Mun 2,5-vuotias poika on niiiiin ihana ja suloinen ja hauska! :)

On tuollainen suloisen näköinen veitikka, leikattiin tukka lyhyeksi niin tuli nyt yhtäkkiä niin ison pojan näköiseksi, ja sitten toisaalta taas on vielä niin pieni ja söpö :)



Ihana luonne hänellä on, huumorintajua löytyy ja toisaalta on rauhallinen sylissä istuskelija ja toisaalta taas hirveä menijä aina välillä.



Ja ne ilmeet ja eleet :D



Tänään patistin häntä siivoamaan levittämänsä palikat. Ei meinannut ensin siivota, mutta kohta tuli esittelemään pientä lelukoppaa, johon oli palikat kerännyt. Kun kehuin häntä reippaaksi pojaksi ja lisäsin että hän on niin suloinen ja äitin oma söpöliini, poika oli silminnähden mielissään mutta kuitenkin mukamas jotenkin "nolon" näköinen, katseli ihan muualle alta kulmien ja hymyili :)





Lapset osaa olla välillä ihan järkyttävän rasittavia kiusankappaleita, mutta voi miten paljosta olisinkaan jäänyt paitsi, jos en olisi lapsiani saanut. Tämä hellyys ja rakkaus mitä heitä kohtaan tuntee, on ihan sanoinkuvaamatonta :)