Kun mies ei ota vastuuta perheestään.

En missään nimessä halua lopettaa imettämistä. Mutta kai silloin tällöin voi pullostakin syöttää, ilman ettei pian huolisikaan enää tissiä? Tai olemme muutaman kerran jo syöttäneetkin äidinmaitoa pullosta, hyvin sujui ja niin sujui tissistä syöminenkin sen jälkeen.

Kyllä se yhteinen lapsi sitoo paljon enemmän kuin mikään avioliitto, ja VASTUU on paljon suurempi. Eikö tämä käynyt etukäteen mielessä..dd

Ap:ltä Ja sulle,joka käskit miettiä miksen ole aviopuoliso: ei tunnu kovin luontevalta juuri 20 täytettyäni päräyttää naimisiin.

Ne kaikki asiat kun tehtävä itse. En todellakaan jaksanut lukea noin pitkää tekstiä loppuun, mutta silmiin pisti että voinut syödä kun miehesi ei ollut kotona. Miksi? Kuvitteletko että yh:t on sen vaativan vauvan kanssa syömättä vuosia kun ei kukaan tule tekemään ruokaa!

..niin tai siis minä olen syöttänyt pullosta, ja mieheni äiti silloin kun poika oli sen pari tuntia siellä hoidossa. Jossain vaiheessa pelkäsin,että maitoa ei tule enää riittävästi ja päätin sitten pumpata nähdäkseni maidon määrän. Kyllä sieltä reippaasti tuli, enkä viitsinyt niitä poiskaan heittää,joten syötin pullosta.

ja se johtuu siitä että miehille tuo käytös on MAHDOLLISTA. Pahinta mitä vastuunpakenemisesta voi seurata on valitus, jolle mies oppii kyllä nopeasti sulkemaan korvansa. Hän huomaa että ennen pitkää vaimo lannistuu ja yrittää suoriutua kaikesta yksin. Miehelle tilanteesta on kuitenkin vain etua, kotona valmis ruoka, puhtaat vaatteet ja edes satunnaista seksiä. Vasta kun tulee ero niin mies havahtuu, mutta usein miehen onneksi lähipiiri alkaa syytellä vaimoa ymmärtämättömyydestä ja mies löytää nopeasti uuden. Vaimosta tulee tuolloin väheksitty yksinhuoltaja mutta miehen maine ei kärsi. Niin se vain on. Ja tämän kirjoittaja on itse vastuuntuntoinen mies joka puhuu siitä mitä on kaveripiirissä ja ympärillään nähnyt ja ihmetellen todennut.

Huoh. Lapsi oli vahinko, ei suunniteltu. Emmekä nyt kokeneet tarpeelliseksi lapsen takia mennä naimisiin. Ehkä joskus tulevaisuudessa, jos tämä nyt alkaisi tästä rullaamaan. Ja juu, kyllä kävi vastuut sun muut mielessä ja ihan tietoisia oltiin mitä on luvassa. Minä en mahda mieheni "paniikille" tai mitä nyt onkaan, yhtään mitään.

miten sinusta oli luontevaa tulla noin nuorena äidiksi, jos edes naimisiinmeno ei sitä ole? Minkäikäinen tää mies on, alle 25 sekin?

Ne kaikki asiat kun tehtävä itse. En todellakaan jaksanut lukea noin pitkää tekstiä loppuun, mutta silmiin pisti että voinut syödä kun miehesi ei ollut kotona. Miksi? Kuvitteletko että yh:t on sen vaativan vauvan kanssa syömättä vuosia kun ei kukaan tule tekemään ruokaa!

No kuule en kuvittele! Mutta miksi mun pitäisi tyytyä elämään täällä yh-elämää,kun se isäkin tuossa on?! Ja kyllä vaan kannattaisi jaksaa lukea ennen kun alat päätäsi aukomaan. Mä en kirjoittanut,että en voinut syödä,kun mies ei ollut kotona.

Olimme hieman samantyyppisessä tilanteessa pari vuotta sitten, kun lapsemme syntyi. Olemme tosin vanhempia, jo pitkälti yli kolmekymppisiä ja valituisesti töissä. Miehelläni oli myös vaikeuksia oppia ottamaan vastuuta lapsesta ja kodista.



Nykyään sujuu paremmin, ja olemme mm. tehneet seuraavaa:



- Kotityöt on jaettu; minulla pyykit, miehellä tiskit, mies imuroi, minä pesen vessat ja kylppärin. Tavaroita laitamme molemmat paikalleen ja viemme roskia.

- Molemmilla on yksi vapaa-ilta viikossa, jolloin toinen hoitaa koko illan lasta yksin. Tämä on automaatti, muutoin neuvotellaan yhdessä.

- Viikonloppuisin meillä on vuoroaamut nukkumista varten, toinen saa nukkua klo 10 asti la, toinen su.

Eli käsket laittaa kellon soimaan päiväunilta ja sen jälkeen hän imuroi ja käy kaupassa. Musta tuo sun mies nyt ei kuitenkaan kuulosta ihan mahdottomalta tapaukselta, tulihan hän sentään auttamaan niiden pyykkienkin kanssa. Fakta vaan on, että vihjalilulla ja mrttyyria esittämällä ei miesten kanssa pärjää. Pitää sanoa selvästi mitä haluaa ja sitten olla puuttumatta siihen, miten mies sen tekee.



Jos hän on tottunut auttamaan muita aina pyydettäessä, on vaikea opetella sanomaan ei. Eikä se varsinaisesti ole mikään kauhea pahe. Ehdota vaikka että mies on AINA perjantai- ja maanantai-illat kotona. Käske sen sanoa suoraan että perjantaina ei sovi, jos joku pyytää.



Ja sitten... teidän vauva on 1,5 kk. Ei sulla kuulukaan vielä olla hirveästi omaa shoppailuaikaa. 3-4 kk äiti ja vauva on tiiviisti kiinni toisissaan. Jotkut isät osallistuu enemmän ja äidillä on jo vähän vapaata, mutta monet oikein hyvätkään isät eivät vielä tuossa vaiheessa tee juuri muuta kuin kantelevat lasta vähän tai käyvät vaunulenkillä silloin tällöin. Vaipan vaihto tietysti kannataa opetella jo nyt, ettei tule järkytyksenä sitten myöhemmin, mutta muuten yritä nyt malttaa pari kuukautta ja keskity tuohon kotitöiden jakamiseen.

on 2 vikaa. Ne vaan jatkaa valittamista ja jankuttamista kun mies ei tee mitään. Sehän ei sitten johda mihinkään, tai korkeintaan eroon.



Täytyy vaatia että mieskin tekee jotain, eikä vaan istu sohvalla. Joillakin miehillä se pitää oppia kantapään kautta ennenkin ymmärtää. Kun lopettaa miehen palvelemisen kokonaan, ei tee ruokaa (niin että riittäisi miehelle), ei pese pyykkiä ja vain ottaa omaa aikaa, miehen on pakko alkaa tekemään jotain. Jos ei tee, vaan kulkee paskasissa vaatteissa ja käy ulkona syömässä, on hyvä pohtia omaa parisuhdetta ja sitä haluaako jäädä. Tuo homma tulee nimittäin jatkumaan sittenkin kun äitiysloma loppuu ja menee töihin tai opiskelemaan. Toisen ollessa kotona on selvää että se henkilö tekee enemmän kotitöitä, mutta ei se tarkoita että työssäkäyvä elää kuin hotellissa.

Niin, täällä nyt näyttäisi olevan samantapaisia tilanteita ollut joskus muillakin, ja ne on saatu korjattua. Ehkäpä mekin saadaan, ilman että kukaan lemppaa ketään. Vaikka olenkin VAIN avopuoliso ja mies voi häipyä koska vaan. Mutta tuskinpa on mihinkään häipymässä. Entiseen kahdestaan elämiseemme tuli hetkessä suuri muutos,johon hän ei ole vielä sopeutunut ja tässä kyselin neuvoa asian korjaamiseksi. Avioituminen tuskin saa häntä jakamaan kotitöitä ja antamaan mulle omaa aikaa ?

Niin, täällä nyt näyttäisi olevan samantapaisia tilanteita ollut joskus muillakin, ja ne on saatu korjattua. Ehkäpä mekin saadaan, ilman että kukaan lemppaa ketään. Vaikka olenkin VAIN avopuoliso ja mies voi häipyä koska vaan. Mutta tuskinpa on mihinkään häipymässä. Entiseen kahdestaan elämiseemme tuli hetkessä suuri muutos,johon hän ei ole vielä sopeutunut ja tässä kyselin neuvoa asian korjaamiseksi. Avioituminen tuskin saa häntä jakamaan kotitöitä ja antamaan mulle omaa aikaa ?

että saatte tilanteen korjattua. Jos ei muuten niin sillä "mä häivyn nyt, pärjäilkää-taktiikalla". Jos miehesi kerran muita ihmisiä auttaa, eikä yritä pikkuhommista luistella, niin kyllä hän vielä oppii.

Moni mies tuntuu pelkäävän vauvojen hoitoa, sitä että eivät osaakaan hoitaa ja saa itkua loppumaan. Kuvittelevat että äiti osaa sisäsyntyisesti ne kikkakakkoset ja kikkakolmoset millä vauvan itku loppuu kuin seinään. Näinhän ei ole vaan ihan kantapään ja kokemuksen kautta itsekin ollaan opittu miten toimia missäkin tilanteessa. Ja aina ei sekään kokemus auta vaan vauva huutaa kuin viimeistä päivää ja itse vaan kanniskelee ympyrää kävelleen.

Avioliitto ei korjaa tilannetta ja saa miestä osallistumaan enemmän kodinhoitoon. Kuka edes kehtasi heittää moisen typerän ehdotuksen. Röhönauru sille.

Voi olla, että miehesi ei yksinkertaisesti uskalla ottaa vauvaa vastuulleen. Kuinka paljon hän ylipäätään pitää vauvaa sylissä, vaihtaa vaippaa tms? Kerro hänelle, että toivoisit hänen osallistuvan enemmän vauvan hoitamiseen, jotta hän voisi ihan alusta asti luoda suhteen vauvaan. Isä on lapselle tärkeä ja isä ei saa näitä ainutkertaisia ensimmäisiä kuukausia ikinä takaisin jos antaa niiden lipsua käsistään. Harva isä solahtaa tuosta noin vain isän rooliin ja vaikeaa se on monelle tuoreelle äidillekin, vaikka äiti luokin vauvaan suhteen jo raskausaikana.



Minä kehoittaisin teitä keskustelemaan asioista rankentavaan äänensävyyn. Ei ole oikein, että joudut yksin hoitamaan vauvan ja kaikki kotityöt. Toisaalta olen sitä mieltä, että olet vähän väärässä vyöryttäessäsi opiskelun miehen viaksi. Sehän on hienoa, että mies opiskelee itselleen ammattia ja valmistumisen jälkeen saa töitä yms. Mitä muuta se on kuin vastuunottamista koko perheenne tulevaisuudesta?

Oma kokemukseni tuollaisista on, että ei ne siitä mihinkään muutu.

No minusta kyse on enemmänkin viitsimisestä, kuin uskaltamisesta. Edellinen suhteensa päättyi heidän vauvansa ollessa n. puoli vuotias, joten johan hän on yhden pikkuvauva-ajan käynyt läpi. Vai eikö häntä sitten silloin kiinnostanut edes yrittää, kun oli vielä nuori ja meno päällä, ja nyt ei sitten uskalla,kun on tavallaan "uusi" tilanne...mene ja tiedä.

Vaipanvaihtokerrrat mahtuu helposti kahden käden sormiin. Sylissä pitelee useinkin,kunnes tosiaan pienenkin inahduksen jälkeen antaa vauvan mulle. Hän kun ei taida muuta syytä vauvan itkulle keksiä,kuin nälkä.

Ehkä alan olla jo niin kypsä, etten osaa ajatella asioista muuten kuin negatiivisesti, tuota opiskeluakin olen alkanut pitää vain hätäpakokeinona lapsiperhearjesta, mutta onhan siitä varmasti hyötyä meille tulevaisuudessa,kun saa töitä ja siten säännölliset tulot, ihan tottahan se on =) Ja myöhemminhän niitä tuloja enemmän tarvitaankin,kun lapsi kasvaa ja alkaa kuluttaa.

Et kai koko aiempaa yhdessäoloaikaanne leikkinyt kuuliaista naista joka hoitelee kotityöt ja odottaa onnellisena vauvaa. Jos tähän kuvioon mies on tottunut, niin ei todellakaan tajua vaihtaa käyttäytymismalliaan jos et sano siitä hänelle. Niin makaa kuin petaa.



Kiukuttelu ei auta mitään. Kannattaa sanoa suoraan mikä närästää ja huom tappelematta. Rakentava keskustelu on paljon kauas kantoisempaa kuin äksyily.

luuserin otit alunperinkin, jättää perheensä kun lapsi on puolivuotias..satuitko vielä olemaan syy perheen jättämiselle ja miekkonen kävi kuksimassa sinua yhtäaikaa kun vaimoaan?

Ai sekö on kuuliaan naisen leikkimistä, jos odottaa onnellisena vauvaa? No ilmeisesti sitten leikin. Ja hoitelin kotityötkin, mieheni avustuksella. Kyllä meillä silloin homma toimi,mutta tuntuu,että nyt lapsentulon myötä hän unohti kertalaakista mitä onkaan yhdessä eläminen.

Oma mieheni oli alkuun tosi arka esikoisemme kanssa. Hän oli kyllä mukana, mutta lähinnä sellaisena taustapiruna. Hän ihan oikeasti kuvitteli, että minulla on joku kuudes aisti, joka kertoo mikä vauvaa milloinkin huudatti ja häntähän huudatti paljon kun oli koliikkivauva. Muistan noita samoja tunteita silloin läpikäyneeni hormonihuuruissani kun se vauva-arki ei ollutkaan mitään ihanaa kiljukaulan kanssa. Mietin silloin ihan tosissani, että olen vankina kotona ja, että elämä on suoraan sanoen paskaa. Helpotti huomattavasti kun terveydenhoitaja määritteli vauvan koliikkivauvaksi ja saimme apua vyöhyketerapiasta: kyse ei ollutkaan siitä, että olin niin harvinaisen huono äiti, että en osannut lasta hoitaa. :) Meillä tilanne miehen osallistumisen kanssa muuttui paljon paremmaksi kun koliikki väistyi ja itsekin vähän selvisin pahimmisita hormonihuuruista ja kykenin asialliseen keskusteluun. Että ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä tämä. ;)