Miten oppia olemaan provosoitumatta?

Tämä on haitannut aina elämääni enemmän tai vähemmän. Etenkin työelämässä se aiheutti ongelmia sekä minulle, että päällikölleni, että otin asiat henkilökohtaisesti. Yhtenä esimerkkinä seuraava keskustelu:



Päällikkö: Tiesitkö, että toimistovälineiden käyttö omiin tarkoituksiin on kielletty?



Minä yllättyneenä vastaan myöntävästi, mutta samalla aivot alkaa raksuttaa: "Jos hän vetää tämän esiin yhtäkkiä ilman mitään syytä tai aasinsiltaa, hän luultavaisesti epäilee minun syyllistyneen väärinkäyttöön."



Päällikkö huomaa ilmeeni ja kiirehtii selittämään: "Tämä on siis ihan yleistä, ei henkilökohtaista."



Minä tuijotan takaisin ja edelleen yritän yhdistää todellisia motiiveja tämän attentaatin takana.



Päällikkö jatkaa: "Työntekijöillä ei ole lupaa käyttää toimiston välineitä työn ulkopuolisiin, henkilökohtaisiin bisneksiin. Esimerkiksi työntekijä x on tämän työn lisäksi myös free-lancer graafikko, mutta hän tiedostaa, ettei voi käyttää x- ja y-laitteita omia bisneksiä varten, vaikka ne hänen käytössään päivittäin ovatkin."



Minä edelleen vastaan myöntävästi ja nyökkäilen, mutta en pääse eroon tunteesta, että tähän keskusteluun liittyy jotain muutakin.



Päällikkö tarkkailee ilmeitäni (olen rasittavan herkkä, kaiken voi lukea suoraan kasvoiltani) ja toistaa, että tämä ei ole henkilökohtaista.



Hämillään jälleen kerran nyökkään ja tunnustan, että ihmettelen hieman, miksi hän otti tämän aiheen esille, sillä hän harvoin ottaa kontaktia minuun ja olen ollut talossa jo pitempään.



Päällikkö hermostuu ja kivahtaa, että on vaikea puhua kanssani, sillä otan asiat henkilökohtaisesti. Sen jälkeen hän tuijottaa intensiivisesti ja kysyy: "Mitä muuten teet toimistolla yksin niin myöhään?"



Vastaan rehellisesti, että ylitöitä, sillä minulla ei ole muutakaan elämää vielä uudessa kaupungissa.



Päälliköllä katsoo intensiivisesti ja keskustelu päättyy tähän.



---



Nykyään olen kotiäiti ja herkkyydestä, sekä tunneperäisestä käyttäytymisestä on sinänsä hyötyä lapsen kanssa. Mutta edelleen aina välillä joudun pulaan siksi, etten osaa toimia rationaalisesti ja pitää asioita itseni ulkopuolella.



Mieheni on tässä erinomainen: tapahtui ympärillä mitä tahansa, hän pysyy tyynenä, ei ota asioita henkilökohtaisesti ja kuin tietokone toimii loogisesti, päätyen rationaalisen ratkaisuun, joka miellyttää kaikkia (niitä, jotka ovat itsekin loogisia).



Olen alkanut miettimään, että tässä on selkeä esimerkki, mitä eroja akateemisten ja ei-akateemisten välillä on. Itse olen taidealalta, mieheni on pitkän linjan akateeminen ja myös työskennellyt yliopistossa. En ole oppinut käsittelemään tietoa analyyttisesti ja tutkivasti, kuten hän.



Miestäni jatkuva provosoituminen ja nopeasti kiihtyminen on alkanut häiritsemään ja hän ehdotti, että opettaisi minulle koodaamista (joku tietokonejuttu), joka vaatii pohdintaa ja loogista päättelykykyä. Hän on myös yrittänyt "kouluttaa" mua niin, että kiihtymisen sijaan kuuntelen LOPPUUN saakka, mitä toisella on sanottavana, vaikka olisin eri mieltä ja annan toiselle oikeuden ajatella siten kuin hän haluaa. Jos olen edelleen eri mieltä, jyrkän esilletuonnin sijaan voin käydä argumentit läpi "Onko tämä yhtälö tosi vai epätosi?-periaatteella.



Esimerkki:



Mies: Kunhan pääsemme muuttamaan uuteen kaupunkiin, haluaisin kaksi autoa: toisen minulle ja toisen sinulle lasten kanssa.



Minä: Toinen auto? Tajuatko, kuinka paljon se maksaa? En todellakaan aio laittaa taloutta tiukemmalle toisen auton vuoksi.



Mies: Voisitko kuunnella loppuun asti?



Minä: Joo, mutta en halua toista autoa. Ei meillä ole varaa siihen. Mitä pelkkä ylläpito maksaa kuukausittain--



Mies keskeyttää: Sinun reaktiosi on epäkohtelias. Vaikka olet eri mieltä, sinun ei tarvitse suuttua ja korottaa ääntäsi. Sanoinko muka, että hankimme auton, vaikka meillä ei ole varaa?



Minä hämilläni mutisen, että et.



Mies jatkaa: Leikitäänpä hetken aikaa "tosi vai epätosi"-päättelyä. Minä sanoin, että haluaisin kaksi autoa. Tosi vai epätosi?



Minä: Tosi.



Mies: Haluan auton, vaikka meillä ei ole varaa?



Minä: Epätosi.



Mies: Tässä tilanteessa jos toinen on tosi ja toinen epätosi, lopputulos on epätosi. (tähän päälle joku selitys ja kaavio, jota en muista). Eli mitä oli sanojeni taustalla: haluan toisenkin auton, mutta tietenkin niin, että meillä on varaa. Ja jos meillä ei ole varaa, emme tietenkään sitä toista autoa hanki. Ok?



Minä: Ok. Ja anteeksi reaktioni. Säikähdin vain ajatusta kaikista kuluista, kun muutenkin meillä on isoja muutoksia edessä.



----



Onko muita, joilla vastaavia ongelmia? Vai olenko ainut :)