Voisitteko huomenna mennä hoitamaan omia vanhuksianne?

kuuntelevat, mitä nuo hylätyt vanhukset kaipaisivat.

Tosi kamalaa, että moni on hylätty laitokseen ja käydään ehkä kerran vuodessa ja silloinkin vaan jostakin velvollisuudesta. Missä on rakkaus? Perintö kyllä kelpaa.

Olen miettinyt paljon näitä asioita, onhan äitini jo 70v., eikä menee enää kauan kun tulee tarvitsemaan muiden apua. Meillä on aina olleet huonot vält. Äitini oli marttyyriäiti, ja ihan todella aiheutti minulle aikuisiälle saakka pahaolon tunnetta jatkuvai syyllistämällä jne. Kyllä se ainakin meillä niin taitaa olla, että ellei sitä rakkautta ole koskaan kokenut itse saavansa niin on se pirun hankalaa ruveta rakastamaan siinäkään vaiheessa, kun laitos kutsuu hoivata pitäisi :(. Tämä on karu totuus, enk siitä ole ylpeä. Olen viimeksi vuosi sitten sitten anellut, itkenyt ja pyytänyt, että koittaisimme korjata välimme 30 vuoden jälkeen.. että tarvitsen äitiäni, varsinkin nyt kun itse mietin äitiyttä omalla kohdallani. Mutta ei.. kun ei itsessä ole mitään vikaa ja muut ovat elämänsä pilanneet..joten totesin, että miksipä minäkään tässä edes yritän..eipä ole äidistä kuulunut, vaikka toinen tyttökin jo syntyi kesällä. Minun on vaikea löytää syitä, miksi minua kiinnostaisi hänen asiansa..

Ensin käyn hänen puolestaan kaupassa kävellen ja ostan koko kärryllisen tavaraa. Hänelle eivät nimittäin kelpaa kaupungin ruokapalvelun pöperöt. Jos haluamme, että hän syö ylipäätään jotakin, on vietävä parempia herkkuja.



Sitten puran ruoat kaappiin ja laitan hänen eteensä lämpimän ruoan. Siihen mennessä hän on toivottavasti saanut kammettua itsensä sängystä ylös. Kun hän syö, vaihdan hänen lakanansa.



Sitten tarkistan, onko matoilla tai lattioilla tällä kertaa jätöksiä. Mikäli on, koetan ottaa selvää, ovatko kakkaiset vaatteet yhä anopilla yllä vai onko hän piilottanut ne jonnekin. Jos saan houkuteltua hänet pesulle, hyvä. Aina ei onnistu, ja siinä tapauksessa jätän vihkoon viestin kotipalvelun ihmisille, että jatkaisivat houkuttelua.



Laitan pesukoneen pyörimään ja sen pestessä luen anopille lehteä (hän on lähes sokea). Samalla juttelemme. Noin tunnin päästä pääsen ripustamaan pyykit. Anoppi yrittää aina auttaa, mutta tilanne päättyy joka kerta samoin: hän tajuaa yllätyksekseen, ettei pysy edes kunnolla pystyssä eikä tietenkään pysty seistessään pitämään vaatetta kädessä, koska hänen on otettava jostakin tukea.



Käyn läpi postipinot ja poimin niistä laskut, jotka maksan nettipankissa kotona. Lähtiessäni vien roskat ja otan mukaan lakanapyykin.



Aivan normaali lauantaipäivä.

Esimerkiksi tuo ulkoilutus ja muu liikkuminen, josta aina puhutaan. Monikaan ei taida tietää, että ulkona käyminen on monille vanhuksille vastenmielistä. Oma läheiseni ei missään tapauksessa lähde ulos, jos saa itse päättää.Se ei ole hänelle mitään hupia, koska hän tuntee olonsa turvattomaksi kaikkialla muualla paitsi omassa makuuhuoneessaan. Hän on sananmukaisesti aivan hukassa jo rappukäytävässä. Välillä häntä on pakko viedä esimerkiksi lääkäriin, ja silloin joudumme raahaamaan hänet väkisin ulos. Hän haraa kaikin voimin vastaan ja voin kertoa, että vastahakoisen pikkulapsen vieminen päiväkotiin on tämän rinnalla aivan lasten leikkiä.



Dementoiviin sairauksiin (jotka yleistyvät valtavaa vauhtia) liittyy usein elämänpiirin pieneneminen. Ei enää haluta mennä minnekään. Pariin tautimuotoon liittyy myös kävelemisen vaikeutuminen, joka tekee ulos lähtemisestä vaikeaa. Tällainen ihminen on unohtanut kävelemisen taidon muttei itse ymmärrä, miksei enää osaa.

yhdessäkään laitoksessa. Äiti on 83 ja täysin terve ja elää kotonaan.



Kun nämä vanhemmat ihmiset ovat päättäneet, että heidät hoidetaan laitoksissa sitten kun eivät itse pärjää, ja yhteiskunnan sellaiseksi rakentaneet että on laitokset ja henkilökunta, joita ylläpidetään veroilla, niin vaikea sitä on yhden ihmisen ruveta muuttamaan. Munkin verorahoilla maksetaan parinkin valittavan terveyskeskustöpöttelijän kuukausipalkat ja saikut. Mutta en voi valita. Minä teen työni, tee sinäkin omasi.