivan suossa.

Olen entinen keskivaikeana masennuksen sairastanut, jolla nyt sairaus uusiutunut.

Ihminen ei vaan jaksa aina kaikkea. Olen osanut höllätä, mutta kaikkea en minäkään sitten jaksanut.

en tiedä. en kuitenkaan koe hassaavani energiaa minkään onnellisen lapsuuden illuusion ylläpitämiseen.

onnellisuuden illuusion ylläpitämiseen, vaan ylipäänsä illuusion ylläpitämiseen. Mulla oli masentuneen äidin lapsena esimerkiksi sellainen illuusio, että en tunne vihaa lainkaan. Se oli tunne, jonka jouduin juurimaan itsestäni niin täysin, että se katosi tietoisuudestani kokonaan. Jos joku olisi kysynyt minulta vielä kymmenen vuotta sitten että tunnetko vihaa olisin sanonut vähän ylpeänäkin että en! Että olen tosi kiltti ja mukava ihminen, enkä vaan kerta kaikkiaan tajua mitä järkeä on vihata jotakuta tai jotain. Yksi kaunis päivä sitten terapian myötä löysin vihan itsestäni ja tsiisus että sitä sitten riittikin... Aluksi olin viikon yhteen menoon raivoissani :D. Se oli aika rankaka. Ja siitä sitten noin vuoden ajan sain jatkuvasti työstää ja purkaa vihaa. Nyt mulla ja vihallani on suurimmaksi osaksi hyvät ja asialliset välit :).

Niin kauan kuin eristää itsensä ihmisistä ja järjestää elämänsä niin että pystyy annostelemaan muitten ihmisten läheisyyttä ja vaatimuksia itseään kohtaan, on mahdollista säilyttää itsestään illuusio ettei minussa ole esim. vihaa (tai jotain muuta tunnetta). Eikä siinä mitään, jos pystyy tekemään sen esim. taloudellisesti siedettävällä tavalla, sillä lailla voi elää ihan onnellisenkin elämän eikä mulla ole siihen kerrassaan mitään sanottavaa :).

enkä osaa sanoa, mistä johtui. Elin yksin. Jos olisi ollut joku läheinen lähellä, ehkä olisi huomannut ja auttanut ajoissa. Minä paranin, olin töissä, tapasin sittemmin mieheni ja olen ollut kauan lasten kanssa kotona. On kyllä sukualttiutta useammasa polvessa. Olin ehkä hämmentävässä tilanteessa, mutta silti en ymmärrä, miten ajattelun meni niin vikaan. Se on koettu, siitä on selvitty ja olen nykyiseen elämääni tyytyväinen.

en tiedä. en kuitenkaan koe hassaavani energiaa minkään onnellisen lapsuuden illuusion ylläpitämiseen.

onnellisuuden illuusion ylläpitämiseen, vaan ylipäänsä illuusion ylläpitämiseen. Mulla oli masentuneen äidin lapsena esimerkiksi sellainen illuusio, että en tunne vihaa lainkaan. Se oli tunne, jonka jouduin juurimaan itsestäni niin täysin, että se katosi tietoisuudestani kokonaan. Jos joku olisi kysynyt minulta vielä kymmenen vuotta sitten että tunnetko vihaa olisin sanonut vähän ylpeänäkin että en! Että olen tosi kiltti ja mukava ihminen, enkä vaan kerta kaikkiaan tajua mitä järkeä on vihata jotakuta tai jotain. Yksi kaunis päivä sitten terapian myötä löysin vihan itsestäni ja tsiisus että sitä sitten riittikin... Aluksi olin viikon yhteen menoon raivoissani :D. Se oli aika rankaka. Ja siitä sitten noin vuoden ajan sain jatkuvasti työstää ja purkaa vihaa. Nyt mulla ja vihallani on suurimmaksi osaksi hyvät ja asialliset välit :).

olet siitä, kun minulla kyllä löytyy vihaa (olin äskettäin itsekin viikon raivona) ja kaikkia negatiivisia tunteita, mutta ei iloa, innostusta, tyytyväisyyttä jne? Kun minusta tuntuu, että aivoni eivät vain enää kykene sellaisia tunteita tuottamaan. Noita energiaa vieviä tunteita kyllä sankoin joukoin.

tuo kelle nyt olet vastaillut vaan eri kirjoittaja.

olet siitä, kun minulla kyllä löytyy vihaa (olin äskettäin itsekin viikon raivona) ja kaikkia negatiivisia tunteita, mutta ei iloa, innostusta, tyytyväisyyttä jne? Kun minusta tuntuu, että aivoni eivät vain enää kykene sellaisia tunteita tuottamaan. Noita energiaa vieviä tunteita kyllä sankoin joukoin.

aika erilainen psyykkinen rakenne kuin minulla. En osaa sanoa tuohon mitään! Minulla itselläni oli kyllä kaikki voimakkaat tunteet aluksi kiellettyjen listalla, myös onni ja ilo ja tyytyväisyys. Muistan kun kerrankin imuroidessa rupesin yhtäkkiä tuntemaan voimakasta ahdistusta näennäisesti tyhjästä. Osasin jo istahtaa kuulostelemaan ja olin aika ällistynyt kun huomasin että ahdistus oli tukahdutettua iloa ja tyytyväisyyttä. Oli kiva päivä, oli kiva kaikessa rauhasssa imuroida! Siinä istuessani kaivoin esiin "turvapaikkamielikuvan" jonka opin terapiassa ja opettelin sallimaan itselleni ilon ja tyytyväisyyden tunteita "turvassa".

Mutta jos sinulla on tuo ilon ja innostuksen puute tullut myöhemmin, niin varmaankin se littyy tuohon että energiaa vievät tunteet vie tosissaan energian. Ei mulla ole siinä tapauksessa mitään teorioita jotka sopisivat sun tapaukseen.

olet siitä, kun minulla kyllä löytyy vihaa (olin äskettäin itsekin viikon raivona) ja kaikkia negatiivisia tunteita, mutta ei iloa, innostusta, tyytyväisyyttä jne? Kun minusta tuntuu, että aivoni eivät vain enää kykene sellaisia tunteita tuottamaan. Noita energiaa vieviä tunteita kyllä sankoin joukoin.

aika erilainen psyykkinen rakenne kuin minulla. En osaa sanoa tuohon mitään! Minulla itselläni oli kyllä kaikki voimakkaat tunteet aluksi kiellettyjen listalla, myös onni ja ilo ja tyytyväisyys. Muistan kun kerrankin imuroidessa rupesin yhtäkkiä tuntemaan voimakasta ahdistusta näennäisesti tyhjästä. Osasin jo istahtaa kuulostelemaan ja olin aika ällistynyt kun huomasin että ahdistus oli tukahdutettua iloa ja tyytyväisyyttä. Oli kiva päivä, oli kiva kaikessa rauhasssa imuroida! Siinä istuessani kaivoin esiin "turvapaikkamielikuvan" jonka opin terapiassa ja opettelin sallimaan itselleni ilon ja tyytyväisyyden tunteita "turvassa". Mutta jos sinulla on tuo ilon ja innostuksen puute tullut myöhemmin, niin varmaankin se littyy tuohon että energiaa vievät tunteet vie tosissaan energian. Ei mulla ole siinä tapauksessa mitään teorioita jotka sopisivat sun tapaukseen.

t. tämän kirjoittaja

en tiedä. en kuitenkaan koe hassaavani energiaa minkään onnellisen lapsuuden illuusion ylläpitämiseen.

..

Niin kauan kuin eristää itsensä ihmisistä ja järjestää elämänsä niin että pystyy annostelemaan muitten ihmisten läheisyyttä ja vaatimuksia itseään kohtaan, on mahdollista säilyttää itsestään illuusio ettei minussa ole esim. vihaa (tai jotain muuta tunnetta). Eikä siinä mitään, jos pystyy tekemään sen esim. taloudellisesti siedettävällä tavalla, sillä lailla voi elää ihan onnellisenkin elämän eikä mulla ole siihen kerrassaan mitään sanottavaa :).

(pitäisi varmaan olla joku nimimerkki ettei mene sekaisin)

mutta tuo mitä sanoit osuu melko hyvin. luulen että tuosta juuri on kyse, se että pärjään näin hyvin näin eläkkeellä, on nimenomaan sitä että kontrolloin tiukkaan ulkoisia ärsykkeitä ja sosiaalisia kontakteja. mulla menee todella nopeasti yli, esim sosiaalisissa tilanteissa väsähdän fyysisesti aika nopeasti.

ehkä olen liian vähään tyytyväinen. ehkä minu pitäisi vaatia enemmän itseltäni. olen terapiassa kyllä. paitsi että terapeuttini on potkaisemassa pihalle (julkisella puolella siis) koska minulla menee niin hyvin..no niinän meneekin. mutta ei kai se ole se pointti että juuri nyt menee hyvn?

minulla on toisinaan vaikeuksia tunnistaa negatiivisia tunteita. osaan suuttua ja vihata. mutta on tilanteita, joissa osaan järjellä ajatella, että tässä pitäisi nyt olla vihaisempi. enkä kuitenkaan ole. jotenkin annan liian monen asian mennä ohi.

oletko ap saavuttanut tämän tilanteen missä itse nyt olet pelkän terapian ja itsetutkiskelun kautta, vai olisiko sulla heittää hyvää vinkkiä jostainkirjasta tms?

Ei ne sattumalta tipahda. Mulla oli väkivaltainen lapsuus, äiti ja isä tekivät pahojaan yötä päivää,

sieltä se kaikki tulee.