Missäköhän vaiheessa lapsi meni miehen edelle?

Lapsi on ykkönen sekä isälle ja äidille, siksi kumpikin luonnollisesti hyväksyy myös sen ettei itse ole ykkönen sille kumppanilleen.

Lapset ovat ykkösiä myös miehelle, luonnollisesti. Eiköhän aikuinen, tunne-elämältään normaali, ihminen kykene käsittämään eron lapsi-vanhempi - ja puolisoiden välisessä suhteessa. Käsittämätöntä jos tästä asiasta jonkun pitää olla kateellinen tai että äiti jopa potee syyllisyyttä, koska oma lapsi on liian tärkeä..

ja niin on miehellenikin. Ja tästä syystä rakastan miestäni vieläkin enemmän.:) Näin sen kuuluu mennä, että siitä pidetään ensisijaisesti huoli, joka on pienin ja heikoin perheessä, ja että hänestä pidetään huoli YHDESSÄ. Sun lapsi on ap niin pieni vielä, että sä olet hänelle koko maailma, ja voihan se ahdistaakin, mut se on oikein ja luonnollista. Asiat muuttuu jo ihan parin vuoden päästä kun lapsi alkaa luontaisesti irroittautua susta pikkuhiljaa. Mun mielestä sulta puuttuu noista ajatuksista aikaperspektiivi, käsitys siitä kuinka nopeasti lapset kasvaa ja kuinka nopeasti sä alat taas saada ihan eri lailla tilaa itsellesi.



Joku kirjoitti että avioeroja syntyy sen vuoksi, että nainen on niin rakastunut lapseensa ettei miehelle jää perheessä tilaa. Väärin. Koko oman tuttavapiirini kokemusten myötä asia on täysin päin vastoin; ero on syntynyt, koska mies ei ole kasvanut isäksi eikä suostu jakamaan vastuuta, iloa ja rakkautta lapsesta. Sen pahemmin ei voi naista torjua kuin torjua ja loukata naisen rakkaimman ihmisen, tämän lapsen. Väistämättä nainen etääntyy miehestä jos hänestä tuntuu ettei mies ymmärrä, eikä halua ymmärtää, naisen elämän tärkeintä asiaa. Ja lähes kaikissa avioerotapauksissa, riippumatta siitä onko mies pettänyt, on päätös erosta ollut naisen.

Lapsi kuitenkin tarvitsee ihan eri tavalla äitiä kuin mies vaimoa tai päinvastoin. Meillä ainakin lapset olivat heti erityisasemassa molempien mielissä ja se on ihan luonnollista. Miksi siitä täytyy potea huonoa omaatuntoa? Sehän on muutenkin ihan erilaista rakkauta lasta kuin puolisoa kohtaan!

Siinä ei äidinrakkaus ole kyllä ihan täysin kohdallaan valitettavasti. Niin se vaan on!

Ellei näin ole on jotain vinksallaan....kuka surisi puolison kuolemaa enemmän kuin oman lapsen kuolemaa? Käsittämätön ajatus! Se ei tarkoita etteikö puolisoa rakastaisi mutta kyllä rakkaus lapseen on aina erityisasemassa!

Esim. lapsen välttämättömät perustarpeet huolehtditaan (tietysti) ensin, ja vaikka illalla joskus tekisi mieli sanoa lapselle että ole hiljaa ja anna meidän olla rauhassa jos on jotain tärkeää puhuttavaa (esim. jotain vaikeampia asioita) niin ei sanota vaan odotetaan että lapsi on nukkumassa. Jos mies ja lapsi on yhtä aikaa yhtä paljon sairaana, niin hoidan enemmän lasta kuin miestä. Lapsen virheitä siedetään enemmän, ja lapselle yritetään opettaa kaikenlaista, tyydyttää aikuista suurempaa huomiontarvetta jne jne jne.



Sen sijaan mies on ykkönen kun ajattelen kuka minua ymmärtää parhaiten, kehen luotan ja tukeudun.



Mulla ei ole koskaan tullut vaihetta jossa lapsi olisi ehdoton ykkönen ja mies joku etäisempi satelliitti. Toki lapsen tarpeet menevät usein sekä omien että miehen tarpeiden edelle, mutta kyllä lapsikin joutuu joustamaan meidän tarpeidemme takia, toki kehitystasonsa mukaan. Lapsi on nyt 6,5 v.

Ei ole kukaan vielä tullut mun ja mieheni väliin. Lapset on lapsia, emillä on parisuhde ja kaikki yhdessa olemme perhe. Sitä en osaa sanoa, kumpi on ykkössijalla, eikä tarvitsekaan, koska rakkaus lapseen ja rakkaus mieheen ei ole verrattavissa.

ettei sitä voi verrata rakkauteen puolisoa kohtaan. Mulle ainakin äidinrakkauden tunteet ovat jotain niin kaikkivoipaista ettei sitä voi verrata. Rakastan miestäni syvästi olen rakastanut jo 20v ajan mutta siltikin rakkaus lapseen menee edelle jos valita pitäis. Esim jos pitäis valita kumman pelastan palavasta autosta ensin se olis aina lapseni!

ei tosin siksi että rakastaisin lasta enemmän, vaan koska

-miehellä olisi paremmat mahdollisuudet pelastua ilman apua

-koen morallisesti oikeammaksi tällaisissa tilanteissa (okei, myönnän etten OIKEASTI ole tällaiseen tilanteeseen joutunut, onneksi) pelastaa sen joka on elänyt vähemmän aikaa. Esim. jos siellä autossa istuisi mummoni ja tuntematon pikkuvauva, pelastaisin vauvan.

Esim jos pitäis valita kumman pelastan palavasta autosta ensin se olis aina lapseni!

Myös mieheni ykkönen ovat lapsemme :D

Rakastamme toki toisiamme ja rakkautta emme tietenkään mittaa.

ovat samaa sarjaa kuin ne av-vastaukset, joissa kysyjälle joka haluaa tietää sopiiko sinisen mekon kanssa paremmin mustat vai ruskeat kengät aletaan rääkyä kuinka "pienet sulla on ongelmat huora, mietipä miten Afrikassa kuollaan nälkään ja koti-Suomessakin raiskataan lapsia".



Se että rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta maailmassa ei ole LÄHELLÄKÄÄN sitä ettei elämässäni olisi mitään muuta kuin lapset.

Mies ja lapset sekä ystäviä mutta todellakin lapset menevät kaiken muun edelle ja näin sen kuuluu ollakin. Meihin ihmisiin on kai luontoöitialussa luonut sellaisen piirteen lajin säilymisen kannalta. Äidin rakkaus on suurinta ja varmasti miehetkin yleensä tuntevat ihan samoin. Meillä ainakin mies tuntee näin.

Se ei tarkoita että rakkautta puolisoiden kesken olisi vähemmän mutta rakkautta lapsiin on silti enemmän! Molempien vanhempien tulis asettaa lapset toistensa edelle jos sellaisia tehdään! Minusta on luonnotonta jos joku sanoo että on aina rakastanut puolisoaan enemmän kuin lapsiaan.

mies sanoo rakastavansa minua enemmän kuin meidän lapsia. Se olisi musta kauhea asia, just siksi että tiedän kuinkan suuri osa alunperin onnellisista avioliitoista päätyy eroon. Olisi kauheaa tietää että mies pitäisi todennäköisyyttä rakastaa meidän lapsia ikuisseti vielä pienempänä kuin mikä tilastojen mukaan on aikuisen todennäköisyys rakastaa toista aikuista ikuisesti...

Vaikka lapsi onkin tärkein, ei se tarkoita sitä, etteikö äiti rakentaisi myös muuta elämää tai etteikö äidillä ja isällä olisi hyvä parisuhde. Asian voisi vaikkapa muotoilla niin, että rakennan mielelläni uraa ja nautin työstäni, mutta jos valintatilanne tulee niin valitsen lapsen. Tai pidän huolta parisuhteestani ja rakastan miestäni, mutta valintatilanteessa ajattelisin ennemmin lapsen etua kuin miehen etua.

Ihan sairasta. Mikä sellainen valintatilanne voisi olla? Ymmärrätteko noin ajattelevat, mitä tapahtuu kun lapset muuttavat aikanaan pois kotoa? Sinne jää kaksi aikuista ihmistä jotka eivät ole toisilleen se ykkönen, vaan ykkönen asuu jo muualla. Silloin se todellisuus iskee ja pahasti.

Se ei tarkoita että rakkautta puolisoiden kesken olisi vähemmän mutta rakkautta lapsiin on silti enemmän! Molempien vanhempien tulis asettaa lapset toistensa edelle jos sellaisia tehdään! Minusta on luonnotonta jos joku sanoo että on aina rakastanut puolisoaan enemmän kuin lapsiaan.

pitää rakastaa enemmän?? jos on monta alsta niin rakastaahan heitäkin yhtä paljon! Vai jaatteko rakkautta lastenkin kesken? Rakkaus puolisoon on erilaista, eikä kenenkään etuja tarvitse laittaa etusujalle. Etusijalle menee PERHEEN etu, ei sen yksittäisten jäsenten.

Olisin tietysti hyvin, hyvin surullinen jos mieheni jäisi sinne palavaan taloon. Mutta ajatus siitä että lapsi jäisi sinne on niin kauhea etten tiedä pystyisinkö enää jatkamaan omaa elämääni sen jälkeen. Kauhuelokuvista hirvein on Sofien valinta, mä tunnen kuristavaa kauhua edes sitä fiktiivistä tarinaa ajatellessani.

Ihan sairasta. Mikä sellainen valintatilanne voisi olla?

ja niin on miehellenikin. Ja tästä syystä rakastan miestäni vieläkin enemmän.:) Näin sen kuuluu mennä, että siitä pidetään ensisijaisesti huoli, joka on pienin ja heikoin perheessä, ja että hänestä pidetään huoli YHDESSÄ. Sun lapsi on ap niin pieni vielä, että sä olet hänelle koko maailma, ja voihan se ahdistaakin, mut se on oikein ja luonnollista. Asiat muuttuu jo ihan parin vuoden päästä kun lapsi alkaa luontaisesti irroittautua susta pikkuhiljaa. Mun mielestä sulta puuttuu noista ajatuksista aikaperspektiivi, käsitys siitä kuinka nopeasti lapset kasvaa ja kuinka nopeasti sä alat taas saada ihan eri lailla tilaa itsellesi. Joku kirjoitti että avioeroja syntyy sen vuoksi, että nainen on niin rakastunut lapseensa ettei miehelle jää perheessä tilaa. Väärin. Koko oman tuttavapiirini kokemusten myötä asia on täysin päin vastoin; ero on syntynyt, koska mies ei ole kasvanut isäksi eikä suostu jakamaan vastuuta, iloa ja rakkautta lapsesta. Sen pahemmin ei voi naista torjua kuin torjua ja loukata naisen rakkaimman ihmisen, tämän lapsen. Väistämättä nainen etääntyy miehestä jos hänestä tuntuu ettei mies ymmärrä, eikä halua ymmärtää, naisen elämän tärkeintä asiaa. Ja lähes kaikissa avioerotapauksissa, riippumatta siitä onko mies pettänyt, on päätös erosta ollut naisen.

Onko toi sun teoria vai? Mikä on siis lapsen ja naisen "huomioonottamista" sun mielestä? Ja ettei mies kasva isänä? Moni mies kasvaa varmasti isänä ja rakastaa lapsiaan yli kaiken, mutta ei ajattele vaimoaan vain äitinä? Jos vaimo haluaa vuosikaudet nukkua samassa sängyssä miehen ja lasten kanssa koska rakastaa lapsiaan yli kaiken. Ja tietenkin sängyssä ei voi tehdä muuta (kuin ehkä kerran kahdessa vuodessa lisää lapsia), niin kuka on se joka kasvaa erilleen?? Se pahemmin ei voi miestä torjua kuin antaa kaikki hellyys ja näkyvä rakkaus lapsille ja mies saa vain nalkutusta. Miettikää joskus sitä. Ei miehet hakaudu suhteisiin noin vain, vuosikausia kestävä torjunta ja kakkossija ajaa parhaimmankin miehen pois kotoa.

ja aikuinen ymmärtää, että lapsi on ensin.