Mt-ongelmaiset!Millainen oli ankea lapsuutenne?

vastaanottanut minun tunteitani, minun piti olla vastaanottava osapuoli.

Olin ahdistuneen, masentuneen, fyysisesti ongelmaisen äidin uskottu. Mulla ei ollut ketään jolle puhua. Vasta pitkästi yli kolmekymppisenä olen tajunnut että on olemassa sellainen asia kuin toisten ihmisten apu ja tuki. Kasvoin sellaiseksi että kaikesta pitää suoriutua yksin ja omin voimin.

Isä oli raivohullu ja väkivaltainen despootti, vain hänen tarpeillaan ja toiveillaan oli merkitystä. Tiedä sitten oliko henkinen vai fyysinen se pahempi väkivallan muoto, näin jälkeenpäin ajatellen henkinen. Isä oli perheen ainoa todellinen lapsi, jonka tarpeet asetettiin aina kaikkien muiden edelle, aina. Hän on ihminen, joka ei ole oikeasti ollut koskaan yhtään mitään ja jolla ei ole koskaan ollut minkäänlaista valtaa mihinkään (esim. työelämässä), siksi tarve kyykyttää muita kotioloissa on jotakin ihan käsittämätöntä. Luulee, että pelko ja kunnioitus ovat samoja asioita, vaikka sitähän ne eivät todellakaan ole. Esittää ulkokultaisesti vieraiden aikaan "normaalia", mutta kulissien takana vallitsee kauhea kaaos ja hulluus. Vetäytyy usein omiin oloihinsa vatvomaan päänsisäisiä ajatuksiaan ja nyt vanhemmiten alkoholin käyttö on riistäytynyt täysin käsistä. Aina ollut myös altis kaikenlaiselle liikakäytölle ja addiktioille.



Äiti oli ailahtelevainen tossun alle alistettu ressukka, joka pyrki itsekin selviytymään hallitsijan ikeen alla, välillä myös meidän lasten kustannuksella. Äitiin ei voinut koskaan luottaa 100%:sti, joku jo aiemmin varmasti sovittu juttu saattoikin yllättäen unohtua, kun hän päättikin toimia toisella tavalla.

Vanhempien väliset väkivaltaiset ja usein alkoholin laukaisemat riidat olivat niitä pahimpia ja aiheuttivat varmasti ne pahimmat ongelmat luottamukseeni. Kouluiltoina valvoin peloissani keskellä yötä sängyssä ja kuntelin, milloin pitää mennä väliin tai soittaa ambulanssi...

Enkä ole sanonut etteikö lapsuuden kokemuksilla olisi mitään merkitystä. Tarkoitan ettei lapsuudessa VÄLTTÄMÄTTÄ ole ollut mitään sen traagisempaa, ja silti masentuu. Toiset taas kokevat ties mitä kauheuksia lapsena, mutta aikuisena heillä ei ole ongelmia.

mitään keinoa käsitellä asioita. Jollekin voi tahapahtua vaikka mitä, mutta jos on yksikin luotettu aikuinen jolle puhua, se pelasta paljon. Sellainen aikuinen joka näkee lapsen pahan olon, jolle voi jutella ja joka sanoo tai muuten antaa ymmärtää että sinua kohdellaan väärin, vika ei ole sinussa.

Äitini oli masentunut koko lapsuuteni ja saimme rangaistuksen joka kerta, jos näytimme edes surullisilta. Kuulemma se oli äidin syyllistämistä. Jos itketti tai oli paha mieli ihan mistä vain, piti näytellä iloista tai sitten mennä lähimetsään muka leikkimään, että sai siellä yksin itkeä. Äitini makasi yleensä päivät pimennetyssä huoneessa eikä jaksanut puhua meille lapsille. Jotta hän ei syyllistyisi tai suuttuisi, opettelin olemaan koko ajan "varpaillani" ja tarkkailemaan yliherkästi äitini mielentiloja. Isäni oli ulkomailla matkatöissä suurimman osan lapsuuttani, joten en aina enää tunnistanut häntä, kun hän kävi kotona. Äitini kirosi usein sitä, että menetti elämänsä lasten hankkimisen jälkeen.



Isäni syytti minua äitini mielenterveysongelmista, koska olin niin "vaikea lapsi". Sain kuitenkin koulussa hymytyttöpalkinnon, koska olin aina niin kohtelias ja numeroni olivat aina kiitettäviä kaikissa aineissa. Pakenin todellisuutta lukemiseen, mikä oli ehkä pelastukseni.



Teini-iässä äitini haukkui minua päivittäin huoraksi ja kielsi olemasta kenenkään pojan kanssa tekemisissä, etten likaantuisi lopullisesti. Hän puuttui vaatetukseeni (joka oli ihan tavallista), enkä saanut meikata. Huoneessani ei saanut olla peiliä, etten peilaisi liikaa. Kuukautisista en uskaltanut hänelle kertoa, ja kun hän sai niistä tietää, hän itki varmaan viikon sitä, etten enää ollut lapsi. Rintaliivit ostin itse ja käytin niitä vain kodin ulkopuolella, ettei äitini suuttuisi "rintojen korostamisesta". Perheemme ei kuitenkaan ollut uskonnollinen, vaikka siltä ehkä kuulostaakin.



LÄhdin kotoa mahdollisimman pian, kuusitoistavuotiaana. Sen jälkeen elämäni meni parempaan suuntaan. Ajattelen, että tuloksena lapsuudestani olin pitkään ylikiltti vastuunkantaja ja ylisuorittaja, joka koki riittämättömyyttä ja syyllisyyttä kaikesta - enkä vieläkään osaa kunnolla esittää negatiivisia tunteitani edes miehelleni. Ironista kyllä, sain äitini tapaan myös masennusdiagnoosin ja käyn terapiassa ja olen lääkityksellä, mikä on auttanut minua suunnattomasti.

Sain kuitenkin koulussa hymytyttöpalkinnon, koska olin aina niin kohtelias ja numeroni olivat aina kiitettäviä kaikissa aineissa. Pakenin todellisuutta lukemiseen, mikä oli ehkä pelastukseni.

Onneksi minun äiti ei sentään haukkunut huoraksi. Toisaalta minun äiti ei suuttunut kertaakaan koko lapsuudessani, siis sillä lailla että olisi korottanut ääntä tms. Se oli aina syyllistämisen kautta. Katso, nyt äiti itkee kun et suostu laittamaan paitaa päälle. Me kaikki lapset oltiin TOSI kilttejä.

on jotain niin kieroa ja vahingoittavaa, että en kestä sitä oikeastaan keneltäkään enää. Ja mykkäkoulut ovat myös niin ahdistavia lapsille. Pyydän kaikkia äitejä välttämään näitä toimintatapoja. Se itkeminen ja hiljainen pettymyksen osoittaminen vahingoittaa lasta enemmän kuin suoran palautteen antaminen.

on jotain niin kieroa ja vahingoittavaa, että en kestä sitä oikeastaan keneltäkään enää. Ja mykkäkoulut ovat myös niin ahdistavia lapsille. Pyydän kaikkia äitejä välttämään näitä toimintatapoja. Se itkeminen ja hiljainen pettymyksen osoittaminen vahingoittaa lasta enemmän kuin suoran palautteen antaminen.

Mieluimmin huutoa, toki siinäkin kohtuus. Nämä kiltiksi syyllistetyt lapset saa lisäksi apua huonoimmin, koska kukaan ei huomaa mallilapsesta miten paha olo hänellä voi olla.