Umpikujassa(ko)

Liian yleinen tilanne kai nykyään; avioliitto rakoilee ja huomaan rakastuneeni toiseen mieheen. Jep, hyvä aihe saada saarnaa ja nuhteita. Olisin erittäin iloinen myös rakentavista kommenteista ja vinkeistä, kuinka saisin oman mieleni tasapainoon.



Avioliittoni on päällisin puolin kunnossa, kunnollinen mies, kaksi lasta ja kiva koti. Rakkaus vain on kadonnut jonnekin. Syvää kiintymystä tunnen miestäni kohtaan ja arvostan häntä isänä mutta siinä kaikki. Olemme ihmisinä totaalisen erilaisia mikä taatusti vaikuttaa mutta yksi iso syy tähän tilanteeseen varmaan on seksuaalinen haluttomuuteni, jota on jatkunut jo viitisen vuotta. Miehelleni pisteet, että on koettanut ymmärtää. Olen koettanut kaikenlaista: mielikuvia, eroottisia vaatteita, sovittuja yhteisiä hetkiä, spontaaniutta tilanteen salliessa, selibaattia ja itseni pakottamista seksiin... Nyt vaan ollaan siinä tilanteessa, että miehen fyysinen läheisyys saa ärsyyntymään heti, ja seksi itkettää ja tekisi mieli lyödä kumppania, että menisi pois. Haluaisin kovasti nauttia tästäkin elämän osa-alueesta mutta jostain syystä se ei onnistu. Ei varmaankaan mikään ihme, että tietty läheisyys tällä tavalla katoaa. Se ehkä on ihme, että mies on ollut näin kärsivällinen.



Välillä olen epäillyt, että olen masentunut. Toisaalta kuitenkin jaksan hoitaa työn ja arjen ja innostun harrastuksestani. Lasten kanssa on väliin rankkaa, koska suoraan sanottuna inhoan leluilla leikkimistä ja lapset kaipaavat äitiä mukaan. Tykkään puuhata muuten lasten kanssa, lukea, peuhata, piirrellä, askarrella ja tehdä arkitouhuja. Mutta leluilla leikkiminen on tuskaa, ja tunnen syyllisyyttä siitäkin.



Itse asiassa toivoisin tällä hetkellä, että saisin olla yksin. Ehdotin miehellenikin, että vuokrattaisiin asunto, jossa voisin olla viikot edes jonkin aikaa. Lapset voisivat olla vuoroviikoin minulla ja isällään ja viikonloput vietettäisiin yhdessä. Kaipaan suunnattomasti sitä, että saisin nukkua ja syödä omassa rytmissäni edes joskus. Tiedän, että tämä on itsekästä mutta siltä vain tuntuu. Kaikkialla törmää siihen, että aina on ajateltava lasten parasta ja osin olen toki samaa mieltä. Ehkei tällaiset asumisjärjestelyt ole lasten kannalta parhaita mutta pitääkö sen eteen oikeasti uhrata oma hyvinvointi. En oikeasti tiedä.



Nyt sitten tilanne on mutkistunut entisestään, kun havaitsin ihastuneeni syvästi, ehkä jopa rakastuneeni, toiseen mieheen. Hänen kanssaan koen sellaista henkistä yhteyttä, jota en oman mieheni kanssa ole koskaan kokenut. Olemme mieheni kanssa kovin erilaisia, kuten sanottu, ja arvostamme eri asioita elämässä. Kuinka sen huomaakin vasta monen vuoden yhteisen taipaleen jälkeen? Tai no, kai sen taisi huomata jo silloin aikoinaankin mutta sitä uskoi silloin, että rakkaus peittää alleen tietyt asiat. Aikansa varmaan peittikin. Ja sen jälkeen kiireinen arki esti ajattelemasta, kun ei ole ollut aikaa ja jaksamista, mutta näköjään jossain kohtaa tulee piste, jossa on pakko pysähtyä katsomaan asioita tarkemmin.



Tätä toista miestä (vapaa) kohtaan tunnen siis vahvasti mutta en halua pettää omaa miestäni. Keskustelemme siis vain paljon ja ehkä pidämme kädestä kiinni mutta ei sen enempää. Koen häntä kohtaan vahvaa henkistä vetoa mutta en osaa yhtään sanoa, pystyisinkö hänenkään kanssaan seksiin. Suhdetta en hänen kanssaan halua, ainakaan nyt, kaksi suhdetta yhtä aikaa olisi liikaa minulle. Mutta hän on saanut minut huomaamaan, että maailmassa saattaakin olla ihminen (tai jopa useampi), joka ymmärtää minua, eikä pidä outona ajatusmaailmaani, niin kuin mieheni usein pitää.



Osa minua haluaa koettaa pelastaa avioliiton, lähinnä lasten vuoksi, ja toinen osa kaipaa omaa rauhaa ja yksinäisyyttä. Ero ei taatusti olisi helppo asia mutta se on silti kovin houkutteleva vaihtoehto. Jos lapset olisivat vuoroin kummallakin, niin kuin todennäköisesti kävisi, saisin olla edes joskus yksin.



Ymmärrän, että vanhemmuuteen ja parisuhteeseen täytyy kasvaa ja niiden eteen täytyy tehdä töitä, mutta minulle on oikeasti raastavaa olla jatkuvasti jonkun saatavilla. Töissä kollegoiden ja yhteistyökumppaneiden, kotona lasten ja miehen. Milloin saisin olla vain itseäni varten?



Olen koettanut ottaa omaa aikaa ja siten parantaa jaksamistani harrastuksen kautta (yhtenä iltana viikossa) ja lisäksi luen paljon. Lukemisesta mieheni huomauttelee, koska en ole silloin läsnä (tietenkään) ja se aika on pois perheeltä vaikka useimmiten tartun kirjaan vasta lasten nukahdettua. Hän haluaisi, että tekisin kotona enemmän mutta ei osaa sanoa mitä. Jotenkin tunnen riittämättömyyttä ja kaipaan tulla rakestetuksi sellaisena kuin olen. Ainakaan tällä hetkellä voimani eivät riitä muuhun, enkä toisaalta edes halua ajatella niin, että minun pitäisi koettaa olla joku muu loppuikäni vain miestäni miellyttääkseni.



Hirmuinen tilitys tuli mutta pakko avautua jollekin, jossakin. Parille ystävälleni olen koettanut jutella mutta useimmiten saan vastaukseksi jotain sellaista, että pitää opetella arvostamaan sitä mitä on, eikä haikailla muusta. Viisaasti ajateltu tuokin on mutta toisaalta voin kokemuksesta sanoa, että ulkoiset puitteet eivät onnea tuo vaikka niitä sinällään arvostaisikin. Pitääkö olla tyytyväinen parisuhteeseen pelkästään siksi, kun toinen ei ole päihteiden väärinkäyttäjä ja/tai väkivaltainen? Missä menee raja, että on parempi tehdä kipeäkin ratkaisu kuin jatkaa jatkuvaa kitumista? Miksi elämä on näin hankalaa näin kauan, kai siihen kuuluisi hyviäkin hetkiä, eikä pelkkää puurtamista?



Kertokaa omia selviytymistarinoitanne, jos suinkin jaksatte. Saisin varmasti voimaa siitä, kun huomaisin, että vaikeistakin ajoista selviää tavalla tai toisella.