Lue keskustelun säännöt.
Mikä minussa on vikana?
29.10.2010 |
Millaista ystävää et siedä tai et halua olla tekemisissä? Tuntuu, että yhtäkkiä olen sellainen. Aivan kuin minun kanssani ei haluttaisi keskustella, kuulumisia ei kysellä tai keskeytetään lause, ei kuunnella, olen melkein aina se joka soittaa. Tuntuu kuin joidenkin ystävien ja minun väliini olisi kasvanut kiviseinä. Kuin ei oltaisi enää kovin aitoja. Uusiin ihmisiin töiden kautta olen tutustunut, ovat kovin erilaisessa elämäntilanteessa, nuoria ja sinkkuja tai ainakin sinkkuja jos ikäisiäni. Heidän kanssaan ei puheenaihetta kauhesti ole, koen että olen tylsä, kaikki on ehkä liian ok, ja se mistä he vasta haaveilevat on minulla jo olemassa. Koen että pientä kateutta ? ehkä myös on, mutta en kersku, kehu perheelläni, miehelläni (joka on ihana) tai millään, lapsista puhun aniharvoin, sillä en halua kyllästyttää eikä kukaan jaksa kuunnella lähes puolituntemattoman lapsijuttuja. Huomaan, että olenkin yhtäkkiä epävarmempi kuin koskaan vauvavuosina, jännitänkin ehkä, en osaa puhua tai keskustella viisaasti, sanon vain väliin juu ja joo ja en osaa olla hauska, tai tuntuu että jos sanon jotain, se oli väärä juttu väärässä paikassa, tai jotain muuta.
Jos haluaisin tutustua johonkin, tuntuu ettei heillä olekaan kiinnostuststa, lähinnä tämä sitten lasteni kavereiden äitien puolesta. Mietin vain, että miten osaa olla kiva, hauska mukava ja ystävä, ihminen josta ehkä joku pitää ja jonka kanssa pitääkin yhteyttä. Minulla on pari erittäin hyvää ystävää, muita useita ystäviä lasten kummeja etc mutta kovin etäisiltä monet tuntuvat...Miten voin muuttaa / korjata suhdettamme / omaa itseäni? Mistä tiedän mikä mussa on oikein vikana :/ ??????
Kommentit (5)
ole mikään supliikkinainen, olen sujuva kuuntelmaan ja kannustamaan, neuvomaan, puhumaan syvällisiä etc mutta ikää myöden olen tullut myös hivenen sulkeutuneempi ainaiselle (työyhteisössä) valitukselle, arvostelulle, pilkalle ja paskanjauhannalle. Eli sitä minusta ei saa irti. Ja sitä on enemmän nyt kuin mitä oli joskus 10v sitten, tai sitten olen eri aikakauden kasvatteja.
Pinnallinen - tunnistan se kyllä muissa, jos sitä on, mutta en itseäni osaa analysoida pinnalliseksi. Meillä menee tasaisen kivasti perheen kanssa, sairasteluita koko ajan, mies koko ajan töissä ja minä hoidan 99% arjen rutiinit työn ohella, se on ehkä se mistä valittelen omasta elämästäni kavereille. Onko se sitten pinnallista?
Feikki - en tiedä, en mielestäni ole, en valehtele, kaunistele tai vääristele elämäämme.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletat, että muut haluavat sen mitä sinulla on (osa haluaa, osa ei, eikä sillä loppujen lopuksi pitäisi olla suurtakaan väliä). Oletat, etteivät he halua kuulla mitään perheestäsi tai "mistään" kuten kirjoitat. Useimmat meistä juttelevat lämpimikseen juurikin perheestään, harrastuksistaan jne. jne. tilanteeseen sopivia pieniä pätkiä.
Ei sun tarvitse olla hauska, eikä sun tarvitse kertoa juttuja joita luulet muiden haluavan kuulla. Jutustelu on ajantappoa ja jään murtamista, toisen tunnustelemista, omasta itsestä jakamista (oman harkinnan mukaan tietysti). Vaikuttaa vähän siltä, ettet halua/osaa/uskalla jakaa mitään, koska kuvittelet, ettei muita kiinnosta. Ei ehkä kiinnostakaan mitenkään suunnattomasti, mutta se ei ole kovin oleellista.
Pieniä asioita jakamalla selviää vähitellen, olisiko jostakusta sydänystäväksi. Ei sitä voi heti tietää, ja valtaosa ihmisistä jää etäisiksi. Lapset valitsevat itse kaverinsa, eikä ole mitenkään automaatio, että sinä ystävystyt lasten kavereiden äitien kanssa. Tavanomaiseen kanssakäymiseen riittää mainiosti tuo etäisempi tuttavuus ja sujuva tyhjänjauhaminen tilantäytteeksi ;)
Ei sussa ole mitään vikana siis. Rentoudu ja anna kielen laulaa. Ystävät tulevat jos ovat tullakseen. Osaat kyllä ystävystyä kun oikea ihminen sattuu kohdalle, koska sinulla kerran on jo pari hyvää ystävää.
...ja luettuani viestisi uudelleen lisään, että jos tyylisi on olla hiljaa (ja se on sinusta ihan mukavaa), niin sitten olet hiljaa. Ei ole pakko puhua. Kyllä meitä pälättäjiä riittää. Ystävystyminen voi silloin olla vaikeampaa, mutta voithan yrittää jutella edes jotain sitten sille, joka kuulostaa vähiten ääliöltä :)
kirjoitettu...!
Jostain syystä en halua muiden ihmisten (töissä) tietävän itsestäni kauheasti. Siellä puhutaan paljon selän takana, siinä ehkä yksi syy. En halua antaa enempää kuin on tarvis kaikille. Mies on joskus sanonut, että olen liian utelias, kyselen liikaa. Olenkin tätä yrittänyt välttää, liikaa kyselyjä sillä moni sen saattaa kokea tunkeiluksi. Kärsin vuosia lapsettomuudesta, kun ei itsellä ollut onnea, auvoa, vauvoja tai edes tietoakaan aviomiehestä, ei ehkä halunnut tai kiinnostanut sellaisen ihmisen jutut, joilla ne oli. Tämän vuoksi välttelen perheestäni ja itsestäni puhumista -kai. Jotenkin aliarvioiden, vähätellen kerron asioita sieltä tai täältä, mutta yritän pitää aivan liian matalaa profiilia.
Ystävieni kanssa siis, niiden joiden kanssa nyt tuntuu ettei synkkaa kuten ehkä joskus pari vuotta sitten, johtunee myös ehkä lapsettomuudesta. En pystynyt käsittelemään / puhumaan aiheesta, ja pimitän yhä asiaa läheisiltäni. Olen myös rasittanut heitä murheillani, valituksillani tai omilla jutuilla, tai näin oletan ja siksi ottavat jotain etäisyyttä, eivät jaksa juttujani. Ja sitten kun taas itsellä ehkä rakkausasiat eivät ole niin kohdallaan, toivoisi ehkä ettei kommenttina olisi takaisin, että meillä ainakin menee loistavasti tai jos jotain harmittelen vaikka lasten päiväkotiasioista, jotkut aina kehuvat kuinka hyvin heidän lasten päiväkoti asiat ovat etc . sitten tuntuu että matto vetäistään jalkojen alla ja on jotenkin tyhmä olo -pitkin tämäkin asia ottaa esille. ...
ap
mitään, ei jaksa kiinnostaa. Jos muista tuntuu, että olet feikki ja pinnallinen, sitä helposti etääntyy.