Lue keskustelun säännöt.
Nyt tuli viimeinen pisara:o( Vai että ei ihmiselle anneta enempää taakkaa kun mitä jaksaa kantaa???
16.06.2006 |
Minä olen aivan lopussa.
Sain tänään kuulla rakkaan ystäväni poismenosta, ja luulen että en jaksa enää kantaa tätä taakkaa. Se on yksinkertaisesti liikaa.
Minua ilmeisesti rangaistaan jostakin- kaikki minulle rakkaat ihmiset kuolevat tai tapahtuu jotain muuta kamalaa.
Alle kahden vuoden sisällä on jo ollut KAHDEKSAT hautajaiset, nyt siis vielä yhdeksännet tulossa.
Kaikki alkoi 26.12.2004, sen jälkeen olen päätoimisesti itkenyt.
Milloin tämä loppuu? Miten ihmeessä tässä jaksaa vielä muka huolehtia työstä, kodista, lapsesta?
Älkää ihmiset KOSKAAN sanoko että jokaiselle annetaan vain sen verran taakkaa kun jaksaa kantaa- se on paskapuhetta.
" mikä ei tapa- se vahvistaa!" On myös yksi näitä pahimpia fraaseja.
Kerta kerran jälkeen ihminen on vaan enemmän hajalla, eikä koskaan palaa ennalleen.
Kommentit (44)
Että kenellä on kamalinta ja hirvein tuska.
Eiköhän jokaisella ole omansa se musertavin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidilläni oli viime syksynä kahdeksat! hautajaiset kolmen kuukauden sisällä=/
Puolet oli hyvin läheisiä, kuten sisko, miesystävä ja lapsenlapsi. Hyvin äiti on silti jaksanut ja selvinnyt vaikka vanha ihminen onkin.
Vierailija:
Eipä tullut mieleeni, että jollain voi olla sellainen elämänkatsomus, jonka mukaan pieni lapsi voi kuolemansa jälkeen joutua pahaan paikkaan. :( Jätin tarkoituksella mainitsematta, että pääsee taivaaseen, koska tiedän, etteivät kaikki taivaaseen usko. Mutta oli lapsi missä hyvänsä, tuskin hän tietää haudassa mätänevänsä...22, tai mikä lie olinkaan
Muistelen vieläkin kauhulla niitä vuosia jolloin elämäni oli aivan hajalla, minusta oli jäljellä pelkkä ihmisraunio. En ala luettelemaan mitä kaikkea tapahtui mutta kuitenkin kaaduin maahan aivan voimattomana ja yritin itsemurhaa siinä onnistumatta. En jaksanut enää. Liika on liikaa. Silloin olin yksin, ei lapsia, ei poikaystävää.
Hiljallee elämä alkoi normalisoitua, mitään dramaattista ei enää tapahtunut. Olin sisältä kuitenkin vielä aivan rikki. Siihen toipumiseen meni 15 vuotta.
Vasta 15 vuoden kuluttua yhtäkkiä tajusin kokemusteni merkityksen, mitä minulla oli niistä opittavana. Yhtäkkiä tajusin mistä tässä kaikessa on kyse. Mutta siihen meni siis pitkä aika. Ja siihen asti siis olin todella katkera siitä että elämä oli kohdellut minua niin kaltoin.
Elämä on tällaista, se koulii meitä kovalla kädellä.
Nykyisin olen kiitollinen kokemuksistani. Olen oppinut niin paljon elämästä, minusta löytyy syvyyttä ja ymmärrystä jopa viisautta. Ja se kyky nauttia elämästä mikä minulla nyt on, sitä en olisi saavuttanut ilman näitä kokemuksia.
Otan osaa ap suruusi. Anna itsesi surra ja pyydä tukea läheisiltäsi.
Et ole kuitenkaan yksin.
Kun kerran siinä vielä olet. Ei kukaan ole väittänyt, että vaikeuksien aikanakin pitäisi tuntua siltä, että jaksaa kestää ongelmansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sä jaksat ap vaikka siltä ei tunnu nyt, oma lapsesi on jo niin suuri kantava voima ja hän tarvitsee sinua. Ymmärrän surusi, itse kävin muutamassa vuodessa yhdeksässä hautajaisissa ja kahdet niistä oli omat sisarukseni, jotka tekivät itsemurhan. Yksin sinun ei tarvitse surra, suomessa saa apua jos sitä jaksaa pyytää. Mene omalle lääkärillesi ja pyydä lähete psykiatriselle, useimmiten ne ovat sairaanhoitajia, jotka ovat todella päteviä työssään. Voimia sinulle toivotan kovasti.
ymmärrän miksi olet kiukkuinen. Minäkin olen olut tosi loukkaantunut tuosta taakka-fraasista. Se on mielestäni tosi loukkaavasti sanottu. Se on kuin selän kääntäminen.
...en tiedä osaanko selittää tämän oikein tai onko siitä mitään hyötyä. Veljeni teki viime talvena itsemurhan, ja siitä toipuminen on ollut meille läheisille tosi kovaa. (eikä se myöskään ollut todellakaan ensimmäinen ikävä asia joka perheessämme tapahtui)
Olin tosi vihainen pitkään siitä, että miksi minulle tapahtui näin, miksi minun pitää vielä tämäkin kantaa. Sitten jonain päivänä mieleeni vain tuli, että ensisijaisestihan tämä tapahtui veljelleni. Hän koki olevansa umpikujassa ja teki sen. Ja sen seurauksena me nyt itkemme ja valvomme.
Se ajatus on jotenkin auttanut, ja olen ollut myös vihanen veljelleni siitä että hän ei luottanut meihin (perheeseen, ystäviin) niin paljoa, että olisi kertonut vaikeuksistaan - me olisimme edes voineet yrittää auttaa.
voimia!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoisin tuohon jaksamis-asiaan, että mitkä on sun kriteerit sille että ihminen on " jaksanut?" Sekö vain, että ihminen on hengissä eikä ole tappanut itseään?
Mun mielestä elossa oleminen ei välttämättä ole mikään osoitus siitä että on selvinnyt- liian monen surun murjoma ihminen menee lopulta rikki. Ihmisen mieli ei kestä mitä vaan.
Sitä minä pelkään, että menen henkisesti rikki eikä asiaa enää voi korjata.
Silloin olen vain olemassa mutta en oikeasti enää ole minä, enkä " elossa" , vaikka täällä maailmassa vielä fyysisesti olisinkin.
Se on paljon pahempaa kuin kuolema.
ap
Pahimpien vaikeuksien aikana pelkästään hengissä oleminen on selviämisen alku. Lopullisesti vaikeuksista selviäminen tapahtuu huomattavasti myöhemmin. Eli siis pahimpana aikana täytyy vain pysyä elossa, olla täällä maailmassa. Yleensä myöhemmin koittaa aika, jona käy ilmi, että taakka on sittenkin jaksettu kantaa ja elämä on taas oikeaa elämää.
Ja ennen kuin kysytte, sanon, että puhun kokemuksen äänellä. Takana on vuosia kestänyt taistelu, jonka jälkeen selvisi, että ainakin tähänastiset taakkani olen jaksanut kantaa. Tulevista en tiedä, mutta kokemukseni saa minut luottamaan siihen, että mitä tahansa elämä antaakin, selviän siitä. Vaikeat ajat voivat kestää vuosia, mutta joskus nekin loppuvat, vaikka siltä ei tuntuisikaan. Voimia ap:lle ja kaikille muillekin, joilla nyt on vaikeat ajat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oliko oman perheen jäseniä vai sukulaisia/tuttavaperhe?
Vierailija:
Sanoisin tuohon jaksamis-asiaan, että mitkä on sun kriteerit sille että ihminen on " jaksanut?" Sekö vain, että ihminen on hengissä eikä ole tappanut itseään?
Mun mielestä elossa oleminen ei välttämättä ole mikään osoitus siitä että on selvinnyt- liian monen surun murjoma ihminen menee lopulta rikki. Ihmisen mieli ei kestä mitä vaan.
Sitä minä pelkään, että menen henkisesti rikki eikä asiaa enää voi korjata.
Silloin olen vain olemassa mutta en oikeasti enää ole minä, enkä " elossa" , vaikka täällä maailmassa vielä fyysisesti olisinkin.
Se on paljon pahempaa kuin kuolema.
ap
-----------------------
Olen samaa mieltä, rikkinäisenä on kamalaa elää.
Pahinta on se että luovuttaa. Luovuttaa ettei minua enää ole. Etten enää elä. Niin kauan kun jaksat käydä terapiassa, jutella ihmisille, hoitaa itseäsi kaikin mahdollisin (tervein) keinoin olet menossa parempaan suuntaan. Älä luovuta. Taistele elämän puolesta, jotta voit antaa lapsellesi kokonaisen äidin eikä vain osittaista.
Ei se haittaa vaikka et jaksaisi joka päivä ponnistella. Välillä voit vain olla ja jäädä peiton alle ihmettelemään.
Mutta sitten on taas jatkettava eteenpäin. Se on sen arvoista kuitenkin.
Minua on auttanut mm terapia, ystävät, päiväkirjan kirjoittaminen, luonnossa liikkuminen, musiikki ja taide yleensäkin, hiljaisuus, kirjallisuus (etenkin aiheeseen liittyvä).
T. 31
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa vaihtaa terapeuttia. Mulla on kokemusta ns. väsyneestä terapeutista. Se kerran sanoikin, että ei sitä ymmärtänyt, kun nuorena meni kiinnostavaa psykologiaa lukemaan, millaista työtä sitten tekee. Kerran kauan sitten kaukainen sukulaiseni kuoli aivan pienen pienenä lapsena ja hänestä pappi kirjoitti lehteen, että ehkä kuoleman tarkoitus oli se, että hänen vanhemmillaan ei ollut vielä tarpeeksi taivasikävää. Tuntui pahalta, sillä voisihan tällöin hänen vanhempansa ajatella, että voi kun olisi ollut sitä taivasikävää ja uskonnon harjoittamista enemmän. Enpä tiedä. Ehkä tuo jotakuta lohduttaakin.
ovat oikeasti sinulle olleet? Vai onko tää vaan yksi itsesäälissä pyörimisen syy, miten ihmistä koetellaan... Elämä jatkuu ja vahvat jaksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutulla kuoli isä+lapsi ja nyt itsellään on vain vähän elinaikaa ja 3 lasta jää orvoksi:( Ai niin parhaan ystävänsä menetti myös.
Anteeksi kiroiluni mutta olen jo muutamia kertoja yrittänyt vastata teille jotka kyselitte.
Tsunamissa kuolleen perheen isä on sukulaiseni,ja äidistäkin ehti 14 vuoden aikana tulla minulle läheinen ihminen- heidän kuopuksensa oli meidän kummityttömme :o(
Nämä muutkin 2 vuoden aikana menehtyneet olivat valitettavasti läheisiäni- en ole " laskenut" mukaan mitään kummin kaiman kissan kuolemaa tms, jota joku tuossa niin mukavasti vihjaili!
Vai sanoisitko että omat vanhemmat, velipuoli, isoäiti, paras ystävä ja kokonainen lähipiirin nelihenkinen perhe ovat jotain kaukaisia tuttavia?
Minulla on/oli erittäin pieni suku jo muutenkin.
Ketään muuta ei enää ole jäljellä omista verisukulaisista kuin oma tyttäreni.
ap
Tsunamissa kuolleen perheen isä siis OLI sukulaiseni.
Anteeksi virhe.
Hänen hautajaisistaan tulee muuten tänään kuluneeksi TASAN VUOSI- niin kauan odotimme hänen jäännöksiään Thaimaasta. Lapset tulivat vieläkin myöhemmin, päästiin hautaamaan vasta viime syksynä.
ap
Vierailija:
pienen lapsen kuoleman tarkoitus voi olla vaikkapa herättää hänen vanhempansa tajuamaan jotain omasta elämästään.
Vierailija kirjoitti:
Eikä anneta
20 vuotta vanha ketju.
Eipä tullut mieleeni, että jollain voi olla sellainen elämänkatsomus, jonka mukaan pieni lapsi voi kuolemansa jälkeen joutua pahaan paikkaan. :( Jätin tarkoituksella mainitsematta, että pääsee taivaaseen, koska tiedän, etteivät kaikki taivaaseen usko. Mutta oli lapsi missä hyvänsä, tuskin hän tietää haudassa mätänevänsä...
22, tai mikä lie olinkaan