muita seksuaalisesti hyväksikäytettyjä linjoilla?

oma kokemus on että kannattaa kertoa vasta sitten kun tietää että toinen kestää sen kuulla. Tarkoitan tässä siis omaa miestä tai vaimoa.

Olen itse huomannut että se tuo tuskaa myös kumppanille, jo pelkästään kuuleminen, saati sitten asian tajuaminen ja kyllä se aina jotain muuttaa.

Meillä suhde muuttui aikanaan jopa syvemmäksi, mutta ei se mennyt niin että kun kerroin niin tunteet syveni. Se vaati lisää keskusteluja, piti antaa aikaa, ja taas keskusteltiin jne. Se oli toki hyvä juttu ja lopulta lähentävä asia, mutta pitää muistaa että se toinenkin käy lävitse samoja tunteita mitä itse on joutunut käymään ja käy edelleen. Kumppanille saattaa myös tulla ekana kieltäminen, raivo ja viha, suru ja itku, helpotus siitä että on kerrottu, viha tekijää ja tapahtumaa kohtaan jne. Näitä on just niin monta kuin ihmisiäkin eli haluaisin vain muistuttaa että kumppanin reaktiot voivat olla ihan mitä vaan ja siihen pitää varautua ja se pitää hyväksyä. Pitää olla valmis myös antamaan sitä aikaa.

Minä kirjoitin miehelleni kirjeen, jossa kerroin vuosia jatkuneesta hyväksikäytöstä. Jotenkin oli helpompi sitten keskustella kun tiesi jo jotain ja sai hetken aikaa rauhassa ajatella.

Suht hyvin pärjään. Olin neljä vuotta terapiassa. Olen vähän outo,, yliseksuaalinen puheiltani..ja haen huomiota miehiltä..siis ihan ketä vain kelpaa..

Huono juttu kun on naimisissa ja lapsia.

Periaatteessa ihan ok, mutta jollain tasolla elämänhallinta mättää. Pientä itsetuhoisuutta toiminnassa..

Ensimmäisen kerran jouduin hyväksikäytetyksi nuorena tyttönä. Ystäväni veli raiskasi minut. Toisen kerran laivalla saman ikäisenä - en ollut juovuksissa, en ollut edes juonut mitään. Kolmantena kertana, joka jäi vain yritykseksi, mies tuli "puskista", eli olin saattamassa pelokasta ystävätärtäni bussille myöhään illalla. Matkaa kotiovelle kokonaista 50 metriä. Raiskaus jäi yritykseksi, kun panin vastaan ja karjuin...

Kolmannesta kerrasta jäi pelko kulkea pimeällä.



Ei, en ilmoittanut tapauksista minnekään. Kai syytin ensimmäisistä kahdesta tavallaan itseäni tyyliin "miksi olin paikalla, miksen osanut varoa".



Mutta kyllä - vieläkin vaikuttaa elämääni.

Itse otin hullujen huoneelta terapeutin kotikäynneille.. ei tullut laskuja.

"Miten voitte? Oletteko terapiassa? Entä työelämässä, vanhempia? Tai kenties jo asian yli pääseita?"



Vastaus: Huonosti. En. Kyllä, kyllä (eronnut). En koskaan.



Tarkennus: Olen mies. Miehenkin voi .....ata. Osanottoni teille, Naiset. En tiedä voinko koskaan kunnolla ymmärtää teitä, mutta sukupuoltani vihaan, ja samalla itseäni. Miksi ihmeessä miesten pitää työntää se ......nsa joka paikkaan?



Ja kysymys: Minä olen jo menetetty, mutta kun jälkeeni tulee kuitenkin muita niin kysyn heidän puolestaan: onko miehille tukipuhelinta tms. tämmöisiä tilanteita varten?



Voimia!



S.

Voiko tekijä parantaa tapansa koskaan?

musta tuntuu et suomen oikeuslaitos oikeen taputtaa pedofiileja päästä. kaikki jutut mitä on lukenu mediasta ni oikeudessa heput on saanu tosi pienen tuomion ja sit kun ne on valittanu siitä ni sitä on vielä vähän lyhennetty. hullua touhua.

mutta kovin negatiivisesti esität asioita...

mutta kovin negatiivisesti esität asioita...

asioita negatiivisesti. En ymmärtänyt pointtiasi. Lähtökohtani on se että uhrin tulee saada apua (ketään ei voi tietenkään pakottaa), sen tulee olla heidän oikeus. Empatiat on uhrien puolella. t.8

Moni seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutunut kokee usein vaikeana fyysisen kontaktin (esim. halaaminen, kädestä kiinni pitäminen yms.) Terapiamuotoja on niin paljon että jokaiselle varmasti löytysi oma. Eri asia aina on se maksupuoli. t.8

Perinteisessä keskusteluterapiassa olen pari kertaa yrittänyt nostaa epäilyjäni esille ja vastaanotto ei ole ollut kovin rohkaiseva. Aina jäi nolotus ja häpeä päällimäiseksi mieleen ja sellainen olo ettei terapeutti halua kuulla asiasta ja että hän ajattelee että kuvittelen vaan kun ei ole suoria muistoja hyväksikäyöstä. Itsekseni olen selvitellyt että ihmisllä oikeasti on unohduksiin painettuja muistoja jotka voi palautua mieleen vaikka vasta 50-vuotiaina. Tai ylipäänsä, jos on tullut hyväksikäytetyksi vaikka 3-vuotiaana, mistä sitä voi muistaakaan?

Voisin kokeilla vyöhyketerapiaa vaikka kosketus ei ole ollut ikinä vahva puoli. Muistan miten vihasin kavereiden synttäreitä kun jouduin halaamaan heitä. Kerran luin yhden tekstin jossa sanottiin että hyväksikäytetyt ei usein pysty käymään gynekologilla ja bingo. En vaan pysty. Kerran olen 40+ elämässäni pakottanut itseni papakokeeseen enkä edes soittanut tulosksia. Ja juuri peruin ikäkausitutkimukset terveyskeskuksessa koska en pysty menemään, siellä voi olla mieslääkäri. t. tuo yksi jonka hyväksikäyttö jos sitä oli on hämärän peitossa

ei voi toipua / parantua juuri mistään.



Vain terapia tuo onnen ja autuuden, ja näin se ei ole, meitä ihmisiä on kuitenkin erilaisia vahvuuksiltaan, haluiltaan, toiveiltaan yms yms.



Erilaisia selviytymiskeinojakin on, vaikka ei masennuksestakaan voi parantua ilman kunnollisia terapioita.



Siis, sun viesteistä puuttuu jotenkin se kannustavuus, jota kaipaisi noin tietäväiseltä.

en ole ollut terapiassa. kotiäitinä ollut jo kymmenen vuotta, viisi lasta. olen päässyt yli asiasta, ainakin tavallaan, en ole koskaan jäänyt sitä sen enempäämiettimään, saattaa olla että joskus vielä se on kohdattava.

itse olen sosiaali- JA terveysalan ammattilainen ja tulee monesta vastauksesta mieleen, että siellä toinen ammattilainen koettaa antaa apuansa asiassa.



oma kokemuskeni on monen ammattilaisen kohdalla juuri se, että asiasta puhutaan ja kysellään, mutta loopujen lopuksi naamasta näkee, että aiheesta puhuminenkin alkaa oksettaa.



Sympatiaa ja ystävyyttä minä tarvitsisin ja sitä ei rahalla saa. Kovin skeptinen miestuttavani, joka asiasta tietää sanoikin, että terapia on huoraamista; ostaa uskollisuutta rahalla. Hän kertoi haluavansa olla oikeasti tukenani ja ystävänäni, mutta on myös pidättänyt oikeuden sanoa, ettei halua kuulla välillä enempää.



Masennuskausia on, juuri nyt ilmeisetsikin, kun piti iahn aliote tehdä. Ahdistus saa ajtuksen, teot ja sanat sekoittumaan. Annan työssäni toisille sen mitä joku muu voisi kohdistaa itseensä. Alanvaihto on ollut mielessä, jos jauhelihaa möisi nin eie enää toisten asioita tarvitsisi miettiä.



Ilmeisesti nyt joukossamme ei ole ketään miestä.



Ja niille, jotak alkavat käsitellä asiaa, Delfins ry ajaa asiaamme.

ei voi toipua / parantua juuri mistään.

Vain terapia tuo onnen ja autuuden, ja näin se ei ole, meitä ihmisiä on kuitenkin erilaisia vahvuuksiltaan, haluiltaan, toiveiltaan yms yms.

Erilaisia selviytymiskeinojakin on, vaikka ei masennuksestakaan voi parantua ilman kunnollisia terapioita.

Siis, sun viesteistä puuttuu jotenkin se kannustavuus, jota kaipaisi noin tietäväiseltä.

Ihmisiä on erilaisia, ilman muuta. Herkkyystasoja on monia. Ihmiset reagoivat eri tavalla eri asioihin. Toiset pystyvät selvitymään arjesta hyväksikäyttökokemuksen jälkeen, toiset eivät.

Oma kokemukseni on surullisuudessaan kuitenkin se että liian moni uhri hakeutuu hoitoon vasta vuosikymmenten jälkeen. Ovat yrittäneet selvityä menneisyydestään monin eri keinoin. Esim. siirtämällä koko kokemus syrjään, keskittymällä muihin asioihin entistä tiiviimmin. Uskomalla, että asia on käsitelty, uskomalla ettei asia vaikuta omaan elämään millään tapaa. Säälin tietyllä tapaa sitä elämänmittaista kärsimystä.

Monet uhrit hakeutuvat avun piiriin myös siinä vaiheessa kun jokin muu elämässä tapahtunut kriisi laukaisee käsittelemättömän asian pintaan. Tällöin ulkopuolinen apu on tarpeen.

Toivon sydämestäni kaikille uhreiksi joutuneille kaikkea hyvää elämään! Minä poistun palstalta. Muut hommat odottavat. Hyvää päivän jatkoa kaikille! :) t.8

kun minäkään en tiedä, onko jotain tapahtunut, jotain pientä teini- iässä, joka ahdisti monta vuotta mutta se on niin pientä ettei se ole tuntunut esim. terapeuttiani kiinnostavan, hän ei halunnut edes puhua asiasta sen kolmen vuoden aikana kun terapiassa kävin, puhuimme sitten normaalimmista asioista..kyllä mäkin yritän olla ajattelematta asiaa, mutta ei se onnistu. Käyn nyt eri psykologilla, mutta tuntuu juuri turhalta puhua asiasta, kun en voi sanoa, että ihan varmasti näin on tapahtunut.

ap:lle ja muillekin, että alan ammattilaisia ja terapeutteja on joka lähtöön. Yhteistyön sujuminen ja luottamushan ovat kaiken a ja o on kun terapiasuhde muodostetaan/muodostuu. Jokainen ammattilainen tekee työtä persoonansa kautta ja kaikille ei sovi kaikki. Ihannetilanne on se että saa hyvän terapiasuhteen + että lähellä on ihmisiä jotka tukevat, kannustavat ja kuuntelevat. Asian prosessointi kun jatkuu kaikkialla.



En leiki mitään kaikki tietävää ja ohjeista, mutta tämä on minun kokemukseni niin työni kautta kuin myös ystävän tukijana joka on insestin uhri. t.8

En ole kertonut hyväksikäytöstä kenellekään. Edes terapeutilleni. Häpeän tapausta syvästi ja tiedän sen olevan kaikkien ongelmieni isä.



Hyödyttääkö tuollaisen kertominen edes, vai pilaisiko se suhteen?

hyvin. en ole. olen työelämässä. lähes tuore äiti. en ole päässyt yli.

Eli töissä, kaksi lasta yms.



Muutama vuosi sitten sairastuin paniikkihäiriöön ja masennukseen, kun sitä selviteltiin tuli tämä asia esiin, jonka olin vain työntänyt pois mielestäni. En ehkä ole työstänyt asiaa kunnolla vieläkään loppuun, mutta en enää vatvo sitä, enkä anna sen juurikaan elämääni vaikuttaa.



Selkeä vaikutus on vielä se, etten halua parisuhdetta, en uskalla, tavallaan toivon rakkautta elämääni, mutta en uskalla sellaista sallia itselleni.

ja olen lapsena tullut hyväksikäytetyksi oman vanhemman taholta.

En kokenut saavani terapiasta mitään. Oma ihana mies joka tietää asiasta ja pahoina hetkinä on tukena, lapsia on ja tällähtekellä olen kotona nurimman kanssa.

Tää menee aaltoina eli on hyviä kausia jolloin ei muista tai vaivaa ja on kausia jolloin vaivaa. Kirjoitan päiväkirjaa ja juttelen miehelle ja koetan elää omaa elämääni.

Anteeksiantamisesta en voi puhua... asia on ennemminkin jäänyt, vaiettu jne.