raskausmyrkytys ja muuta

en suosittele sitä suorilta käsin eikä siihen sinunkaan tapauksessasi ole automaatiota.

Alatiesynnytys on lähes aina parempi vaihtoehto sekä äidille että vauvalle ja lisäksi vauvan keuhkot savat vielä viimeiset keuhkoja kypsyttävät hormoniannokset synnytyksen edetessä. Plus hyvät bakteerit ym positiiviset puolet.

Ja myös raskausmyrkytyksen kannalta perinteinen synnytys on todettu paremmaksi vaihtoehdoksi vaikkakin myös sektio parantaa vaivan koska toksemianhan ainoa parannuskeino on vauvan syntymä.



-6-

se oli siis erittäin positiivinen juttu että veriarvot ovat olleet hyvät niin viime viikolla kun tälläkin viikolla? ei sillä etteikö ne voisi muuttua, mutta jotain hyvää toistaiseksi sentään?

Itselläni oli raskausmyrkytys ja synnytys käynnistettiin. Synnytin rv 35+5 terveen, mutta hivenen hoikan vauvan. Istukka oli alkanut rappeutumaan, ja jos tilanne olisi jatkunut ennallaan, olisi ravinnon ja hapen saanti vauvalle häiriintynyt.



Proteiinia oli pahimmillaan virtsassa viitisen grammaa, verenpaineet luokkaa 180/120. Näköhäiriöitä ei ollut eikä rintakipua. Turvotus oli hirveää, silmät melkein muurautuivat umpeen, jalat olivat paksut, sormet eivät taipuneet..



Minulla myrkytys paheni synnytyksen jälkeen, mikä on harvinaista. Sen takia jouduimme olemaan vauvan kanssa sairaalassa pitempään ja olen edelleen verenpainelääkityksellä. Kotiin päästyäni jouduin vielä vuorokausikeräyksiin sekä verikokeisiin.



Synnytystä käynnistettiin 4 päivää ja lapseni oli myös täydellisessä perätilassa. Sektiota en halunnut, koska lantiokuvassa (sellainen tehdään varmasti sinullekin) nähtiin, että vauva mahtuu tulemaan ulos. Tärkeintä synnyttäessä perätilavauvaa on siis taistella ponnistusviettiä vastaan, koska vauva voi jäädä jumiin säikähtäessään ponnistusta. Synnyttäjän täytyy olla motivoitunut synnyttämään alateitse, ja siitähän toipuukin nopeammin kuin sektiosta.



Kun myrkytys todettiin, ei annettu edes vaihtoehtoja vaan sairaalaan piti mennä. Kotona ollessa tilanne olisi voinut salakavalasti pahentua ja molempien henki olla vaarassa. Tilanteen vakavuutta en itse tajunnut, ennenkuin vasta jälkeenpäin, mutta hoitohenkilökunta oli kyllä todella huolestunutta. Ihmettelen, miten sinut on kotiin ylipäätään päästetty. Osastolla olisit turvassa. Tosin minäkin vihasin osastolle jäämistä, ja monet itkut itkin sitä ajatellessa. Olin kaksi viikkoa sairaalassa ja sain albetolia ja piti levätä mahdollisimman paljon.



Koeta päästä pelkosi ohitse ja ajattele, että sairaalassa tilanteesi pahentuessa olette turvassa. Kotona et tiedä, mitä esim. istukallesi kuuluu, vieläkö vauvasi saa ravintoa ja happea.



Me saimme perhehuoneen yhdeksi viikonlopuksi ja se oli ihanaa. Paras kun kerrot suoraan peloistasi, sillä kaikki stressi pahentaa tilannetta, nostaa paineita ja vaikuttaa haitallisesti vauvaan. Ethän sitä halua kuitenkaan?



Hoitajat varmasti ovat kohdanneet pelkääviä potilaita ennenkin ja et ole yksin siellä. He osaavat toimia siten, että olosi helpottuu.



Yritä motivoida itseäsi sisäistämällä, että kaikki murhe ja stressi vahingoittaa lastasi ja että teet mitä pyydetään vauvasi vuoksi. Viikko, pari osastolla on pieni hinta siitä, että saat terveen ja ylipäätään elävän vauvan syliisi. Suoraa puhetta, mutta tiedän tasan tarkkaan, mitä käyt läpi. Tosin en pelännyt, olin vaan niin koti-ikävissäni. Voihan sinua käydä siellä katsomassa, puolisosi, perheesi jne. Asennoidu tähän siten, että kaikki hoito auttaa sinua ja vauvaa.



Tilasi voi kääntyä hengenvaaralliseksi. Itse seurasin vointiani tarpeeksi ajoissa joten meille ei käynyt huonosti. Mutta huolimatta verenpainemittareista sun muista et näe kotona maksa-arvoja jne.



Vastailen lisää jos haluat kysyä jotain. Pidä huoli itsestäsi ja vauvasta!

Vauva syntyi sektiolla (perätilan vuoksi)viikolla 36+5.



Minäkin pelkään sairaaloita tai ainakin toimenpiteitä verikokeista alkaen. Mutta kun tiesi, että vauvan sydänäänet rekisteröidään kahdesti päivässä ja sairaalassa on jatkuvassa seurannassa, niin mielummin olin siellä kuin kotona. Viisi viikkoa oli pitkä aika, mutta tarkoituksenani oli saada mahdollisimman isoksi vauva joten olin motivoitunut siellä makaamiseen.

Ahdistusta voi yrittää helpottaa hengittämällä rauhallisesti ja kuuntelemalla vaikka mielimusiikkia.



Yritä asennoitua mahdolliseen sairaalalepoon positiivisesti tai edes neutraalisti, ei se nyt niin kovin kamalaa ole!

Siis luulen että osa tota mun sairaalakammoa on just nimenomaa myös koti-ikävä. Ja siksi ajatus siitä että jollain tavalla saisi perhehuoneen tai minkä vaan sopin jossa avopuoliso saisi olla vapaasti vaika yötä, helpottaa ihan kauheasti. Ja toki tarkkailussa käyn koko ajan, perjantaina taas seuraavan kerran perusteellisiin tutkimuksiin äitiyspolille.

Yritän tsempata koko ajan ja keksiä keinoja joilla saisin itseni rauhoittumaan asian kanssa. Siksi kirjoitan tännekin. Koitan käsitellä asiaa parhaani mukaan myös avopuolison, äidin ja ystävien kanssa, jotta asia ei jäisi pyörimään vain oman mielen sopukoihin ja paisuisi siellä.

Sairaalassa oli samassa huoneessa myös muita, joilla oli ongelmia raskauden kanssa. Tuimme toinen toisiamme.

Mutta se tietysti riippuu sairaalasta miten potilaat sijoitetaan.

mitä nyt töiltään ennätti. JA kuten edellä jo kerrotiinkin, vertaistuki toisilta mahdollisesti samassa tilanteessa olevilta antoi voimia.

vielä vinkkejä miten jaksaa tuleva? Miten olette muut jaksaneet samassa tilanteessa? Epätietoisuus on rankkaa, miten myrkytys etenee, meneekö pahaksi, koska synnytys, meneekö se hyvin, kauanko joutuu olemaan sairaalassa, miten jaksaa koti-ikävää, miten saada asenne kohdalleen ja voimaa?