Uusperheen äitipuolet!
Löytyisiköhän täältä ketään samassa tilanteessa olevaa. Meillä on neljä lasta, miehen 5-v ja 3-v, minun 2-v ja yhteinen 0-v. Kaikki lapset asuvat meillä jatkuvasti, ainoastaan oma 2-v tapaa isäänsä pari kertaa kuukaudessa. Ollaan tosi onnellisia miehen kanssa ja kasvatusasioista meidänei ole juurikaan tarvinut riidellä, koska kaikille on samat säännöt ja molemmat olemme pystyneet kiintymään myös toisen lapsiin. Miehen lapset ovat tavanneet äitiään viimeksi kesällä, koska äiti ei aina tapaamisiin kykene eikä häntä tunnu kiinnostavankaan.
Tunnen kuitenkin olevani jotenkin ihan yksin tämän asian kanssa! Tiedän muutman "äitipuolen", mutta mielestäni tämä sana on heidän kohdallaan vähän harhaanjohtava, koska tapaavat miestensä lasta/lapsia korkeintaan sen pari kertaa kuussa. Minä asun jatkuvasti näiden lasten kanssa eivätkä he käytännössä enää koskaan edes käy äidillään.
Lasten äiti kohteli heitä huonosti, joten tod. näk. myös siitä johtuen vanhimmalla lapsella (5-v tyttö) on mm. puheenkehityksen viivästymä eikä hän tunnu ymmärtävän asioita yhtä helposti kuin 3-v veljensä ja minun 2-v poikani. Käy toiminta- ja puheterapiassa. Itselläni tuntuu voimat loppuvan, kun tämä tyttö on äärimmäisen mustasukkainen minun 2-vuotiaalleni, mutta myös muille sisaruksilleen. Ei ymmärrä esim. vuorottelua tai sitä, että samat säännöt koskevat kaikkia. Käytännössä häneltä vaaditaan siis vähiten, koska on kuitenkin toisia lapsia vanhempi. Alussa oli helpompaa, mutta nykyään tyttö saa hirveät raivarit ja huutaa naama punaisena vihaavansa minua, jos komennan. Tönii 2-vuotiastani silmän välttäessä jne jne. Tähän asti olen pysynyt kasassa ja yrittänyt kaikin tavoin näyttää välittäväni, mutta sydän tuntuu särkyvän, kun tyttö taitaa ihan pikeasti luulla, että kohtelen häntä huonosti ja epäoikeudenmukaisesti. On meillä hyviäkin hetkiä, mutta joskus tekisi mieli antaa hänen vain olla. Käyköhän tässä niin, että en tule koskaan saamaan tytöltä kunnioitusta minkäänlaisena vanhempana?!
Mies sanoo, että toimin oikein ja olen hyvä äiti koko perheelle. Hän ei varmasti ymmärrä minua, koska omat lapset tietysti rakastavat häntä pyyteettömästi ja myös minun 2-v on hyväksynyt hänet täysin toiseksi isäkseen.
Ei ole helppoa tämä kokopäiväisenä äitipuolena oleminen. Välillä tekisi mieli jäädä töiden jälkeen tänne työpaikalle, kun kotiinmeno ahdistaa ja tulee jo valmiiksi huono olo.
Kommentit (22)
Ilmeisesti kuitenkin jo pari vuotta?
Minusta sinun ei kannata ajatella mitä lapsi sinusta ajattelee ja yritä miellyttää häntä, kohtelet niinkuin kohtelisit omaasi. Ajan mittaan varmasti/toivottavasti ajattelet itsekin niin että olet hänenkin äitinsä.
Hakekaa apua perheneuvolasta. 5-v. selvästi erityistarpeinen lapsi ja tarvitsette varmaan isän kanssa molemmat työkalua hänen kanssaan toimimiseen. Voisit saada myös henkilökohtaista keskusteluapua.
Avun hakeminen ei tarkoita että olisi huono vanhempi.
todella ihanalta äitipuolelta ensinnäkin. Tytölla (5v) taas saattaa olla jotain traumoja jäänyt äidistään, joita nyt yrittää purkaa johonkin suuntaan, ehkä sitten äidinkorvikkeeseen. Hakekaa apua, koska tyttö sitä selvästi tarvitsee. Äläkä syytä itseäsi!
Samat säännöt kaikille. Ja huomaa, saattaisit olla IHAN yhtä uupunut, vaikka lapsi olisi oikeasti sinun, mutta vaativa uhmis.
siitä, että olet äitipuoli, vaan siitä että lapsella on todellisia erityistarpeita. Hän saattaa testata sinua ja rakkauttasi, mutta luulisin hänen ajan oloon huomaavan, ettet ole menossa mihinkään ja että pidätte hänestä kyllä huolta. Ja raivoa voi kyllä pitää luottamuksen osoituksenakin.
Haettehan apua hänen kanssaa toimimiseen. Toinen tärkeä asia on huolehtia parisuhteesta. Ikävä ajatella, kuinka lasten sisäinen maailma murenisi, jos isän uusikin avioliitto kaatuisi ja taas tärkeä ihminen häviäisi elämästä.
Voimia sinulle. Itse en ole äitipuoli, mutta minun lapsillani on äitipuoli, ja toivon että hänen sydämessään on yhtä lämmin paikka minun lapsilleni kuin sinulla on omille bonuslapsillesi.
Mukavaa syksyä!
Olemme asuneet yhdessä tämän miehen kanssa vajaa vuoden. Mies ehti asua lasten kanssa yh:na noin puoli vuotta ennen minun kuvioihin tulemistani. Itse olin yh:na melkein kaksi vuotta.
Tälle 5-vuotiaalle on hommattu kaikki apu mitä saatavissa on. Saa siis puhe- ja toimintaterapiaa ja käynyt ihan vasta psykologian arvioissa. Ei ole testeissä ikätasoinen. Tietävät perheen tilanteen, mutta ymmärtääkseni noin pienille ei anneta mitään "oikeaa" terapiaa. Tilanne kun ei loppujen lopuksi ole hirveän erilainen kuin muissakaan perheissä, joissa on tullut ero. Tässä tapauksessa vaan äiti on ollut se, josta ei ole ollut enää huolehtimaan. Tyttö on tarhassa normaalissa ryhmässä ja pärjää siellä suht hyvin.
Meillä kun on yhteensä neljä lasta jatkuvasti ja miehen kanssa olemme molemmat kokopäivätöissä niin ei oikein rahkeet riitä itsellä hakeutua mihinkään ammattiauttajalle. Toiseksi miehen mielestä ongelmaa ei ole, koska toimin hänen mielestään oikein ja tytön käytökselle ei enempää voi. Minun mielestäni "omalta" lapseltaan on kuitenkin hieman helpompi kestää haastavaa käytöstä. Ja sekin painaa, että tyttö etsii milloin mihinkin harmiin syyn minusta.
Taitaa olla tosiaan paras vaihtoehto jatkaa samoin kuin nyt ja toivoa tytön viisastuvan iän myötä. Tämän enempää en jaksa ja väärinkin se olisi toisia lapsia kohtaan.
Miehen lapset 7v ja 4v, yhteiset 2v ja 0v. Ennen tapasivat etä-äitiään pari kertaa vuodessa (ei ollut kiinnostusta hänen puoleltaan) mutta nykyään käyvät hänen luonaan joka toinen viikonloppu. Minä olen käytännössä katsoen heidät kasvattanut, olivat 1v ja 3v kun meille muuttivat, eivät edes muista "äitiään", sillä minkäännäköistä kiintymyssuhdetta häneen ei ollut muodostunut. Minua kutsuvat äidiksi ja etä-äitiä äitipuoleksi, vaikka heille on moneen kertaan selitetty asioiden oikea laita, mutta haluavat silti kutsua minua ja isäänsä äidiksi ja isäksi, ja sitten vierailevat "äitipuolen" luona. (Etä-äiti tietysti on aivan raivoissaan tästä, mutta seuraukset on vissiin kestettävä, jos päättää vaihtaa lapset bilettämiseen...)
Meillä menee siis tällä hetkellä hyvin perheessä. Mutta on tämä kyllä pirun raskas taival ollut. En luultavasti olisi lähtenyt tähän, jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää. Kun aloimme seurustella mieheni kanssa ja tulin raskaaksi, niin miehen lapset eivät vielä asuneet meillä, vaan kävivät 2x/kk meillä. Ajattelin sen olevan helppo nakki, jos en kestäisi, niin voisin aina paeta niinä vkonloppuina jonnekin muualle :) Kunnes biologinen äiti ilmoitti, että HÄN on nyt päättänyt, että he muuttavat meille.
Siinä minä sitten olin, juuri syntyneen vauvani kanssa ja kahden muun leikki-ikäisen lapsen kanssa ihan yksin. Minä, joka en lapsista mitään tiennyt. Mies teki pitkää päivää töissä, yksin hoidin 3 lasta.
Vähitellen sain kasvatettua heistä ihanat ja normaalit lapset, mutta kuten sanoin, tie oli raskas. Heitä ei ollut koskaan varsinaisesti kasvatettu, olivat viettäneet siihen astisen pienen elämäsä tv:n edessä. Söivät pelkkää makaroonia ja jauhelihaa.
Tasaisin väliajoin tuli tunne (tulee vieläkin), että Miksi hitossa mä vaivaudun? Mitä mä saan tästä? Tämä äitipuolena oleminen on KAUHEAA! Haluan ydinperheen! Vihaan mieheni exää! Hän pilaa elämämme! Haluan eron!!
Mutta pikkuhiljaa palaset ovat loksahtaneet paikoilleen, ja voin sanoa olevani oikein onnellinen myös lapsipuolistani. Kun kuulen heidän sanovan jotain, mikä on NIIN mun suusta, se saa mielen iloiseksi. Tai kun he päivittäin sanovat, että olen maailman paras äiti! :)
En oikein osaa auttaa sinua, mutta halusin vain kertoa, että meitä on muitakin samassa veneessä..
rakastatko häntä kaikesta huolimatta. Menee ohi, kun jaksat kärsivällisesti osoittaa hänelle, että pidät rajat ja kuria mutta rakastat häntä aina.
Yksi äiti hylkäsi hänet ja siksi hänellä on alitajuinen tarve nyt kokeilla, hylkäätkö sinäkin.
Minulla on 6 - vuotias poika jolla on puheenviivästymää ja käy puheterapiassa. Hän saa usein raivareita sen takia, kun ei pysty ilmaisemaan itseänsä puheen keinoin sillä tasolla kun hänen aivonsa juoksevat. Vähän sama tilanne kuin yrittäisi puhua vierasta kieltä josta puuttuu sanoja ja lauserakenteita. Uskonkin, että nämä vihaan sinua jutut liittyy siihen, ettei tyttö vielä kykene ilmaisemaan kaikkia tunteita muutenkin kuin yksinkertaisin sanoin ja vauvamaisesti. Samalla uskon hänen myös testaavan sinua, että rakastatko häntä,ja että pidät hänelle rajat. Meillä monasti kiukun kautta kerjää syliä. Tsemppiä sinne ja puheen kehittymisen myötä tytön ja sinun kommunikaatio helpottuu. Meillä on menty jättiaskelin puheen kanssa eteenpäin viime kuukausina. Vaikka sanoja on yhä suppeasti ja taivutukset vähän sekaisin niin keskustelut alkavat olla jo ihan toimivia:)
Täällä lähi-äitipuoli paikalla ja meidän perhe on ollut yhdessä nyt jo 11v. Miehen poika on alusta saakka asunut kanssamme ja mukaan on mahtunut niin mahtavia kuin todella hankaliakin aikoja. Nykyään lapsi on jo 16v ja meillä on hyvät välit.
Miehesi lapset ovat vielä todella pieniä ja tuollainen käytös ei välttämättä ole merkki uusperheen ongelmasta tai sen suuremmasta ongelmasta ylipäänsä. Lapsi voi testata, tykkäätkö hänestä myös kiukttelevana, voi olal mustasukkainen siaruksen tai isän saamasta huomiosta tai olla vain kova ikävä äitiään ja purkaa sen sitten ilmoille miten osaa.
Itse kävisin vaikka perheneuvolassa juttelemassa asiasta. Myös lapsen kanssa yrittäisin päästä vaivihkaa juttusille, jos osaisi itse kertoa mistä purkaukset johtuvat. Ihan hemmetinmoista kärsivällisyyttä uusperhe väliläl vaatii, toisaalta olen huomannut, että nuo oamtkin lapset osaavat hyvin saada raivon partaalle ;)
Tsemppiä!
Meillä aika samanlainen tilanne kuin kympillä, sain heti yhteisen lapsemme synnyttyä ykskaksyllättäen myös miehen lapset huolehdittavakseni. Äiti ilmoitti ilman ennakkovaroituksia, ettei jaksa. Ei myöskään juuri tavannut lapsia. Nyt paljon myöhemmin tapaa useammin, ei kuitenkaan säännöllisesti.
Lasten suhde äitiin on ongelmallinen, äidin tarve on ollut valtava ja heidän mielissään oma äiti muotoutui jossain vaiheessa joksikin ihannekuvaksi, varsinkin jos eivät vähään aikaan nähneet. Tavatessaan taas äiti haukkui minut heille, ja toisinaan myös soitteli ja haukkui. Lapsilla tämä tietysti aiheutti aika sekavia tunteita, jotka sitten oli helppo purkaa minuun, joka olin läsnä.
Lapsilla on myös ihan vääriä muistikuvia, sanovat olleensa äidillä paljon, joka toinen viikonloppu (todellisuus joka toinen-kolmas kuukausi), ja äitikin kertoo pokkana, millaisia ovat olleet vaikkapa 6-vuotiaana, vaikkei siis todellisuudessa edes tiedä.
Isompi lapsista ei ole oikein hyväksynyt minua edes 10 v aikana, enkä sitä enää jaksa toivoakaan. Nuoremman kanssa menee hyvin.
Jos olisin mieheni tavatessani tiennyt, mihin joudun, olisin kävellyt toiseen suuntaan. Niin vaikeaa on ollut. Toisaalta, selvitty on, ja rakas perhehän tämä on :)
Mutta te perheenä voisitte tosiaan saada apua perheneuvolasta, kuten yllä jo on mainittukin.
Ja sulla on siinä nyt varmasti sellainen tilanne, missä uskon sillä olevan eroa, että kyseessä ei ole ihan oma lapsi. Voi nimittäin hyvinkin olla, että lapsi kaipaa huomiota. Jotkut lapset kaipaavat sitä huomattavasti enemmän, vaikka toiset tulevat toimeen vähemmällä. Ja tuo 5-vuotias näyttäisi kuuluvan niihin, jotka kaipaavat sitä huomiota enemmän.
Eli biologisen lapsen kohdalla moni äiti ehkä jo miettisi, että pitäisikö kuitenkin jäädä töistä kotiin niin pitkäksi aikaa, että tilanne vähän rauhoittuisi. Ja ehkä sinäkin sitä olet miettinyt. Mutta ymmärrän hyvin, että lapsipuolen vuoksi tehtynä kotiin jääminen voi tuntua ylivoimaiselta uhraukselta ja siksi ei oikein ole varteenotettava vaihtoehto.
Mitä sitten ajatteletkin, niin mulla kuitenkin tulee mieleen sellainen ajatus, että teidän elämänne on aika hektistä, kun molemmat vanhemmat käyvät työssä ja lapsia on neljä noin pientä. Miten ihmeessä pystytte antamaan jokaiselle lapselle riittävästi huomiota?
Näytä lapselle, että huonolla käytöksellä rakkautta ei saa häviämään. Vähitellen lapsen olo muuttuu turvallisemmaksi, ja testaaminen vähenee.
rakastatko häntä kaikesta huolimatta. Menee ohi, kun jaksat kärsivällisesti osoittaa hänelle, että pidät rajat ja kuria mutta rakastat häntä aina.
Yksi äiti hylkäsi hänet ja siksi hänellä on alitajuinen tarve nyt kokeilla, hylkäätkö sinäkin.
psykologille keskustelemaan jotta voisit jossain purkaa ajatuksia ja saisit voimia jaksaa arjessa?
Vaikutat tosi ihanalta äitipuolelta. Lapsi voi uhmata kyllä ihan biologistakin äitiään, välttämättä ongelmat eivät johdu teidän suhteesta vaan hänen omista asioistaan. Sinun jaksamisesi on kuitenkin tosi tärkeää ja vaikuttaa koko perheen hyvinvointiin. Käydäänhän me kampaajalla ja lenkillä muuallakin, miksei sitten keskustelemassa ja hakemassa siitä voimia. Siis sinulle, lasta ilmeisesti autetaan jo.
Ap se lapsihan oikeesti luulee että sä kohtelet sitä huonosti, olet epäoikeudenmukainen ja kammottava ilkeä äitipuoli. Mutta se tyttö on 5v. Kaikkia 5v tyttöjä kiukuttaa joku ja tällä tytöllä on oikeesti aihetta kiukutteluun. Et usko miten miehen lapset arvostavat sinua vanhempana, olet heidän kantava voimansa nyt ja saat palkintosi myöhemmin, kun istut joulupöydässä heidän ja heidän lasten kanssa, eikä kukaan enää mista missä biologiset rajat menivätkään.
Olen ollut lähiäitipuoli 24/7 lapselle, jolla oli äitinsä toiminnan aiheuttamia tunne-elämän ongelmia. Hän kävi terapiassa ja minä ja mieheni tukitapaamisissa terapeutin luona. En kuitenkaan olisi mitenkään selviytynyt ilman omaa ammattitukea. Otin vuosien mittaan kai kolme 10 kerran kriisiterapiajaksoa yksityiseltä terapeutilta. Toinen vaihtoehto olisi ollut perheemme hajoaminen, kun en olisi kestänyt tilannetta enää. Lapsi oli todella vaativa, sillä hän peilasi minuun kaikeka äitinsä kanssa kesken jäänyttä ja pyrki liittoutumaan isänsä kanssa ja pelaamaan minut ulos perheestä. Nyt kaikki on hyvin, mutta ei olisi ollut ilman apua.
niin ei ole suurikaan ihme, että lapset siihen jotenkin reagoivat.
Ehkä teidän pitäisi vähän miettiä elämänne arvoja ja sitä miten valintanne ja hektinen elämä vaikuttaa lapsiin. Lapset joutuvat maksamaan kovan hinnan siitä, ettei vanhemmilla ole heille ja itselleen aikaa.
ja voin vain kuvitella tilanteesi. Empatiaa täältä!