Miksi lapsia?

Mä en ole ikinä harkinnut lasta ja nyt on neljäs vatsassa kasvamassa. Mutta, mä en myöskään ole ikinä kokenut kauhun hetkiä siitä että ole raskaaksi tullut, se on tuntunut siltä että näin sen pitääkin mennä. Meillä ei ole myöskään yhtään lapsista suunniteltu, he ovat saaneet tulla jos tulevat. Ikäerot on pieniä mutta se ilo minkä lapset mukanaan tuovat.. no ei sitä voi sanoin edes kuvata. Vaikka meillä lapsilla pienet ikäerot niin en ole päivääkään katunut, en edes silloin kun sairaastuin keskivaikeaan masennukseen. Lapset ovat elämän suola ja mä en vaihtaisi tätä pois mihinkään, en mistään hinnasta, vaikka en ole ikinä kokenutkaan suurta tarvetta äidiksi tulla.

tv:4v, 2v, ja 6kk lapsen äiti.Mullakin haaveissa neljäs ja tuntuu että ole ihan hullu kun haluan vielä yhden:DD

Minusta tuntui että ihminen jää jotekin vajaaksi ilman lapsia. Tai siis lapset kasvattavat ihmisiä- ilman lapsia maailma jäisi pieneksi ja itsekekskeiseksi. Ja kun sain eka lapsen tajusin myös ettei ole maailmassa mitään niin hienoa ja ihmeellistä kuin lapsen kasvun seuraaminen. Kaikki maailman uraputket ja kuntosalit sun muut on joutavaa korviketoimintaa sen rinnalla kuinka ihmeellinen pieni lapsi ja hänen kehityksensä on. Kun lapset oli ihan pieniä oli raskasta ja he sairastelivat paljon, mutta ymmärsin silti nauttia siitä ainutlaatuisesta ajasta. Mulla on ystäviä jotka eivät niin halunneet lasta, alkuajat olivat hankalia, mutta kun lapsi oli yli 1v olivat täysin lumoutuneita lapsestaan.

Olen 32-vuotias, sain ensimmäisen lapseni viittä vaille 30-vuotiaana ja toinen lapsi on tulossa.



Olin "aina" halunnut lapsia, mutta olin vakaasti sitä mieltä, että niiden aika tulisi sitten joskus, kun olen saanut uran hyvin käyntiin, omistusasunnosta enimmät lainat maksettua jne. Käytännössä uskoin tämän tapahtuvan aikaisintaan 35-vuotiaana.



Sitten 25-vuotiaana tapasinkin miehen, joka oli jo tuolloin 45-vuotias. Hänellä oli lapsia jo ennestään eikä halunnut enää lisää. Kohtalo kuitenkin johti meidät yhteen emmekä halunneet enää erota, joten mies pyysi, että tehtäisiin yhteiset lapset saman tien, koska hän oli jo sen verran iäkäs.



Mietin muutaman viikon pienessä epävarmuudessa, kannattaako alle kolmikymppisenä, opinnot kesken, miehen kolmiossa asuvana alkaa miettiä lasten tekemistä. En mielestäni ollut valmis. Olin hyvin tietoinen siitä, että vanhemmuus vaatii vahvaa henkistä pääomaa, valmiutta luopua omista menoista ja minäkeskeisestä ajattelusta. En ollut varma, haluaisinko luopua ihanasta, vapaasta elämästäni ihan vielä, kun tiesin, etteivät ikäiseni kaveritkaan olleet läheskään valmiita eikä minulla olisi vertaistukea.



Päätin kuitenkin, että saan kaiken menemään hyvin, ja aloimme yrittää lasta. Yritys olikin yllättävän rankkaa ja kesti yli vuoden, ennen alkuun saatiin raskaus, joka kesti yli 13 viikon. Lapsi oli syntyessään vaikeasti sairas, minkä johdosta itse uuvuin ja sairastuin vakavaan synnytyksenjälkeiseen masennukseen.



Sain tarvitsemani avun ja tuen ja paranin. Helppoa se ei ollut. Kiitin onneani, että olin edes kolmikymppinen ja hankkinut jo elämänkokemusta monenlaisissa kuohuissa ennen lapsen tuomaa myllerrystä.



Nyt, kun toinen lapsi on tulossa, tiedän, ettei koskaan voi olla valmis muutokseen. Vaikka kuinka miettisi ja keskustelisi lapsen tuomista muutoksista, sen eläminen ja kokeminen on aivan eri asia kuin kognitiivinen käsittely.



Tsemppiä sinulle - toivottavasti et hanki lasta liian nuorena, muttet odota liian myöhäänkään!