Voinko vielä pelastaa lapseni?

monet mielenterveysongelmat valitettavasti kulkee suvussa. Ei se kuri lapsille mielenterveysongelmia saa aikaan. Itse olen monilapsisesta perheestä ja meidät on kasvatettu ns. armeijamaisella kurilla, eikä kellään ole psyykevikaa, vaikka ankaruutta on riittänyt vanhempien puolelta...

Mutta luulenpa, että tuttavasi äiti on ollut kuitenkin ns. vanhanajan kansan tyyliin ankara. Eli pitänyt tiukkaa kuria ja ollut myös muutenkin etäinen ja kylmä. Sillä aikoinaan ainakin lapset olivat ja elivät siinä sivussa ja olivat monesti vaan häiriöksi.



Itse olen kurinpitäjä ja vaadin lapsiltani tietynlaista käyttäytymistä. Mutta osaan myös löysätä tarvittaessa sekä halaan, luen, pussaan ja nauran heidän kanssaan. Toivon ja uskon, että lapseni muistavat minut äitinä, joka rakasti niin paljon, että uskalsi asettaa lapsilleen rajat.

Mutta kyllä sinun olisi löydettävä muunlaisia tapoja pitää homma kasassa kuin huutaminen.

geneettisesti että kasvatusympäristön vaikutuksesta. Vaikka geneettisesti olisikin esim, alttius masentua, pelkkä alttius ei sairastuta, myös lapsen elinympäristössä pitää olla tekijöitä - kuten vaikka läheiset ihmissuhteet - jotka aikaansaavat sairastumisen.



Huutamista ja ankaruutta on eriasteista ja erilaista. VAikea sanoa, onko sinun tapasi toimia ap lasta vahingoittavaa vai ei. Jos olet ankaruudesta huolimatta ennakoitava ja teillä on myös tunnetason läheisyyttä fyysisen läheisyyden lisäksi, niin lapsilla ei ole varmaan hätää (riippuen tietysti millaista "ankaruutesi" on käytännössä).



Se että pidät kovaa kuria ja välillä huudat, jos et samalla hauku lastesi persoonan tasolla tms, ei yksin varmaan aiheuta mielenterveysongelmia.



Hyvä että olet tiedostanut ongelman, nyt yrität miettiä muunlaisia tapoja pitää lauma kasassa.

Olen kärsinyt sj-masennuksesta etekin toisen lapseni jälkeen (todnäk myös ensimmäisen, vaikkei sitä hoidettu) ja kahden lapsen arki on käynyt voimille. Mies tekee pitkää päivää. Pinnani on ollut todella lyhyt, jaksaminen kortilla. Ääni kohoaa usein.

Olen lähtenyt siitä, että näillä mennään mitä on annettu, voin yrittää parhaani mutta millään taikatempulla en itseäni voi muuttaa. Lapsillakin on oikeus nähdä myös negatiivisia tunteita ja väsynyt äiti. Nyt viime aikoina, masennuksesta toipuessani, olen alkanut nähdä kiertoteitä huutamiselle ja ankeille päiville. Itse asiassa uhmaikäinen esikoiseni käyttäytyy ihan hirveän paljon paremmin, mitä enemmän jaksan tehdä asioita leikin ja hassuttelun kautta. Pieni kutittelu on pelastanut esim. monta pukemistilannetta. Läheskään aina en siihen kykene, on työn takana kaivaa halifiilis kiukun alta, mutta jos siihen pystyy, tuntuu itsestäkin tosi hyvältä ja päivä lähtee hirveän paljon paremmin käyntiin. On aina ilo nähdä, että sen kiukkuilevan raivottaren (siis lapsen) takana on kuin onkin yhä sama aurinkoinen, rakas napero, jonka luulin jo hukanneeni, ja siitä saan itsekin voimaa hymyillä taas. Vauva on onneksi helpohko tapaus.

Voinko enää tehä mitään, ettei lapseni vanhempana joudu ongelmiin itsensä ja muiden kanssa siksi, että en ole ollut lempeä ja rakastava äiti koko aikaa? Tietysti rakastan lapsiani ja välillä halataan ja hassutellaan, huutojen välissä.

Ole itsellesi armollinen! Pahoin traumatisoituneet lapset ovat ihan varmasti kokeneet pahempaa kuin ankaran ja arjen paineissa joskus väsyvän äidin. Tärkeintä on, että teet lapsillesi selväksi, että äiti rakastaa hirmuisesti vaikka mitä tapahtuisi. Myös riitatilanteet on hyvä selvittää ja sopia kiukun laannuttua. Ainakin isompien kanssa voi jutellakin siitä, miten pahasta tuulesta selviää ja miten voitaisiin yhdessä yrittää tehdä arjesta kivempaa.

Ja hassuttele, suukottele ja halaa aina jos vain murunenkin sinusta sitä haluaa. Se on kaikki kotiinpäin. Olet varmasti hieno äiti lapsillesi!

Sellainen räjähtelevä äiti josta ei koskaan tiedä mikä räjähdyksen aiheuttaa on pahin. Lapsi elää jatkuvassa pelossa ja varomisessa.