Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
liian ankara lapselle?
29.09.2010 |
Heti ekaksi sanon etten kaipaa mitään moralisointia, haluaisin vain kuulla onko kanssasisaria...
Meillä on kaksi lasta, 1v ja poika just täytti 3v. Tuo pojan käytös ottaa niin aivoon välilä etten jaksa enää edes yrittää käyttäytyä esimerkillisenä vanhempana vaan lähden räyhäämiseen mukaan ja teen kaikki mahdolliset virheet mitä vaan voi tehdä. Olen lukenut oppaita miten toimia uhmaikäisen kanssa, mutta kuka kertois miten hillitä ittensä???!! Luulempa vielä että uhma ei edes ole mitään pahinta mahdollista laatuaan (kun olen verrannut ikätovereihinsa), mutta silti ärähdän joka asiasta. JOka aamu päätän että tänään on hyvä päivä ja tänään en huuda mistään, mutta eipä päästä pitälle kun jo hermostun. Syyt ovat todella mitättömiä ja huomaan että odotan pojalta enemmän mitä tuon ikäiseltä voisi. Syöminen on yhtä tuskaa ja kun mikään ei maistu niin koko homma menee huutamiseksi. Ikinä en ole lapsiani lyönyt enkä lyö,tosin joskus nipistän hiuksista tai nykäisen kädestä jos en saa muuten lasta kuuntelemaan. Saatan raivostuessani hyppiä tasajalkaa ja kiljua tai pamauttaa nyrkillä pöytään. Huudan todella paljon ja päästän suustani ihan mitä sylki sinne tuo. Jopa kiroilen! Mikä sinänsä on outoa että aiemmin minulla ei ole ollut tapana käyttää voimasanoja juurikaan, mutta nyt päästelen niitä lasteni kuullen. Olen alkanut huomaamaan että poika pelkää minua väliin raivokohtauksissani. Muutenkin isän seura kelpaa hänelle mielummin kuin minun ( en tiedä johtuuko tästä sillä isä on luonteeltaan rauhallisempi vai yleensä siitä kun ei ole niin paljon kotona). Aina tilaisuuden tullen yritän myös kehua poikaa ja otan häntä usein syliin ja kerron rakastavani, mutta pelkään ihan hirveästi että menetän vielä hänen luottamuksen ihan kokonaan tällä pelottavalla käytökselläni. Tiedän että loppukädessä muutos tapahtuu vain minun itseni toimesta, kun vain pystyisin sen tekemään. Onko siis muita yhtä ankaria äitejä? Miten te itse suhtauduttekäytökseenne?
Kommentit (22)
mä olen opetellut myös ihan tietoisesti pois tuollaisesta ajattelemalla sitä että lapsi on lapsi ja vasta kolme ja mä olen aikuinen. Miksi hermostuisin 3-vuotiaalle, joka oli oikeastaan vasta ihan äsken vauva ja joka ei tajua tästä maailmasta vielä yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos et jotain muutosta pian omaan käytökseesi saa, niin lapsesi tulevat pelkäämään sinua oikein tosissaan.
Oletko kokeillut poistua paikalta kun alkaa kiehuttaa.
Ihan oikeasti, aina ei tarvitse aukoa päätään.
Ap kaipasi asiallisia neuvoja, miten voisi oppia kiivastumisesta eroon.
ei ap.
Jos et jotain muutosta pian omaan käytökseesi saa, niin lapsesi tulevat pelkäämään sinua oikein tosissaan. Oletko kokeillut poistua paikalta kun alkaa kiehuttaa.
Jos et jotain muutosta pian omaan käytökseesi saa, niin lapsesi tulevat pelkäämään sinua oikein tosissaan.
Oletko kokeillut poistua paikalta kun alkaa kiehuttaa.
Mun isäni oli aikoinaan jokseenkin kiivasluontoinen ja kun se räjähti, niin siinä helisi sitten lasitkin kämpässä. Enimmäkseen ihmiset todella pelkäsivät isää, mutta mä en. Mä saatoin sanoa sille vastaan vielä silloinkin, kun vähän vieraammat meni pitkin seiniä. :D Mä tiesin, että ukosta lähtee paljon meteliä tyhjästä ja vaikka se hakkas välillä nyrkkiä pöytään, niin että kaffekupit pomppi pöydällä, niin ei se vaarallinen ollut. Kun vastapainoksi sai ihan riittävästi hyväksyntää ja rakkautta, niin ei ne hermojen menetyksetkään nyt mitään hirveitä traumoja aiheuttaneet. Riidat vaan meni isukin kanssa vähän äänekkään sorttiseksi :P
Ei ole hyppiä tasajalkaa ja huutaa.Se on vaan noloa jolla tosiaan menetät poikas.Lapsia pitää kasvattaa kuin dobermanneja.Rauhallisella toistolla josta et anna piiruakaan periksi.Esimerkkinä meiän iskä.Kun isä aikoinaan sano et telkkari kiinni nyt,jos ei menny se meni kellariin ja katkas sähköt koko talosta.Tuli ylös ja sit istuttiin koko ilta kynttilän valossa ja juteltiin.No,toi meni jo asian vierestä.Sorry.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin mieti niitä tilanteita joissa menetät hermosi. Mieti miksi menetät hermosi ja onko se aiheellista. Mieti miten haluaisit toimia siinä tilanteessa. Yritä miettiä miten lapsi sen tilanteen ajattelee.
Esimerkiksi tuo ruokahomma minkä jo mainitsitkin. Huutaminen ei auta mitään, päinvastoin lapsi vaan huomaa että tällä saa reaktion aikaiseksi ja mahdollisesti edessä on sitten valtataistelu. Ruokailun pitäisi olla ihan mukava asia. Jos ei maistu niin olkoon sitten maistumatta, kyllä se lapsi sitten syö seuraavalla ruoalla jos on nälkä...
Juu todellakaan en kaivannut kommentteja käyttäytymisestäni, tiedän sen itsekin että se on karmeaa. Mutta kiva että teitä kanssasisariakin edes löytyy. Mä olen väliin yrittäny sit paikalta poistumista, mut en tiä...ei se oikeen auta. Ja ajattelemista ennen sanoja kans, mut se menee ennemminkin niin että usein ehdin ajatella mutta silti sanon kaikkea kauheutta (siis älkää nyt käsittäkö ihan väärin, en mitään että "mä inhoan teitä" tai "kohta mä lyön" tai mitään sellasta mut just noita kirosanoja) ja ajttelen et siitähän saatte kuulla. Tosi epäkypsää!! :( Ja yks mun kamu on sanonu et mä oon aika pelottava persoona ja osaan olla todella jäätävä jos haluan, siks tää just onkin niin kamalaa. Kun vaik jos isä sanois jonkun saman asian lapselle suuttuessaan niin se melki vaan naurattaa sillä hällä ei oo sellasta voimaa siinä puheessaan...jos joku käsittää mitä tarkotan. Mun ei tarvi kun kattoo tietyllä ilmeellä niin se merkitsee jo enemmän kun monta sanaa. Mä en oikeen saa enää nukuttuakaan öisin kun koen niin suurta omantunnontuskaa tästä. Kuitenkin rakastan lapsiani enemmän kuin mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun pitää yrittää rauhoittua ja muistaa että sinä olet aikuinen etkä saa mennä lapsen tasolle. Tietysti jokaiselta joskus palaa pinna, mutta tuo kuulostaa tasapainottomalta.
mistä se raivo oikeastaan tulee. Jos ajattelet sitä lasta ja niitä asioita, joista suutut, varmaan tajuat ettei ne ole sen arvoisia, että aikuinen ihminen hyppii tasajalkaa. Onko raivon syynä ehkä, että koet epäonnistumista kun lapsi ei syö tai että sinulla on niin vähän omaa aikaa ja lapsi kiukuttelullaan ennen päiväunia vähentää sitä entisestään, vai ottaako päähän, kun mies ei osallistu kotitöihin vaan sinä joudut tuokin sotkun siivoamaan?
Jos keksit mistä pohjimmiltaan kiikastaa, yritä muuttaa sitä. Muista että huono syöminen on tosi tavallista, voit ihan hyvin tehdä niitä ruokia jotka menee eikä yrittää mitään kokeiluja. katso lastasi hetki ihan neutraalisti: onko hän onneton tai laimlyöty vai oletko oikeastaan hoitanut hänet aika hyvin?Varmista että saat levätä tarpeeksi. Hoida itseäsi ja mieti mistä nauttisit eniten juuri nyt. Järjestä se itsellesi, ja tukeudu siihen kun seinät tuntuu kaatuvan päälle.
Ja kuten joku sanoi, ei ne lapset niin herkästi ala sua pelätä. Toki varmaan säikähtävät kun saat raivarin, mutta kun sitten taas rauhoittuneen halaa ja selität mistä se johtui, tilanne korjaantuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
poikasi suhteen mutta et itsesi suhteen, erittäin nurinkurista, loukkaavaa ja en yhtään ihmettele, että poika pelkää toisinaan ja mieluummin on isän kanssa.
Helposti menetän minäkin malttini, tai ainakin ennen, mutta teen kovasti työtä, että ns nielen sen purkautumisen holtittomana, eli pakotan itseni.
Olen kyllä normaalisti hyvin tasapainoinen ja kärsivällinen lasten kanssa, mutta toisinaan tuntuu että pinna palaa liiankin helposti ja silloin saatan huutaa lapsille niin että jälkikäteen harmittaa. Yleensä tilanne on sellainen, josta olen jo useamman kerran huomauttanut lapselle, mutta jos ei tottele niin lopulta saatan räjähtää. Ja aina jälkikäteen pyydän kyllä anteeksi ja selitän miksi äiti nyt hermostui.
Olen huomannut, että hermostun helpommin silloin kun olen väsynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
2 jatkaa:
Mieti, mitkä ovat ne tilanteet, missä useimmin hermostut. Voiko niitä jotenkin auttaa?
Mulla esim. meinaa mennä hermot ruokapöydässä, kun lapsi sählää siinä kaikkea mitä keksii: kaataa maidot pöydälle tms. Meillä on auttanut se, että lapsi saa mennä pöytään vasta kun KAIKKI on valmista. Silloin ehdin ruokapöydässä reagoida asioihin tarpeeksi nopeasti, eikä hermostumista "tarvita".
Ulkoilkaa paljon. Ulkona lapset yleensä touhuaa, eikä niihin hermostu siellä niin helposti kuin ahtaissa neliöissä ;)
Toinen tärkeä asia on, että oma jaksamisesi on kunnossa. Syöthän hyvin? Ja herkkujakin? Lepäät niin paljon kuin elämäntilanteesi antaa myöten. Välillä otat aikaa itsellesikin.
Keskityt vain siihen, että olet johdonmukainen.
^kiitos asiallisesta kirjoituksesta. Tämä rohkaisi minua yrittämää enemmän. Samalla tajusin että osasyynä kiukkuuni saattaa olla myös se etten saa huomiota "töistäni" eli lastenhoidost siis kiitosta ja kannustusta. Minulla on kyllä ihana mies joka auttaa kotitöissä ja lastenhoidossa ja antaa minun harrastaa jne.. Samalla hän on kuitenkin ehkä liian lepsu,tai meillä on erilaiset kasvatustavat. Siinä kun hän antaa periksi tai yrittää kieltää viemättä sitä loppuun, minä en anna sitten tippaakaan lapsien viedä minua. SIispä olen ottanut ehkä asiakseni kasvatuksen ja se taakka on minulle vaan liian suuri. Itse asiassa monesti huomaan suuttuessani että moite on tavallaan tarkoitettu miehelleni (joka ei siis itse näe tilannetta) vaikka huudankin hänen kuullen lapsille. Ja vielä kun näissä tilanteissa mies vaan vie lapset pois etten raivoaisi heille, vaikka hänen pitäisi toisena aikuisena tavallaan osallistua tilanteen selvittelyyn...rauhallisemmin tietysti. Ikinä hän ei kommentoi raivoamistani vaikka näen hänen kasvoiltaan että hän itsekin jopa pelkää ja on pahoillaan lasten puolesta. Ehkäpä kaipaan vain tukea häneltä tai neuvoa miten toimia. Enkä yritä vierittää huonoa käytöstäni hänen kontolleen, yritän tässä vain "terapioida" itseäni parempaan huomiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
varmaan jotain sellaista mikä vaatii todella paljon työtä ja mahdollisesti ammattiapua. Kuulostat tasapainottomalta ihmiseltä ja tunne-elämässäsi olisi paljon harjoittelun varaa.
Onneksi tiedostat tilanteen mutta luulen, ettet noilla omilla kelailuillasi saa muutosta yksin aikaan. Saat kyllä alkaa tosissasi analysoimaan itseäsi, tunteitasi ja toimintaasi jotta saat tunteesi hallintaasi ja löydät toimivampia tapoja kohdella lapsiasi.
¨tarkoitettu sinulle nro 11, mutta muutkin ovat kyllä kivasti antaneet ajattelemisen aihetta. Kiitos teille!
Itse pystyn usein nykyään hillitsemään itseäni kun mietin kuinka paperin ohuet seinät meidän talonyhtiössä on.
Olen kuullut muutaman kerran kun naapurin ukko antaa lastensa kuulla kunniansa ja sen jälkeen mulle tuli häpeä omasta tavasta riehua kuin uhmaikäinen. Yritän siis nykyään miettiä että kaikki mitä meillä tapahtuu kuuluu naapuriin ja nyt kun mä pysynkin tässä rauhallisena ja jämptinä niin se naapurin ukkokin kuulee miten lapsia pitää kasvattaa.
Naurakaa vaan mutta mä oon täällä välillä päivisin kuin Big Brotherissa konsanaan. Ja jumaliste mä tunnen itsenikin tyhmäksi. Mut ainakaan en paisko ja karju kurkku suorana enää.
Voimia kaikille hermoheikkoisille Kuvitelkaa että sielä on kamerat ;)
...olet todellakin tyhmä käytökseltäsi. Eikös eilen ollut ketju äitien käytöksestä täällä?
Sä teet asiat vaan vaikeaksi tuolla tavalla.
Sun pitäs ymmärtää miten käyttäytyy 1-vuotias ja miten 3-vuotias!
He eivät ole pienikokoisia aikuisia!
Pikkulapset ovat pieniä ja he käyttäytyvät ikätasonsa mukaisesti-etkö sitä tiennyt?
Ja uhma ei parane huutamalla.
Uhma kuuluu uhmaikään, ei sitä voi poistaa.
Taidat itse olla uhmaiässä.
Jos sulla ei ole ymmärrystä, kaikki on tosi vaikeaa.
Tunneälyä peliin.
Mulla on ollut uhmaikäinen ja en kokenut sitä aikaa niin vaikeaksi sentäs.
Oma asenne ratkaisee.
Mene töihin, niin helpottaa. Mua ainakin on auttanut jo kaksi kertaa.
Kotona vaan pyörii liian pieni piiri, pienet asiat muuttuu isoiksi, oman työn arvo on vain yhden ihmisen, miehen, arvioitavana ja sosiaalisia kontakteja on liian vähän.
Kun on elämässä jotain muuta tärkeää, jotain missä on hyvä (äitinä kun ei koskaan ole tarpeeksi hyvä), jotain missä voi käyttää sitä isoa itsestä, joka kotona ollessa on piilossa, niin lapsille on paljon helpompi olla hellä, rakastava ja johdonmukainen.
Et varmastikaan hyväksyisi lapseltasi samanlaista käytöstä, kuin mitä itse hänelle mallinnat. Käytöksesi tekee lapsestasi epävarman ja levottoman.
Itsekin varmasti ymmärrät, että sinun on saatava tuo kierre poikki. Yritä miettiä, mitä sinussa itsessäsi tapahtuu ennen raivostumista. Mikä on se ensimmäinen merkki, että olet siirtymässä rauhallisesta mielentilasta raivoon? Yritä puuttua omaan käytökseesi juuri siinä kohdassa. Vedä muutaman kerran syvään henkeä, laske kymmeneen, pakota itsesi puhumaan normaalilla äänenvoimakkuudella, älä anna itsesi koskea lapseen, äläkä kirota. Jos tuntuu liian vaikealta, tee niin, että kävelet pois tilanteesta. Huuhtele kasvosi kylmällä vedellä ja pakota itsesi rentoutumaan. Hoe itsellesi, että sinun ei pidä mennä lapsesi tasolle. Olet aikuinen, sinun maailmasi ei mene kaaokseen siitä, että syöminen menee sotkemiseksi tai pukemisessa menee tavallista enemmän aikaa tms.
Jos lapsesi eivät ole välittömässä vahingoittumisvaarassa tilanteessa, on aivan mahdollista ottaa se etäisyys ja rauhoittaa itsensä ja sitten vasta hoitaa tilanne. Ajan kanssa opit rauhoittumaan ihan siinä itse tilanteessa ja lopulta et edes heromostu, koska tiedät pystyväsi hoitamaan tilanteen kuin aikuinen.
On kuitenkin todella hieno juttu, että tunnistat, että ongelma on sinun, eikä johdu lapsesta. Usein tavallasi käyttäytyvät vanhemmat sysäävät syyn käytöksestään lapsen niskaan.
Alue: Aihe vapaa
Olen todella nopea kiivastumaan. Lisäksi lapsellani on kova uhma. Mukava yhtälö siis...
Minua on auttanut oman "mantran/voimalauseen" löytäminen. Minulla se on "lapset ovat voimavara, ei rasite". Kuulostaa kornilta, mutta tämän ajatuksen toistaminen on saanut minut rauhoittumaan.
Toinen asia on, jos sillä hetkellä ennen huutamista ehtii ajatella, että kyseessä on lapsi ja että itse on aikuinen.
Näillä eväillä olen ainakin omaa hermostumistani saanut vähennettyä. Se vaatii paljon keskittymistä ja olen iltaisin aika väsynyt. Mutta en huuda lapsille.
(tai viime viikolla huusin esikoiselle, kun se karkasi bussipysäkillä. Mutta se oli minusta aika ok)