Onko muiden pitkä parisuhde loppunut keskusteluun?

Nyt asiat on niin pitkällä että niiden korjaaminen on vaikeampaa. Se, että ette ole puhuneet asioista ja olette lakaisseet ongelmat maton alle ei ole auttanut teidän suhdetta vaan on salaa syövyttänyt sitä kaikessa hiljaisuudessa. Miehesi ei ole kyennyt puhumaan aikaisemmin, mikä on huono asia.



Toivottavasti kaikki tulisi vielä hyväksi! Ehkä teidän pitäisi harkita pariterapiaa?

Periaatteessa olemme kyllä puhuneet asioista, mutta emme läpikotaisin. Puhuminen on ollut liian pinnallista.



En meinannut saada miestä nytkään puhumaan. Sitten laitoin hänet selkä seinää vasten, että nyt puhut tai lähdet. Ja hän alkoi puhumaan vasta sitten - ja tämä on lopputulos.



Mies ei suostu pariterapiaan. Olin jo varannut ajan, mutta ei suostunut "ainakaan vielä". Tulkitsen tämän niin, että jos hän tekee päätöksen jäädä minun luokseni, niin sitten hän voi sinne mennä. Mutta hän ei ole sitä vielä tehnyt.



ap

aina "pakottaa" mut puhumaan ja sit sitä puhutaankin perkele. Noissa tilanteissa mua alkaa suunnattomasti ärsyttämään asiat, mitkä mua ei oikeasti edes ärsytä ja jotka ovat mulle ihan täysin ok, mutta kun mies vaatii puhumaan että mikä mättää, niin sit kerron näitä asioita, jotka mättää vaikka oikeasti eivät edes niin kamalasti häiritse. Ja sit mies luulee, että parisuhteemme on jotenkin kamalan huonolla tolalla.



Todellisuudessa rakastan miestäni kaikkine virheineen, tietenkään en pidä kaikesta hänessä, mutta ne asiat olen oppinut hyväksymään eivätkä ne parisuhdettamme pilaa. Ainoastaan näissä pakkokeskusteluissa sit kaivan nekin esille.



Parisuhteemme voisi erittäin hyvin, jos ei aina tarttis keskustella. Pariterapiaankaan en sen takia suostu. Mielestäni meillä ei ole mitään niin suuria ongelmia, että niitä tarttis alkaa perin pohjin ruotimaan. Ihan tavallisia arjen erimielisyyksiä, joista sit nousee härkänen tuolla pakolla puhumisella.



Vaikea selittää, mutta joskus on vain parempi olla puhumatta liikaa. Sitähän parisuhteen pitäisi olla, sitä että hyväksytään hiljaa puutteet puolisossa ja rakastetaan sellaisena kuin on.

Olen ollut yllättynyt siitä, miten paljon katkeruutta ja vihaa näissä keskusteluissa on noussut esiin. Minä olen syyllinen kaikkeen...



Minä olen aina yrittänyt hyväksyä mieheni puutteet hiljaa. Ja minä olen kaikki nämä vuodet rakastanut häntä. Virheitä olen tehnyt, myönnän ne. Voin muuttaa käytöstäni, mutta en voi pakottaa miestä jatkamaan kanssani.



ap

Olen ollut yllättynyt siitä, miten paljon katkeruutta ja vihaa näissä keskusteluissa on noussut esiin. Minä olen syyllinen kaikkeen...

Minä olen aina yrittänyt hyväksyä mieheni puutteet hiljaa. Ja minä olen kaikki nämä vuodet rakastanut häntä. Virheitä olen tehnyt, myönnän ne. Voin muuttaa käytöstäni, mutta en voi pakottaa miestä jatkamaan kanssani.

ap

mä olen siis aivan kuin miehesi. Mutta se johtuu siitä, että mut väkisin pakotetaan keskustelemaan. Ja sellaista vihaan. Mä en pidä miestäni syypäänä kaikkeen, mutta annan sen näin ymmärtää näissä keskusteluissa. Koska jo pelkällä puhumiseen pakottamisella mies saa mut suuttumaan ja sit puhun tuollaisia sille. Oikeasti en edes ajattele niin mitä puhun. Näiden keskustelujen jälkeen lopputulos on aina se, että mies on syyllinen kaikkeen, siihen että parisuhteemme voi huonosti ja mä olen todella katkera. Todellisuus on kuitenkin se, että parisuhteemme on varsin hyvässä jamassa, kaikki on hyvin, rakastan miestäin, tiedän etten aina ole paras mahdollinen vaimo jne. Eikä miehessäni todellakaan ole mitään vikaa, hän on aivan ihana ja rakastan häntä! Mutta nää pakkokeskustelut saa tuon aikaan. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?

Meillä tilanne on siinä mielessä eri, että mukana on miehen totaalinen kyllästyminen elämään, joka on tuonut mukanaan kolmannen pyörän (vähintään henkisellä tasolla).



Olen tavallaan katkera siitä, ettei hän ole tehnyt asialle mitään. Koska jos hänellä on ongelma, hänen pitää siitä puhua. Minä en ole nähnyt tätä ongelmaa.



ap

Ap on nähnyt jo pitkään että miehellä on jokin kriisi tai muuta ongelmaa, mutta mies ei ole kyennyt puhumaan. Ehkä mies ei olisi koskaan puhunut yhtään mitään, vaan jonain kauniina päivänä olisi vain lähtenyt kävelemään. Kyllä asioihin pitää tarttua ennen sitä, ja hyvä että ap oli alkanut toimimaan.

Tuo, että mies ei edelleenkään halua keskustella eikä tiedä haluaako jäädä suhteeseen, kuvastaa jotenkin sitä että kolmas osapuoli olisi kuvioissa mukana. Toivotaan ettei ole, mutta siltä kuulostaa.

Mies on jopa tutustuttanut minut tähän naiseen ja hänen perheeseensä, "koska halunnut näyttää kuinka hyviä tyyppejä he ovat".



Minä tutuistuin ja NÄIN. Uskon, ettei heillä ole seksiä, mutta vipinää oli. SIKSI minä nostin kissan lopullisesti pöydälle.



Luulen, että jos mies lähtee, ei tuosta suhteesta tule mitään. Mies tulee jäämään aivan tyhjän päälle.



Minä kyllä myös mietin, että jos ja kun mies on ollut henkisesti uskoton - haluanko edes häntä takaisin? Luottamus on mennyt - voiko se enää koskaan palautua? Jos miehen puolelta elämä on tyhjää, eikä minulla ole luottamusta jonka rakentaminen kestää monta vuotta, niin...?



ap

henkisesti uskoton? Eikö saa ihastua toiseen? Eikö se riitä, että ihastuttuaan pitää silti halut kurissa ja ei rupea fyysiseen suhteeseen, kun on kerran varattu. Eikö se juuri ole uskollisuutta?

Mieshän on vaan kertonut oman näkökulmansa ja tuntemuksensa. Jos teillä on perhekin, niin tehän olette silloin kokonaisuus, paljon enemmän kuin pelkkä sinun ja miehesi parisuhde, suhteita on perheessänne useita erilaisia variaatioita ja jos eroatte, ne kaikki hajoavat. Eli varmaankin kannattaa miettiä sitäkin eikä vaan kaivella nöyhtää sieltä parisuhteen navasta...

Meillä tilanne on siinä mielessä eri, että mukana on miehen totaalinen kyllästyminen elämään, joka on tuonut mukanaan kolmannen pyörän (vähintään henkisellä tasolla). Olen tavallaan katkera siitä, ettei hän ole tehnyt asialle mitään. Koska jos hänellä on ongelma, hänen pitää siitä puhua. Minä en ole nähnyt tätä ongelmaa. ap

En halua kuulostaa ilkeältä, mutta näin ulkopuolisena on helppo oikoa mutkia kun ei ole tunteita mukana. Harva kyllästyy totaalisesti elämään, ilman että siinä mukana ei ole kyllästymistä myös elämänkumppaniin. Älä jää odottelemaan jääkö mies sinun luoksesi vai meneekö toisen naisen matkaan. Se on säälittävää.

Ongelma oli jo ennen kuin puhutte. Pahimmillaan ongelma on että miehelläni on toinen ja hän ei ole raukkamaisuudessaan sitä sinulle kertonut.

Mieti haluatko itse jatkaa jos hänellä on toinen (vaikkakin vain henkisesti). Ne henkiset ovat pahimia, tiedän itse. Sillä siinä suhde ei toteudu täysin vaan se toinen saattaa jäädää ikuiseksi saavuttamattomaksi haaveeksi, jolloin se oma puoliso tuntuu entistä ikävämmältä.

Toiseen kylästyminen on julmaa, mutta sitä sattuu. Jos tyydyt siihen, että mies suostuu jäämään luoksesi, niin hän todennäköisesti yrittää lähtöä vielä usein tulevaisuudessa..

tarkoittaa sitä, että minun ja mieheni välissä on kolmas osapuoli. Joku, johon minua verrataan tyyliin "sinä et osaa irroitella" (juu, tämä toinen osaa).



Mies on myös laittanut puhelimen koodin taakse keväällä. Puutuin siihen viime yönä ja mies näytti puhelimensa. Siellä ei ollut ainuttakaan viestiä tältä naiselta. Mies sanoi,e ttä hän poistaa aina kaikki tulevat, mutta ei, kaikki minun viestini siellä oli...ja työkavereiden. Mutta sille naiselle - jonka kanssa hän on töiden puolesta yhteydessä - ei ollut ainuttakaan.



Koko tämä vyyhti lähti minun intuitiostani. Mitä enemmän olen kaivanut, niin olen AINA huomannut, että intuitioni on oikeassa. Alkuun lopetin kaivamisen, koska mies leimasi minut mustasukkaiseksi. Mutta intuitio on ollut AINA oikeassa.



ap

yrittää väkisin luulotella itselleen, että rakkaudella olisi kovinkaan paljoa tekemistä enää liiton tuossa vaiheessa. Sen takia se pappi kysyy siellä alttarilla, että TAHDOTKO rakastaa, ei että rakastatko. Kyllä aikuisten ihmisten pitäisi olla sen verran aikuisia henkisestikin että ymmärtävät ihmisen elämänkaaripsykologiasta jotain eivätkä keskity märehtimään omia "fiiliksiään".

Kun on kimppaan menty, on tehty SOPIMUS, ja varsinkin, jos on perhe perustettu, asia on mittasuhteiltaan ihan muuta kuin se että nyt pukkaa vähän keski-iän kriisiä ja ihastutaan vähän toiseen ja pitäisi nyt varmaan sitten erota. Aikuiset ihmiset, hävetkää vähän...

Tismalleen...

Arvatkaa, mikä minun ensimmäinen ajatukseni oli jos eroamme? "Minun elintasoni laskee"....

ap

Meillä tilanne on siinä mielessä eri, että mukana on miehen totaalinen kyllästyminen elämään, joka on tuonut mukanaan kolmannen pyörän (vähintään henkisellä tasolla). Olen tavallaan katkera siitä, ettei hän ole tehnyt asialle mitään. Koska jos hänellä on ongelma, hänen pitää siitä puhua. Minä en ole nähnyt tätä ongelmaa. ap

En halua kuulostaa ilkeältä, mutta näin ulkopuolisena on helppo oikoa mutkia kun ei ole tunteita mukana. Harva kyllästyy totaalisesti elämään, ilman että siinä mukana ei ole kyllästymistä myös elämänkumppaniin. Älä jää odottelemaan jääkö mies sinun luoksesi vai meneekö toisen naisen matkaan. Se on säälittävää. Ongelma oli jo ennen kuin puhutte. Pahimmillaan ongelma on että miehelläni on toinen ja hän ei ole raukkamaisuudessaan sitä sinulle kertonut. Mieti haluatko itse jatkaa jos hänellä on toinen (vaikkakin vain henkisesti). Ne henkiset ovat pahimia, tiedän itse. Sillä siinä suhde ei toteudu täysin vaan se toinen saattaa jäädää ikuiseksi saavuttamattomaksi haaveeksi, jolloin se oma puoliso tuntuu entistä ikävämmältä. Toiseen kylästyminen on julmaa, mutta sitä sattuu. Jos tyydyt siihen, että mies suostuu jäämään luoksesi, niin hän todennäköisesti yrittää lähtöä vielä usein tulevaisuudessa..

Olin minä mitä mieltä tahansa.

Keski-iän kriisiin kuuluu se, että miettii, haluaako elää samassa tylsyydessä kuin siihenkin asti.

Yritin selittää miehelle, että ongelma on hänen pääkoppansa sisällä. Ulkopuolinen ihminen, tekeminen, ei tuo sitä onnea. Se onni pitää löytää sisältä. Mutta ei, niin ei...

ap

yrittää väkisin luulotella itselleen, että rakkaudella olisi kovinkaan paljoa tekemistä enää liiton tuossa vaiheessa. Sen takia se pappi kysyy siellä alttarilla, että TAHDOTKO rakastaa, ei että rakastatko. Kyllä aikuisten ihmisten pitäisi olla sen verran aikuisia henkisestikin että ymmärtävät ihmisen elämänkaaripsykologiasta jotain eivätkä keskity märehtimään omia "fiiliksiään". Kun on kimppaan menty, on tehty SOPIMUS, ja varsinkin, jos on perhe perustettu, asia on mittasuhteiltaan ihan muuta kuin se että nyt pukkaa vähän keski-iän kriisiä ja ihastutaan vähän toiseen ja pitäisi nyt varmaan sitten erota. Aikuiset ihmiset, hävetkää vähän...