Terapia/psyykenlääkkeet - miten puoliso suhtautuu?

Mun mies ei oikein aluks tienny miten suhtautua lääkitykseen, koska luki sen selosteen missä varoitetaan kaikesta mahdollisesta itsemurhariskiä myöten. Mutta muuten on hyvin suhtautunu, tukenut terapiaan menemisessä jne.



Kyllä masennus on sellainen juttu, missä koetellaan se, onko valmis rakastamaan myös "huonoina päivinä".



Miehelläs lienee joku vahva ennakkoluuloisuus psyykkistä sairautta ja masennusta kohtaan, joka juontanee juurensa lapsuudesta; kenties hän ei itselleenkään salli heikkoutta ja toisen heikkous herättää vihaa jolle ei oikein mahda mitään.



Yritä saada mies mukaan jos sulla on jonkinlaista terapiaa/juttelukäyntejä. Toivottavasti on?

Sairastin psykoosin kolme vuotta sitten ja hyvin olen saanut tukea. Mies ymmärtää mitä puhun ja antaa halin ja on olkapäänä. Sinulla on varmasti raskasta kun et saa mitään tukea, se voi pahentaa olotilaasi. miten olet pystynyt ylipäänsä toipumaan kun sinulla on tuollainen ukko?

Yritä raahata se mukaan terapiaan, se ukko pitäisi saada ymmärtämään mitä sinulla on. Sinä tarvitset tukea.

miten olet pystynyt ylipäänsä toipumaan kun sinulla on tuollainen ukko?

Onneksi minulla on ihana terapeutti ja yksi ystävä, jolle voin ihan suoraan kertoa hirveimmätkin ajatukseni. Miehen edessä pitää aina tsempata. Pahimmassa vaiheessa, kun en meinannut päästä edes sängystä ylös, oli aina kova työ saada itsensä kasaan ja meikit naamaan yms. ennen kuin mies tuli töistä. Jos olisin osoittanut heikkouteni, olisin saanut haukut ja varmaan tullut kannetuksi ulos itkemään pois ukon silmistä.

Toisaalta se oli hyväkin, eipä voinut jäädä sänkyyn makaamaan vaan oli pakko jaksaa.

Olen tämän vuoden kerännyt rohkeutta saadakseni pyydettyä miestä mukaan terapiaan, mutta en tahdo saada niitä sanoja ulos. Pelkään ilkeää vastausta. Todennäköisesti hän sanoo, että ei ole hullu eikä siksi sinne lähde.

ap

onko teillä muutenkaan mitään yhteistä?

loputtoman herjakampanjan; mikä mies se tuollainen on, oletko sinä edes mikään mies, ei oikea mies ole tuollainen jne.



Sanomattakin on kai selvää, että erohan siitä tuli.

taas kunnossa, hänellä olisi kova pyrkimys takaisin, mutta kun se tuki vastamäessä on nyt nähty, niin ei ole ovi enää auki.

miehet pysyvät useammin sairastuneiden puolisoidensa vierellä kuin naiset. Mitä se kertoo meistä naisista, empatian lähettiläistä?

onko teillä muutenkaan mitään yhteistä?

Yhteistä on asuntolaina, lapset ja jääkaappi. Parisuhdetta yritän tässä paraikaa luoda, jos ei onnistu niin pitää miettiä asiat uusiksi.

ap

että tasa-arvosta huolimatta naiset edelleen eivät kestä, että perheen "pää" ei kykenekään olemaan heille turvallinen ja vakaa perheen elättäjä.

mutta meillä sellainen ero tiedän tilanteeseen,e ttä mulla tosiaan oli itselläni päässä vikaa ja ongelma oli oikeasti mun oma (masennus ja ahdistus ja ocd) eikä se johtunut siitä, että puoliso ei hoida omaa osuuttaan kotona. Mun puoliso hoiti ja hoitaa oman osansa.



Jos sun puoliso ei ryhdy edes keskutelemaan siitä, pitäisikö hänen ehkä tehdä osansa kotitöistä ja lastenhoidosta, sun on varmasti parasta ottaa ero. muuten sä oot samassa tilassa pian uudelleen.

Tuo pahoinvointisi selkeästi nyt pöydälle ja vaadi pariterapiaan menemistä. Alkaa tuntua että se "hullu" teidän perheessä et ole sinä, vaan sinä reagoit normaalin ihmisen tavoin rakkaudettomuuteen ja kylmyyteen.

Todella ikävä suhtautumistapa miehelläsi. Ja ihan selvä epäkohta on, jos kaikki kotiin ja lapsiin liittyvä vastuu on yksin sinun niskoillasi. Siihen nyt vähintäänkin pitäisi saada ratkaisu aikaan, että paranisit. Jo aivan reiluuden ja tasa-arvon vuoksikin sinun pitäisi saada neuvoteltua osa töistäsi miehesi kontolle.



Mutta sitten tuo tukeminen ja ymmärtäminen. Ilman muuta pitäisi puolison kuunnella ja lohduttaa.



Tarkemmin ap:n tilannetta tuntematta on kuitenkin pakko sanoa, että sekin ON aika raskasta. Olen kuunnellut kymmeniä kertoja samat jutut ja syytökset omasta hirviömäisyydestäni - mies tietysti syyttää minua masennuksestaan.



Joten ikävä yleispäätelmäni on, että jokainen ON viime kädessä itse vastuussa mielestään, ei puoliso, äiti tai ikävä työpaikka. Sellainen syyttely ja ongelman projisointi lähimmäisen syyksi on kuitenkin hyvin inhimillistä ja jopa taudin kuvaan kuuluvaa.

kaikki oli minun syytäni ja koko elämäni oli turhaa

Vaan että sekin ON aika yleistä ja kannattaa miettiä sitä sävyä, jolla asiat ottaa esille miehen kanssa, jos mies on valmiiksi puolustusasemissa.

Jos 14 olet ap, niin kyllähän sinä ainakin tuossa aloituksessa pidit miestäsi ainakin osasyyllisenä (mikä hän varmaan olikin, työnjaon epätasapuolisuudesta yms. päätellen).



-13-

Jos 14 olet ap, niin kyllähän sinä ainakin tuossa aloituksessa pidit miestäsi ainakin osasyyllisenä (mikä hän varmaan olikin, työnjaon epätasapuolisuudesta yms. päätellen).

-13-

Luulen, että huonon itsetuntosi takia roikut parisuhteen toivossa vielä tuollaisessa miehessä, joka ei kunnioita sinua tai sinun tarpeitasi lainkaan. Vaikuttaa myös siltä, että mies itseasiassa hidastaa toipumistasi pelkällä läsnäolollaan.



Mieti, minkä neuvon antaisit hyvälle, rakkaalle, kaikin puolin kauniille ja arvokkaalle ystävälle samassa tilanteessa ja toimi itse samoin.

Minulla on kuulemma päässä vikaa, ja se on minun oma asiani jos tarvitsen lääkkeitä tai terapiaa, ei kuulu puolisolle millään lailla. Tämä suhtautuminen loukkaa minua ihan valtavasti. Miten teillä muilla, ymmärtääkö puoliso tai tukeeko? Tai onko koko asia tabu, josta ei puhuta, kuten meillä yleensä on?

Todella huonotapainen, itsekäs ja törkeä joka tapauksessa.

t. toinen masennuksen takia terapiassa käyvä, jonka puoliso tottakai tukee ja ymmärtää

Kyllä se on masentuneen oman pään ongelma. Mulla se on sisko, joka syyttää kaikkia muita ongelmistaan, varsinkin äitiä. Omasta mielestäni meillä on ollut aivan tavallinen lapsuus ja äitikin kiltti ja huolehtiva. Siskon on vaan vaikea tajuta, että sairaus on sairautta, eikä siitä voi syyttää aina muita. Lähipiiri voi vaikuttaa siihen miten siitä toipuu, mutta ensin on ollut se sairaus, sitten lähipiirin reaktio eikä päinvastoin.