Lapset "nuorena" vai "vanhana"?

Mutta ap nyt kuitenkin puhui siitä ja käytti todisteena sille, ettei nelikymppinen enää jaksa.



Joten sanoinpahan vaan, että se jaksaminen on pitkälti yksilöllistä.



-41-

nuorilta äideiltä huostaanotettuja lapsia. Eivät ole nuoret äidit jaksaneet. Harvinaista, että yli nelikymppisenä lapsen saaneelta tarvitsisi lapsia huostaanottaa. Vanhemmalla äidillä ei ole enää niin tarvetta juosta baareissa ja saada sitä omaa virikettä, vaan voi antaa aikaansa lapselle. Työpaikallani eräs viisikymppinen alakoululaisten äiti kuskaa lapsiaan kulttuuritapahtumasta toiseen, leikkii paljon lasten kanssa, tekee heidän kanssaan erilaisia projekteja jne.

Omasta mielestäni hyvä äitiys ei ole iästä kiinni. Itse tiedän erään lähemmäs viisikymppisen alakoululaisen äidin, jolta minun mielestäni pitäisi huostaanottaa lapsi, mutta sen ikäinen ja siinä asemassa oleva osaa paremmin pitää puoliaan kuin joku nuori äiti. Hän on pitkiä päiviä töissä miehensä kanssa, tytär on usein yksin kotona, surffailee netissä kielletyillä sivuilla, syö roskaruokaa jne. Vanhemmat eivät ole ikinä läsnä. Yhdessäoloa on se, kun tehdään pakolliset etelänmatkat jolloin vanhemmat haluaa vain levätä. Vanhemmat myös juhlii paljon ja pitää "edustuskutsuja". Kova työstressi myös pistää tissuttelemaan viikollakin: aina on illalla juotu lasi tai pari tai ehkä kolmekin...

MUTTA he eivät asu lähiössä. Lapsella on kalliit vaatteet. Paljon taskurahaa, vaikka ikää on vähän. Lapsi on hemmoteltu. Asuntona on huippuhieno viimeisen päälle varusteltu kivitalo ja tytöllä on oman huoneen lisäksi oma "olohuone". Vanhemmat vaikuttavat politiikassa, heillä on sukua kunnanhallituksessa, paljon omaisuutta ja rahaa, kaksi hienoa autoa jne.

Ovatko he kuitenkaan hyviä vanhempia? Saako lapsi tarpeeksi rakkautta läsnäoloa? Kerra tytär soitti poliisin, kun äiti ja isi riiteli viinipäissään. Poliisi kävi paikalla, mutta perheenisä sai poliisin lähtemään. Muitakin lastensuojeluilmoituksia on tehty tästä perheestä vailla mitään tulosta. Sosiaalitädit tietävät tilanteen, mutta eivät voi mitään: niin vaikutuvaltaisten vanhempien kanssa on mahdoton riidellä.

On siis näitäkin tapauksia. Hemmoteltuja uravanhempien lapsia. Joskus ihminen ei ole valmis muuttumaan vanhemmaksi, vaikka ikää olisi paljonkin. Toiset taas rakastaa ja antaa kaikkensa lapsilleen iästä huolimatta.

Tein lapset päälle kolmikymppisenä.



Mielestäni olen palautunut niistä hyvin. Ylipainoa ei ole ja kroppa on edelleen treenattu 46 vuotiaana.



Tissit nyt roikkuu, mutta kun ovat olleet aina pienet niin eivät roiku navassa. Maan vetovoima vaikuttaa kyllä niihinkin naisiin jo tässä iässä, jotka on saaneet lapsensa nuorina.



En tiedä, miten olisin palautunut jos olisin tehnyt lapset nuorina, mutta hyvin palauduin synnytyksistä myös vanhempana.



Sitä en tiedä, mikä olisi oikea ikä TEHDÄ lapsia. Olen vain suunnattoman onnellinen, että SAIN lapsia.

Ensimmäisen sain 22-vuotiaana, toisen 34-vuotiaana.

Ensimmäisen kanssa jaksoin paljon paremmin, siis valvomiset ja muut olivat todella helppoja. Nyt toisen kanssa on elämäntilanne ja asenne ollut paljon seesteisempi

Välillä nykyään on sellaista väsymystä(siis olen 39v nyt), jota ei olisi parikymppisenä voinut ollakaan. Mutta toisaalta taas voin antaa lapsilleni eri juttuja kuin silloin.

Meinasin tulla kirjoittamaan samaa. Esikoisen syntyessä olin 21, nyt toisen syntyessä 31. Esikoisen kanssa jaksoin paremmin ja koska asuin lähellä sukua, saatiin paljon hoitoapuakin. Rahahuolia oli paljon ja elämäntilanne enemmän auki. Toisaalta noina opiskelijavuosian elämä jousti enemmän, eli pystyttiin kikkailemaan mm. kesät niin, ettei tarvittu päivähoitoa, samoin lomailtiin just silloin kun haluttiin.

Toisen kohdalla 30-vuotiaana talous on kunnossa, eikä tarvitse laskea pennosia. Pystyi ostamaan just sen rintapumpun kuin halusi ja klikkailemaan netistä hauskoja kestovaippoja kotiinkuljetuksena, eikä tarvinnut miettiä, jääkö rahaa juuston ostamiseen. Toisaalta vaatimukset ovat kovempia, eli työelämän vastuu painaa mieltä vanhempainvapaallakin ja töihin palattua sitten myös ollaan töissä, eikä ole ylimääräisiä vapaapäiviä.

Että mene ja tiedä. Esikoisen kanssa on mukavaa, kun ikäeroa ei ole paljon ja puhutaan samaa kieltä. En ole ehtinyt vieraantua nuorisokulttuurista ja lapsen kaveritkin tuntuvat arvostavan tällaista nuorempaa, keskustelunhaluista äitiä. Toisaalta nyt 30-vuotiaana ja vauvan äitinä tunnun solahtavan paremmin mammaporukoihin, kun en enää ole niin "poikkeavan nuori". Elämäntilanne on samanlaisempi kuin sillä naapurin mammalla.

Minusta on hauskaa, että sain kokea nämä molemmat. :) 40-vuotiaana en haluaisi saada lapsia, 30 vuotta oli minulle aika tiukka takaraja lasten hankkimiselle.

Mä en voi käsittää niitä jotka jättää lapsen yrittämisen vanhoille päiville ja sitten känisee kun lasta ei kuulukaan. Juoksevat hoidoista toiseen ja ovat yliherkkiä lapsia ja lapsiperheitä kohtaan.



Just ykspäivä oli jossain lehdessä juttu tollaisesta naisesta. Eipä käynyt sääli! Ihan oma vika!

Olen nykyään 31 ja ehkä haluaisin vielä toisen. Olen kuitenkin ajatellut, etten yli 35:ksi odottele.

Kun elämä on asettunut uomiinsa ja voi tarjota lapselle hyvän lapsuuden ja elämän alun. Kun vanhemmat ovat kypsiä ottamaan vastuun ja se parisuhde on vakaa, eikä kaadu heti ensimmäisiin vastoinkäymisiin. Kun vanhemmat tuntevat toisensa ja haluavat samaa, perheen.



Mun mielestäni se ei ole ikäkysymys, pikemminkin henkinen kypsyys on ratkaiseva. Osa voi olla tätä jo nuorena ja osa ei ole henkisesti kypsä vanhakaan.

omat fvanhempani olivat 27 kun synnyin, itse olin 25 ja 27 kun sain lapseni.



Halusin lapset nuorena (HUOM! olettaen että sopiva kumppani sattuu kohdalle!) koska se tuntui minusta järkevältä

-biologisesti (olen biologi), ts. ongelmien todennäköisyys pienempi

-jaksamisen kannalta, keskimäärin nuoret nyt vaan jaksavat esim. valvomisia paremmin (toki on yksilöllisiä eroja)

-taloudellisesti. Vakityö valmistumisen jälkeen ei ole mikään selviä, joten sitä on turha odottaa. Itse olen asunut 5 ekaa vuotta opiskelija-asunnossa enkä koe että se olisi ollut mikään huono asia -> ei väliä onko asunto oma vai vuokra jos muuten on ok. Äitini valmistui vasta kun olin syntynyt-> uskoin että itsekin siihen pystyisin ja pystyinkin.



Ja koska parisuhde oli vakaa ja itsekin tunsin olevani valmis niin mikäs siinä. Ja olen tyytyväinen tilanteeseen :) Lapsilla on jaksavat ja hyväkuntoiset isovanhemmat, jos omat vanhemmat menevät huonoon kuntoon vanhetessaan ei ole yhtä aikaa pieniä lapsia ja omia vanhempia huolehdittavana. Ja kun lapset ovat isoja, en ole itsekään vielä vanhus :)

Varmasti nelikymppisenä on myös hienoa olla pienten lasten äiti, mutta minä halusin tehdä näin päin. :)



Elämäni "suunnitelman" raakaversio: 0-14 -vuotiaana olin (tietenkin) lapsi. 14-23 -vuotiaana elin villiä nuoruutta, tein tyhmyyksiä, opiskelin, matkustelin ja hain itseäni. 24-vuotiaana menin naimisiin, 25-vuotiaana sain esikoiseni. Opiskelin vähän lisää, tein lisää lapsia. Nyt olen kotiäiti, pian siirryn täyspäiväisesti työelämään. Eletään ruuhkavuosia. Kun lapset muuttavat kotoa, olemme edelleen miehen kanssa melko nuoria, mutta meillä on myös varaa matkustella ja nauttia aikuisesta elämästä kahdestaan. Aikanaan lapset saavat omia lapsiaan, ja me jaksamme miehen kanssa auttaa heitä aktiivisesti lasten kanssa. Ehkä elämme niin vanhoiksi, että ehdimme nähdä vielä lapsenlapsenlapsiakin. :)

Alapeukuttakaa, kun nostan näin vanhaa keskustelua.

Kultainen keskitie ;) eli paras saada ne lapset siinä välissä kun ei ole liian nuori eikä vielä vanha.

Itse sain lapset 27v. ja 32v.

Sekä että sopi minulle. :)

Mulla on nuori äiti joka kyllä jaksoi touhuta meidän lasten kanssa ja ollut todella hellä ja rakastava äit,i mutta hänen parhaat uranluontivuotensa sijoittuivat sitten meidän kouluikään eikä äidillä tietenkään ollut aikaa meille lapsille samalla tavalla kuin jollain sellaisella joka olisi jo ehtinyt edetä urallaan ja näyttää kyntensä tyoelämässä.

Nyt on tosin kivaa kun lapsilla on nuori mummi joka jaksaa touhuta lastenlastensa kanssa.

Minä tulin äidiksi vasta nelikymppisenä ja olen nauttinut äitiydestä todella, enkä tosiaan tunne itseäni mitenkään vanhaksi ja raihnaiseksi. 

Mun mielestä ei ole olemassa mitään optimaalista ikää, minusta oli ihanaa olla villi ja vapaa reilusti yli kolmekymppiseksi enkä kaivannut omaa perhettä ja nyt ei tarvitse enää hötkyillä kun on saanut toteuttaa niitä omia unelmiaan ilman vastuuta muista, joku toinen taas valitsee toisin, hyvä niin. Upeaa että voimme valita.