Oletteko rakastuneita mieheenne vai yhdessä

en tiedä, mitä tässä pitäisi olla. Mieheni on oikein sellainen, minkä haluan, mutta eipä tässä jouda olemaan mitenkään rakastunut kolmen lapsen ja parin yrityksen kanssa muutenkaan.



Etsi harrastus :)

Lapset kasvaa koko ajan,kiintymys muuttuu kun ikää tulee.Liitto on usein itsestä kiinni.Sen toisen luonteen oppii tuntemaan niin ei tarvitse odottaa mitään sellaista mitä ei tietäisi.

ja täytyy sanoa että välillä elän rakkausavioliitossa ja toisinaan ihan vaan tottumuksesta ja kerran ollaan oikein tosissaan oltu eroamassakin ja kriisejä on piisannut säännöllisin väliajoin. Ja välillä tää vaan on niin ihanaa... pilvissä liitelyä ja ruusuilla tanssimista.



Aika paljon se menee muuten ihan oikeasti senkin mukaan miten jaksaa panostaa suhteeseen. Eli ihan oikeasti välillä ollaan vaan kämppäkavereita ja sitten taas kun jaksetaan, niin tehdään pieniä matkoja, vietään kainaloaikaa takkatulen ääressä, käydään leffassa ja syömässä jne jne.



Mä olen vakaasti sitä mieltä että pitkään suhteeseen kuuluu nämä kaikki ja se on VARMAA että aina voi vaikuttaa ITSE. Kun itse panostaa suhteeseen niin se tarttuu.. ja pian se mieskin huomioi taas eritavalla.

edelleen rakastuneita. Naimisissa 14 vuotta. Ollaan toistemme sielunkumppanit ja Suuret Rakkaudet, eikä minulle ainakaan tärkeämpää ihmistä maan päällä ole eikä tule.

Hyvä niin. Mahdoton olisi ajatella, että aina olisi yhtä ihastumisen ja rakastumisen tunnetta, kyllä sitä kaurapuuroarkeakin tarvitaan :) Mutta mieheni on minun toinen puoliskoni, jos häntä ei olisi, olisin vain puolikas ihminen. Kyllä tuota miestä tarvitaa nmyös isänä, osana tätä kokonaisuutta mitä kutsutaan perheeksi. Joten lapset ovat kyllä yksi voimakkaasti yhdessä pitävä voima.

Olemme olleet yhdessä 20 vuotta, siitä naimisissa 17 vuotta.

Kyllä mä rakastan ja rakastun aika-ajoin aina uudelleen samaan mieheen. :) Ja vuosi vuodelta rakastan enemmän ja enemmän. Meillä on oikeasti hauskaa yhdessä. Viimeaikoina on ollut muutenkin tosi tasaista ja onnellinen fiilis. Nuorin nyt 1-vuotias, ja raskas vauvavaihe alkaa olla takana ja energiaa jää eri tavalla parisuhteellekin.



Mulla on ihana mies ja hyvä parisuhde, mistä yritän muistaa olla usein onnellinen.

Meillä kyllä menee välillä vähän vuoristorataa. Eli joskus tuntuu että on ihan vaan tottumuksesta yhdessä ja taas joskus tuntuu että rakastaa ihan mielettömästi. Meilläkin kolme lasta ja kummatkin vedetään pitkää päivää, minä vähän lyhyempää kuin mies, niin joku hoitaa lapsetkin.

Ei sitä rakkautta tule kerrottua toiselle koko ajan mutta kyllä se siellä on, niin ainakin meillä.

meillä riippuu niin kovasti siitä, ovatko lapset olleet sairaana, onko yrityksissä ollut kiirettä. Ei meillä ainakaan mikään niinkään riipu muusta kuin ulkoisista tekijöistä, jotka vaikuttavat sitten myös suhteeseen. Luulen, että jos haluaisin jonkun jonka kanssa menisi paremmin, se menisi vaan niin kauan, että arki iskisi siihenkin päälle.

ja täytyy sanoa että välillä elän rakkausavioliitossa ja toisinaan ihan vaan tottumuksesta ja kerran ollaan oikein tosissaan oltu eroamassakin ja kriisejä on piisannut säännöllisin väliajoin. Ja välillä tää vaan on niin ihanaa... pilvissä liitelyä ja ruusuilla tanssimista.

Aika paljon se menee muuten ihan oikeasti senkin mukaan miten jaksaa panostaa suhteeseen. Eli ihan oikeasti välillä ollaan vaan kämppäkavereita ja sitten taas kun jaksetaan, niin tehdään pieniä matkoja, vietään kainaloaikaa takkatulen ääressä, käydään leffassa ja syömässä jne jne.

Mä olen vakaasti sitä mieltä että pitkään suhteeseen kuuluu nämä kaikki ja se on VARMAA että aina voi vaikuttaa ITSE. Kun itse panostaa suhteeseen niin se tarttuu.. ja pian se mieskin huomioi taas eritavalla.

että tahdotko rakastaa. Välillä sitä tahtoa tarvitaan enemmän ja välillä sujuu ihan itsestään. :)

Enemmän varmaan tottumuksesta. Mies on niin sanonutkin. Mutta harva se päivä vaihdetaan rakkaudentunnustuksia, ja meillä on mukavaa yhdessä. Perhe-elämä on suurin yhdessä pitävä asia. En koe sielunkumppanuutta mieheni kanssa, en oikein tiedä mitä se on. Mutta olemme hyvä parivaljakko, yhteiselo sujuu, emmekä juuri riitele. Kotia en rikkoisi ikimaalimassa. Toisaalta ilman miestäkin voisin elää (jos lapsia ei olisi).



Eli ota nyt tuosta selvää =).

Yhdessä ollaan oltu 10 vuotta. Tottakai on erilaisia kausia, mutta nyt on ehdottomasti meillä menossa sellanen kumppanuus kausi. Nyt on selvää että meidät on tarkoitettu toisillemme, eikä pienet murheet horjuta samalla tavalla kuin ehkä vielä 5 vuotta sitten. Osataan huumorilla suhtautua toisen "epäkohtiin".

olemme kadottaneet toisemme lapsia kasvattaessa.

Ei aikaa kahden kesken. lupasin ettei meille käy koskaan näin, mutta niin vain huomaamatta kävi

olemme molemmat tuota mieltä (että Osin tottumuksesta), halutaan pitää kiinni ajatuksesta, että olemme hyvä pari ja rakastuneita. Tällä ajatuksella tuntuu olevan etenkin miehelleni suuri merkitys, ei halua missään nimessä ajatella, että olisimme 'vain' lasten vuoksi. Vaikka minusta se on paras syy ikinä olla jonkun kanssa yhdessä. No, olisimme minunkin mielestäni muutenkin, ilman lapsiakin.

Eli - mielestäni sillä on vähän symbolinen merkitys, että ajatellaan, että ollaan yhdessä muusta syystä kuin lasten takia, vaikka totuus olisi mitä vaan.

Enemmän varmaan tottumuksesta. Mies on niin sanonutkin. Mutta harva se päivä vaihdetaan rakkaudentunnustuksia, ja meillä on mukavaa yhdessä. Perhe-elämä on suurin yhdessä pitävä asia. En koe sielunkumppanuutta mieheni kanssa, en oikein tiedä mitä se on. Mutta olemme hyvä parivaljakko, yhteiselo sujuu, emmekä juuri riitele. Kotia en rikkoisi ikimaalimassa. Toisaalta ilman miestäkin voisin elää (jos lapsia ei olisi).

Eli ota nyt tuosta selvää =).

Kyllä se rakkaus on miehen tempausten myötä karissut. Kauheata sanoa, että on ollut aikoja, jolloin olen jopa toivonut miehen kuolemaa. Mutta kyllä me toimeen tullaan ja välitetään toisistamme, ainakin enimmäkseen. Yhdessä on oltu reilut 30 vuotta.

on todella tärkeä tekijä suhteessa. Miehen stressitaso laskee huomattavasti.



Meillä ainakin on kestetty niin kamalia kausia osin juuri siksi, että voimme nauraa ihan mille hyvänsä ja lyödä leikiksi.

Olemme yhdessä lukuisista syistä - toki myös lasten, mutten pelkästään lasten takia. Eikä se ole pelkkää tottumustakaan. On kuitenkin kivaa jakaa elämänsä muiden kanssa, ja pidämme toisistamme.

On ollut erilaisia aikoja. oltiin hurjan rakastuneita seurusteluaikana. Avioliitossa on ollut kuivia kausia ja surua ja pettymyksiä, ei kuitenkaan pettämistä tai avioeron harkintaa. Olemme käyneet pariterapiaa vuoden verran. Rakastamme toisiamme. Olemme kasvaneet yhdessä niin kauan, ettei voisi kuvitella jättävänsä toista. Tunnen mieheni tosi hyvin ja sovimme eroavaisuuksistamme huolimatta hyvin yhteen. Tärkeintä on ollut tajuta, että tarvitsemme toisiamme kummankin heikkouksissa. Meillä on kauniit, ihanat lapset ja paljon muistoja. Rakkaus ei ole koko ajan intohimoista ja tunteikasta, mutta joskus sitäkin. Uutuudenviehätystä ei ole, mutta oma viehätyksensä on tuttuudessa ja turvallisuudessakin. Meillä on omaa huumoria, joka kantaa vaikeuksien yli.

ja ollaan ihan onnemme kukkuloilla ja välillä menee niin huonosti että monet kerrat ollaan meinattu erota... mutta aina rakkasu vaan voittaa. 11 vuotta ollaan oltu yhdessä, josta 10v kohta naimisissa, 2 lasta 10 ja 5v aloin tässä joku päivä miettimään että tätäkö se sitten on se loppuelämä, lapset kasvaa ja elämä helpottuu koko ajan?

olen kuitenkin vasta 29v, liian tylsäksi käy elämä, mies on aina töissä minä harrastuksissa.

Kyllä sitä jotain haastetta pitää vielä elämässä olla, päätimme sitten hankkia vielä yhden lapsen =) siis jos vaan vielä tulen raskaaksi, siinä sitä tekemistä taas seuraavaksi 10 vuodeks... =)

Yhdessä 21 v, naimisissa 20 v.



Uutuusarvoa ei tässä enää ole, eikä mitään leiskuvaa romanttista rakkauttakaan.



Mutta yhdessä viihdytään ja yhdessä on kiva olla.



Välillä pitää kurssia tarkastaa ja puhua asiat halki. Ja sillä sitten taas porskuttaa monta vuotta.

ollutkaan. Mikä lie se alun merkillinen tunne, joka haihtui, kun eka lapsi tuli. Nyt 3 lasta ja ihan kaveripohjalla tässä mennään. Molemmat lienemme tyytyneet/tyytyväisiä osaamme. Olen iloinen, että lapset tehty, se tuntuu minulle riittävän.

Elin pitkään ns. vapaata, huoletonta elämää. Ehkä elän sitä vielä joskus, kun lapset pärjäävät omillaan.

Hyvä vinkki tuo hanki harrastus, näin minäkin olen tehnyt ;)