äh, en voi lopettaa chilen videon katselua.

kaivosonnettomuus oli hirveä ja se toivo ja onni, joka siitä seurasi on jotain ennennäkemätöntä. koskaan ennen ei ole ihminen selvinnyt sellaisesta. Kukaan ei ole ollut yhtä pitkään maan alla ja tullut pelastetuksi.



MInusta on hienoa, että joskus harvoin maailman huomio kiinnittyy yhtä aikaa toivon ja onnen hetkeen, ei aina vain terrorismiin, tuskaan ja kauhuun. Uutiset ovat nyt ihan eri roolissa kuin yleensä.



Ukrainan bussiturmaa ei voi mitenkään verrata tähän -- vaikka myötäelin sitäkin, monen muun onnettomuuden ohella. Tässä myötäelän onnea ja saan siitä virtaa itselleni. siinä on iso ero. Viisivuotiaat poikani leikkaavat kaivosmiesten kuvia hesarista ja pohtivat miten hienoa on, että auttaminen joskus onnistuu. POhtivat miten ja ketä voisivat itse auttaa ja millaisessa tilanteessa.



Omassa mielessä pyörii myös ajatuksia aikaisempien kaivosonnettomuuksien uhreille -- kuinkakohan kauan epätoivoista taistelua käytävissä on käyty, viestintäyhteyksien ulottumattomissa. Missä toivo on ollut silloin? Onko sitä ollut? Kenellä? Tuskin kuitenkaan kaikki sadat ja tuhannet kaivoksiin jääneet ovat aina sortumahetkillä kuolleet vaan hitaasti, toivon hiivuttua...

Tämä tapaus eroaa muista juuri siksi, että toivoa oli koko ajan. Bussiturmassa ei ollut mahdollisuutta auttaa, vaikka halua varmasti löytyi. Sama juttu tsunamissa, maanjäristyksissä ja lukuisissa muissa katastrofeissa. Tässä tapauksessa onnettomuuden mittakaava oli sellainen, että kaikkien pelastaminen oli mahdollista, vaikkakin vaikeaa.



Se, että operaatio onnistui, antaa varmasti toivoa monille. Mielestäni tässä on kyse isommasta asiasta, kuin pelkästään 33 miehen elämän pelastamisesta. Tässä näytettiin koko maailmalle, että yhteistyöllä onnistutaan joskus täydellisesti. Joku katastrofiasiantuntija kommentoikin jossain lehdessä, että usein pelastustilanteissa tarvitaan taitoa ja onnea. Tällä kertaa oli molempia riittävästi.



Ne, joita asia ei kiinnosta, olisivat saattaneet kiinnostua siinä vaiheessa, jos olisi levinnyt, että pelastaminen ei onnistu. Sitä olisi sitten voitu mässäillä lehdistössä ja palstoilla, kuinka miehet olisivat kuolleet hitaasti/itsemurhan kautta. Useinhan toisten epäonni on kiinnostavampaa kuin onni.

Pitää kyllä sanoa, että ei oisi voinut vähempää kiinnostaa sekään jos vaikka jamppoja ei olisi voitukaan pelastaa. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta, piste. Lähempääkin löytyy murheita koettavaksi, ihan lähipiiristäkin, kuin jostain huitsinkuutista.



Ja juu, onhan se hienoa että pelastuivat, ei siinä mitään, mutta..