Kun mies ei ota vastuuta perheestään.

Meillä on avomieheni kanssa 1½ kk ikäinen poika. Miehellä alkoi koulu heti seuraavana päivänä sairaalasta kotiuduttuamme, joten jäin samantien pojan kanssa kahdestaan kotiin ja lepäilyt jäi melko vähiin. Alku olikin todella rankkaa, olin väsynyt ja itkuinen koko ajan, mutta kyllä siitä sitten vahvistuttiin. Nyt miehelläni on menossa työharjoittelu,jota hän suorittaa veljensä asuntoa remontoiden, n. 7h päivässä. Kuulostaakin niin typerältä, KOULU ja TYÖHARJOITTELU, kun olisi voinut etsiä ihan oikeata palkallista työtä. Noo anyway. Kun hän sitten iltapäivisin tulee töistä, kertoo hän ensin kuinka helkutin rankkaa taas oli, syö ehkä jotain, ja painuu "päiväunille" (nukkuu iltaan) sen sijaan,että päästäisi minut hetkeksi vapaalle lapsenhoidosta. Sitten kun kerron itsekin olevani melko väsynyt,niin hän ihmettelee,että "no mikset sä nuku sillon kun vauvakin?" No kun on päiviä,jolloin vauva on kiukkuinen kuin ampiainen (vatsavaivojen yms vuoksi) eikä juurikaan nuku, ja silloin kun nukkuu,niin mun täytyy siivoilla,pestä pyykkiä yms, koska sitä ei kukaan muu tee. Mä en halua missään sikolätissä elää ja pakko meillä on olla puhdasta vaatetta päälle. Mieheltä ei vaan saa minkäänlaista apua mihinkään,koska "hänellä on niin rankkoja päiviä ja hän on niin väsynyt." Entä mun päivät, mun väsymys..? No ne nyt ei kiinnosta pätkääkään. Sitä paitsi, mun "työ" ei hei ole FYYSISTÄ!!

Eilen illalla siinä tokaisin,että "ainiin, siellä olis pyykitkin koneessa" eikä minkäänlaista reaktiota, istua möllötti vain tietokoneella. No en jaksanut alkaa siitä sen enempää vääntämään ja menin laittamaan pyykit narulle. Mieskin sai sitten lopulta perseensä ylös penkistä ja tuli kolmen vaatekappaleen kanssa pyykkinarulle "tässä on loput." KIITOS PALJON AVUSTA!

Aikaisemmin eilen,kun hän pääsi töistä (etuajassa) niin soitti,että pääsi jo,mutta lähtee viemää äitiään kirpputorille. Sanoin,että "olen täällä koko päivän touhuillut ja alkaisi jo olla nälkä", niin tuli,että "no voithan SÄ alkaa jo tekeen sitä". Joo just. Mene ihmeessä viemään äitiäsi kirpputorille ja kierrelkääkin oikein pitkään ja hartaasti.

Hän ei voi sanoa kenellekään ei (paitsi mulle), jos joku pyytää johonkin auttamaan niin, hän on viivana menossa, vaikka enemmän häntä tarvittaisiin täällä kotona. Viikonloppuisin,kun hänellä olisi vapaata, niin ei, pakko on lähteä tekemään 14 h päivää johonkin huitsinnevadaan,kun velipoika pyysi (kahtena viikonloppuna ollut siellä). Joka toinen viikonloppu hänen poikansa tulee meille. Nyt viikonloppuna on taas tulossa, en tiedä kyllä mitä ukko meinasi pojalle syöttää,kun on raha-asiammekin sotkenut niin viimisen päälle, maksellut "vähän" liikaa kimppa-auton vakuutusmaksuja eikä kehtaa pyytää omiamme takaisin jne...

Mikään ei mene meillä niinkuin perheessä pitäisi. Tuntuu,että olen poikamme yh-äiti, ja mieheni on meidän alivuokralainen,jonka menemiset sun muut ei kuulu meille mitenkään. Olen ollut erossa pojastamme yhteensä 2h, senkin kerralla,kun oli tarkoitus lähteä miehen kanssa rauhassa vähän shoppailemaan ja syömään, mutta sekin reissu hoidettiin niin kiireellä,että enpä juuri päässyt nauttimaan. Muuten olen sitten 24/7 jumissa täällä kotona (toki ulkoilemme pojan kanssa), ja mulla alkaa oikeasti pinna kiristyä toden teolla. Haluaisin nauttia tuosta lapsenhoidosta, ja nauttisinkin,jos saisin keskittyä vain siihen,eikä kontolleni heitettäisi kaikkea muutakin. Koko ajan vain huonoja uutisia, ei ole rahaa, ei auteta kotitöissä, ja mun hermoja vaan kiristetään.. Ja mieheni ihmettelee,että miksi olen koko ajan niin hermona ja päivittelee,että ei jaksa sellaista.

Miten mä saan tän homman toimimaan? Tällä hetkellä mieheni on täysi paskaluuseri,joka ei ota minkäännäköistä vastuuta perheestään. Parisuhteemme sinänsä toimii hyvin, rakastamme toisiamme,meillä on huumoria emmekä juuri edes riitele, mutta miten mä saan hänet ymmärtämään,että meitä on nyt kolme, me olemme perhe ja sen mukaan täytyy elää. Hommat täällä kotona jaetaan, vaikka hän kuinka olisi päivät töissä. Hänen työpäivänsä loppuu tiettyyn kellonaikaan, mun työpäiväni jatkuu aina vaan. Mutta eihän hän sitä ymmärrä. Välillä tuntuu,että olemme täysin umpikujassa, mikään ei mene niinkuin pitäisi ja paras ratkaisu olisi erota,mutta ei, sitä mä en todellakaan halua.

HEEELP!