Taisin sanoa totuuden lapselle vähän liian suoraan.

Ja olethan jo lieventänyt, kun et kertonut muuta.



Asiasta on varmasti hyvä vielä puhua lapsen kanssa, mutta minun mielestäni on aina parasta puhua totta, myös lasten kanssa.

mutta lapsenkotilapsena (alkoholistiperhe-tausta) ymmärrän, että lapsi saattaa mielessään punoa jonkin kauniin sadun välinpitämättömistä/huonostikäyttäytyvistä vanhemmista. Ehkä pojallasikin oli ollut idealisoitu kuva isästään (kyllä se siellä salaa musta välittää ja rakastaa mua.)



Lasta todellakin täytyy joskus karulta todellisuudelta. Poikasi on ainakin ehdottomasti liian nuori kuulemaan sinun tarinaasi (en ole varma, tarvitseeko hänen kuulla koko totuutta koskaan).

mutta lapsenkotilapsena (alkoholistiperhe-tausta) ymmärrän, että lapsi saattaa mielessään punoa jonkin kauniin sadun välinpitämättömistä/huonostikäyttäytyvistä vanhemmista. Ehkä pojallasikin oli ollut idealisoitu kuva isästään (kyllä se siellä salaa musta välittää ja rakastaa mua.)

Lasta todellakin täytyy joskus karulta todellisuudelta. Poikasi on ainakin ehdottomasti liian nuori kuulemaan sinun tarinaasi (en ole varma, tarvitseeko hänen kuulla koko totuutta koskaan).

Mutta nyt et ainakaan ala asiaa väittämään muuksi. Lapselle ei saa valehdella.



Mulla on vähän samanlaista kokemusta, mutta juuri päinvastoin. Minä en kertonut asioiden oikeaa laitaa ja sitten 16-vuotiaana poika kuuli asiasta muualta. Siitäpä se sitten sota syttyi. Meni aika kauan ennen kuin poika antoi anteeksi mulle sen että olin antanut isästä valheellisen kuvan. En siis ollut kertonut ryyppäämisestä, vaan siloitellut asiaa ja keksinyt tekosyitä, työkiireet ynnä muuta sontaa, miksi isä ei tapaa tai elä meidän kanssamme.

Jos lapsi haluaa tietää, miksei isä ole hänen elämässään läsnä, en todellakaan ymmärrä miksi pitäisi valehdella/kaunistella tilannetta.



Omilla lapsillani ei ole isää lainkaan, ainoastaan elämän syntyyn osallistunut mies, joka on halunnut lahjoittaa siittiöitään tähän tarkoitukseen, haluamatta kuitenkaan alkaa näille lapsille isäksi. En koskaan ole valehdellut lapsilleni heidän alkuperästään tai siloitellut tosiasioita. Mitä he siitä olisivat hyötyneet?



Toki tilanteemme on toinen kuin ap:lla, mutta silti: jos lapsen isä ei halua olla lapsen elämässä mukana, niin miksi muuta uskotella?



Meillä kaikilla on aina jotakin, useimmilla jopa runsain mitoin. Miksi siis surra sitä, mitä meillä ei ole, eikä iloita siitä kaikesta, mitä meillä on?!

Itsekin tein niin, vaikka toisaalta tiesin, että isä joi ja hakkasi äitiä, mutta sain jotenkin sen asian pois mielestä ja tavallaan uskoin omiin kuvitelmiini. Muistan vieläkin, miten järkyttynyt olin joskus niinkin vanhana kuin 12-vuotiaana, kun isäni sisko minulle puhui siitä, miten isäni on alkoholisti ja muutenkin haukkui isää. Sanoi, että kyllähän sinä iso tyttö tiedät jne. Tiesin tavallaan kyllä, mutta tuollainen suora lähestyminen oli silti järkytys.



Älä kerro koskaan lapselle koko totuutta isästään, hän ei tarvitse sitä tietoa aikuisenakaan. Etenkään raiskausta (olen pahoillani puolestasi), mutta tuollainen voi vaikuttaa lapseen todella voimakkaasti myös vanhempana. Onhan hänessä puolet isää vaikka isä olisi millainen.

En tiedä, mikä mielenkeikaus minut ajoi häntä luulemaan pojaksi.



Ymmärrän myös tuon näkökulman, ettei lapselle saa suoranaisesti valehdella, eikä tietenkään tyrkyttää omia traumojaan, vihaansa jne. Lapsen suojelu tässä tapauksessa on mielestä hienovaraisuutta, ottaen ne mahdolliset utopiatkin huomioon. Ei liikaa kerralla, ei liian aikaisin, ei liian julmia (ja kenties yksipuolisia) totuuksia.

varmaan siitäkin, miten asian ilmaisit, nyt kuulostaa, että sanoit jotain tyyliin "No se oli semmonen välinpitämätön kusipää, mieluummin ryyppäs kun hommas sulle uudet kengät, sille viina oli tärkeempi kuin sä". Sen sijaan voisi esittää rauhallisesti, että on ihmisiä, joilla on sellainen sairaus kuin alkoholismi, ja valitettavasti isä on yksi niistä. Tai jotain. Raiskauksia ja muita nyt ei tosiaan tarvitse kertoa kuin ehkä jos lapsi jotenkin törmää asiaan joskus nelikymppisenä.

Minkä ikäinen ap lapsesi oli kun erositte lasten isästä?Muistaako lapsesi mitään siitä kun isä asunut kotona?

mikään "yksipuolinen totuus", mutta lapsen ei mielestäni ole hyvä sitä kuulla. Minäkin olen pahoillani sinun puolestasi, voi että, kun elämä olisi sinullekin paremmat kortit jakanut. Mutta nyt sinä olen siinä roolissa, että jaat kortteja eli opetat, miten maailmaan suhtaudutaan. Ehdoton rehellisyys, no joo, on se vaihtoehto, jos haluaa lapsensa saada vihaamaan sitä itseään ja perimäänsä. En nyt tiedä, tulinko ymmärretyksi, mutta kaikkea hyvää sinulle.

Juu, noi karuimmat totuudet elämästä saa todellakin jäädä lapsen tietämättömiin.



Lapsi on ollut tasan 1-vuotias kun poistuimme taka vasemmalle... Eli hänellä ei ole mitään mielikuvaa biologisesta isästä.



Lapsella on nykyään kaikinpuolin niin hyvä elämä, ettei tavallaan tarvitsisi / tarvitse haavemaailmassa elää. Aviomiehi on toiminut lapseni isänä melkein 10 vuotta, materia & ainepuoli on kunnossa.



Sanoinkin lapselle, että lähdimme siksi, että minä päätin hankkia meille paremman elämän ja sulle toisenlaisen isän. Lapsi totesi, että iskän hankinnassa oot ainakin onnistunut. (Sanoo siis aviomiestäni isäkseen).

kun olin 2-vuotias eli en muista mitään ajasta sitä ennen. Isäni asui kaukana ja tapasimme harvoin. Kuvittelin uskomattomia sankaritarinoita isästä.



Minulle selvisi vasta aika vanhana että isä on alkoholisti, sillä äiti ei koskaan puhunut mitään negatiivista isästä. Olen toisaalta kiitollinen äidille ettei mustamaalannut katkeruuksissaan isää ja toisaalta jotain totuudestakin olisi voinut kertoa, suora puhe ei ole ollut äidin vahvimpia puolia koskaan.

Miksi kaunistella tai jättää kertomatta?

Kerrot sitä mukaa enempi kun lapsi kysyy ja ymmärtää.



Kyllä perheväkivallan voi sanoa ääneen. Et sinä tehnyt väärin, vaan mies.

Se mies on lapsen isä ja ei kuulu enää teidän kuvioihin.

Kerro lapselle että rakastat häntä ja hän on tärkeä sinulle.



Lapsi ei aiheuttanut eroanne, mies ei vaan soveltunut kasvattamiseen.



Kertominen oli oikein. Ole hänen tukena.

Ei sun tartte lieventää sanomisiasi, on hyvä että kerroit jo jotain.

On tärkeää että lapsi tietää olevansa rakastettu.



Nyt kun kerroit vähän taustaa niin teille saattaa syntyä todella kaunis, avoin suhde.

Muista että olitte molemmat uhreja. Lapsi ja sinä molemmat menetitte miehen. Huonon miehen mutta kuitenkin. Tunteet on sallittuja.

Minusta on aika outoa, että monet kehottavat valehtelemaan noin tärkeästä asiasta.



Eihän totuuden kertominen tarvitse olla mustamaalausta. Minusta alkoholistista voi kertoa esimerkiksi jotenkin niin, että "isäsi on alkoholisti. Se on sairaus, joka vaatii paljon tahdonvoimaa, jotta siitä voi parantua. Alkoholisti ei kykene elämään tavallista elämää."



Jotenkin minusta tuntuu, että valehtelu tuollaisessa asiassa väistämättä tarkoittaa sitä, että lapsen on vaikea luottaa siihen läsnäolevaan vanhempaan. Totuus tulee kuitenkin julki joskus. Totta kai lapsi ajattelee niin, että jos äiti on valehdellut isästäni, niin mistä muusta hän on valehdellut.



Edelleen lapsilla on taipumus kehittää noita sankaritarinoita. Mikä pettymys totuuden paljastuminen onkaan ja kuinka tehokas tapa murentaa heikkoa itsetuntoa?

Itse en olisi halunnut koskaan kuulla, että isäni (kuoli, kun olin viisivuotias) oli yrittänyt tappaa minut. Isästä minulla oli hyviä muistoja, ei lainkaan pahoja, mutta juoppohulluuskohtauksen saatuaan hän oli toiminut, miten oli. Yksi totuuden torvi sitten suvusta löytyi, joka kertoi tämän minulle, kun täytin 18-vuotta. Miksi, kysyn vaan? Totuus ei jalosta, ei puhdista, ei tee menneisyyttä paremmaksi. Olisinpa vain saanut pitää ne (vähät) hyvät muistoni isästä, sen sijaan että aloin tätäkin asiaa märehtiä aikuisiällä, pitkään. Myös minä olen sitä genetiikka-asiaa puntaroinut, onko minusta äidiksi, kun suvussa on selkeää hulluuttakin ollut. Miten turhaa sekin, äitihän minusta tuli ja kaiketi ihan kelpoinen.



Tunteet ovat toki sallittuja, mutta joskus voi sohaista sellaista pesää, joka menee kohtuuttomuuksiin. Yhdyn ajatukseen: lasta pitää suojella liian karulta todellisuudelta.

On ihan tarpeeksi kerrottu isästä, jos on kerrottu alkoholismista. Se verran on hyvä tietääkin. Mutta miten se ketään auttaa, jos lapselle kerrotaan pahoinpitelyistä tms.?

Ja sitten vähän jotain mielipidettäsi selittävää kantaa!



Mitä minä sekoilen?



Minusta ei ole hyvä että vanhemmasta jätetään kertomatta että hän oli väkivaltainen tai juoppo.



Lapsi tarttee tukea kasvuun ja että kuulee toiselta vanhemmalta että toinen on juoppo on rankka asia ja lapselle on tärkeää että häntä tuetaan.



Kerrotaan että minä silti olen tässä ja sinä et laittanut isää juomaan (ollut esim. vaikea vauva).



Itse olen erolapsi ja tiedän miten hyviä lapset on myös ajattelemaan miten on saattanut joku johtua minusta ja olisinko voinut olla erilainen.



Lapselle tekee paljon että näistä kerrotaan.



Minusta nro 17 on upeaa että vanhempi voi sanoa että isä/äiti oli kanssani tällänen. Ei koiteta pimittää tietoja millasessa kauhussa mahdollisesti elit kun perjantaina menit töistä kotiin ja mies kännissä jo odottaa.

Minä aööekirjotan nro 16.n sanat miten valehtelu voi kääntyä vastaasi ja lapsi ajatella että on muutakin jota et kerro.

Tämä on asia joka tuo välillenne hyvän, avoimen suhteen.



Miksi miehen tekoja ei voi sanoa?

Pettää, hakata, juoda.. Mitä vaan: ne on sen toisen ihmisen tekoja.



Mitä kamalaa on sanoa että erottiin kun isäsi hakkasi? Sehän on totuus.



Mutta totuuden lisäksi pitää kertoa lapselle että sinä rakastat lasta.

Lapsi on NYT kohdannut perheväkivallan, tietää että hän asuu kanssasi koska isä hakkasi. Onko hän luonasi koska ei ole muuta paikkaa? Vai koska rakastat häntä.

Näitä minä ajattelin myös erolapsena: isä ei minua halunnut. Isä hakkasi äitiä.

Kaipasin äidin hyväksyntää, mutta ei hän koskaan sanonut että rakastaa minua ja minä en ollut syy eroon. Lapsi näitä ajattelee. -sitä sekoilen-



15

mutta mielestäni asian vierestä. Kukaan ei tässä ketjussa ole epäillyt, ettei ap, rakastaisi lastaan ja kertoisi sitä hänelle.



Pettää, hakata, juoda... Mitä vaan, sanoit sinä. Kaikkiko todella kertoa? Jospa tässä reaalitodellisuudessa todellakin on miehiä, jotka raiskaavat äitejä (ja jopa lapsia), yrittävät kännipäissään heitä tappaakin, siinäkö sitten vain suputellaaan, että äiti rakastaa sinua, vaikka sinua ja äitiä ikäävä isäsi toisin kohteli? Mieti vähän. Joskus pitää vetää raja johonkin. Ei rakkauteen, vaan jopa pieneen vilppiin, valkoiseen valheeseen (rakkauden vuoksi). Kaltoinkohdeltua (pienenäkin) lapsea ei paranna se, että kuulee totuuden äidin lähes ylilempeinä sanoina, joita sitten lapsi voi murkkuiässä epäillä ja vääristellä ja syyttää valheiksi. Vaikeneminenkin voi joskus olla kultaa.



No, tää on vain mun mielipide. Raiskausta tai tuota esimerkkiä taponyrityksestä en lapselleni kertoisi.