Lapset "nuorena" vai "vanhana"?

nuorilta äideiltä huostaanotettuja lapsia. Eivät ole nuoret äidit jaksaneet. Harvinaista, että yli nelikymppisenä lapsen saaneelta tarvitsisi lapsia huostaanottaa. Vanhemmalla äidillä ei ole enää niin tarvetta juosta baareissa ja saada sitä omaa virikettä, vaan voi antaa aikaansa lapselle. Työpaikallani eräs viisikymppinen alakoululaisten äiti kuskaa lapsiaan kulttuuritapahtumasta toiseen, leikkii paljon lasten kanssa, tekee heidän kanssaan erilaisia projekteja jne.

Sain lapsia 20-25-vuotiaana, uudelleen 34-35-vuotiaana.



Nuorempana olin paljon elämänkokemattomampi ja stressasin turhilla asioilla, mutta toisaalta jaksoin innostua kaikesta: virittelin askarteluhetkiä ja juoksin mukana puistossa 2 kertaa päivässä.



Olen mielestäni ollut paljon tasapainoisempi ja äidillisempi kolmevitosena. Lasten kanssa on tyyni ja tasainen, kiukunpuuskia ei tarvitse tuskitella. Jaksan valvoa ihan yhtä hyvin, mutta en ole enää yhtä riehakas. Elämään tuo helppoutta itsevarmuus ja kokemus jo kolmesta isosta lapsesta.



Kannatan siis kahta sarjaa tai paljon lapsia tasaisesti, jos haluaa pitää mielen virkeänä ja positiivisella tavalla lapsekkaana kauan aikaa! On ollut ihanaa aloittaa "kaikki alusta".

silloin kun heille on tarjota pohjaksi hyvä ja turvallinen parisuhde.

Ei lapsia tehdä ekan poikaystävän kanssa siksi, että saadaan ne nuorina.



Kun tässä on seurannut vuosien varrella ihmisten elämää niin nuorina tehdyillä lapsilla on ehtinyt olla jo pari, kolme isäpuolta.



Eli lapset tehdään sitten kun elämä on vähän tasaantunut ja on kohdannut ihmisen, kenestä on isäksi ja kenen kanssa parisuhde toimii.

Eli eri asiat vaan korostuu eri iässä. Mä myös olen saanut sekä nuorena (ensimmäinen 22 vuotiaana) ja vanhana (viimeinen 42 vuotiaana). Kropan palautumisessa tm ei ollut eroja mulla. Ja kuten täällä joku aikaisemmin jo kommentoi, mä myös tunnen huonoa omaatuntoa vanhimmista lapsistani. Jos olisin heidätkin tällä ymmärryksellä osannut kasvattaa, jolla viimeisen nyt kasvatan. Nyt vanhempana olen todellakin ollut paaaljon pitkäpinnaisempi ja osannut paremmin "antautua" lapsen hoitamiseen kuin nuorempana. Mulla nuorempana oli kaiken maailman "omia juttuja", mistä olen nyt vanhempana paljon enemmän osannut tinkiä lapsen hyväksi. Vaihdevuodetkin olen käynyt läpi, mutta niissä onneksi pääsin helpolla.

Toisaalta esim yövalvomiset oli helpompia nuorella iällä ja nyt on ihanaa, kun on jo aikuisia lapsia ja lapsenlapsiakin.

16 kesäisestä asti ja jo 20vuotiaana päätettiin että nyt olisi aika lapsille kun molemmilla vaki työt ja asunto alla...... Eka lapsi syntyi kun olin 27v (työtön) ja toinen kun olin lähes 30v....Aina ei mene niin kuin tahtoo, ei edes aina. Itse olen edelleen sitä mieltä että nuorena, jos tuntee olevansa valmis ja parisuhde on vahvalla pohjalla ja toinenkin haluaa lapsia, niin silloin on paras aikas.

Olen saanut lapseni ollessani 32v, 36v ja 38v.



Mieheni kanssa olemme tunteneet, pyörineet samoissa porukoissa, seurustelleet, aviotuneet jo paljon ennen lapsia. Tutustuimme ollesamme 15 vuotiaita.



Oli lukiot, yliopistot, ulkomaat, urat, ystävät, menot ja meinigit. Siihen ei vaan olisi lapsia mahtunut.



Nyt, kun elämme on rauhoittunut, voimme tarjota lapsille paljon tasapainoisemman alun elämälle. Pinnaa löytyy ja kaikenlaista puuhastellaan yhdessä. Olen vielä kotona. Nautin olostani.



Tämä sopii meille.

Minusta tärkein kriteeri kliseisten rakkauksien ja hyvienparisuhteiden jälkeen on se, että kykenee taloudellisesti huolehtimaan jälkikasvustaan.



Minua kammoksuttavat nuoret äidit, joiden mielestä isovanhempien tehtävä on vastata nuoren perheen taloudesta, heille itselleen kuuluu leikki ja hauskanpito ja kuluttaminen. Hiekkalaatikolla tavallisin keskustelunaihe onkin, miten paljon isovanhemmat osallistuvat perheen elämään eli paljollako auttavat rahassa ja ajassa.



Kun saa lapset tarpeeksi vanhana, on tarjota koti ja turvaa ja omaa aikaa. Ei tarvitse matkustella tai harrastaa intohimoisesti, koska sen on jo ehtinyt kokemaan ja jaksaa odottaa, että lapset ovat kasvaneet.

Ja toisaalta, lapselle on rikkaus kun hänellä on monta läheistä aikuista ja ihmissuhdetta. Erolapsella on enemmän isovanhempia, jotka pitää hänestä huolta ja useampi aikuinen, joka hänestä välittää kuin ydinperheen lapsella.

Ihminen tarvitsee 3 suhdetta elämänsä aikana. Nuoruuden kiihkorakkauden. Suhteen, missä tehdään lapset. Ja suhteen, missä vietetään turvallinen vanhuus. On raukkamaisuutta olla arka ja elää vain samassa suhteessa, eikä kehittyä elämässä ja uskaltaa hypätä uuteen elämäntilanteeseen.

silloin kun heille on tarjota pohjaksi hyvä ja turvallinen parisuhde.

Ei lapsia tehdä ekan poikaystävän kanssa siksi, että saadaan ne nuorina.

Kun tässä on seurannut vuosien varrella ihmisten elämää niin nuorina tehdyillä lapsilla on ehtinyt olla jo pari, kolme isäpuolta.

Eli lapset tehdään sitten kun elämä on vähän tasaantunut ja on kohdannut ihmisen, kenestä on isäksi ja kenen kanssa parisuhde toimii.

koska useimmilla ei ole mahdollisuutta tehdä niitä lapsia silloin kun itselle sopisi. Useimmilla meistä on mieskin, jolle ajatus isäksi tulosta nuorena oli karmaiseva, ja parisuhde kestää aikansa kypsyäkseen vanhemmuuteen. Harvemmalla meistä, jotka ollaan muutettu satojen kilometrien päähän synnyinpaikkakunnasta opiskelemaan,on myöskään ne teiniaikaiset ihmissuhteet edes kestäneet opintojen aloittamista.



Itse olen tyytyväinen että edes pääsin äidiksi. Kaveripiirissä on niin monta pariskuntaa, joilla on kaikki ns "valmiina" perhe-elämää varten, kunnes siten jompi kumpi on alkanut miettiä, ettei lasta haluakaan - ei vielä ainakaan. Kun ikää alkaa olla yli kolmekymmentä niin kumppanin päätöksen odottelun täytyy olla raastavaa.



En voi tietää minkälainen olisin ollut nuorempana äitinä (nyt äidiksi 28-vuotiaana). Todennäköisesti olisin ollut lyhytpinnaisempi ja väsyneempi (tarvitsin nuorena enemmän unta kuin nykyään) mut varmasti olisin taas joissakin asioissa ollut spontaanimpi ja jaksavampi.



Olin osastolla nuoren äidin kanssa, joka huokaili että lapset pitäisi tehdä nuorina, ettei niin stressaisi. Mä kysyin että kuka sun mielestä on sit riittävän nuori, kun hänkään ei ollut edes kahtakymmentä. Kuulemma sisko on tehnyt ekan lapsensa 16-vuotiaana ja on niin rento äiti, että. Joten nämä mielikuvat oikeasta äitiydestä ja oikeasta iästä taitaa periytyä jonkin verran myös suvussa..:)

hoitaa. Sehän on tärkeintä, että lapsen synnyttyä vanhemmilla on tarpeeksi omaa aikaa.

Ja suunnittelen saavani vielä yhden siinä 35-38 -vuotiaana. Ja siis tuossa välissäkin on muutama. Jos pitäisi vain toinen valita niin itse olisin kyllä halunnut "vanhana", en voi kuvitella että olisin saanut lapsen nuorempana kuin tuo 26.

Paitsi, että vähän vanhempana minä ainakin nautin vauvasta paljon enemmän. Voi olla sitäkin, että nyt lastenhoidosta on kokemusta eikä sitä hempoile niin kuin esikoisen kanssa. Viime yökin tuli valvottua kuumeisen vauvan kanssa, eikä minua edes harmittanut. Ehtii sen univelan vielä joskus nukkua pois.

naurettavaa täällä lukea äideistä, jotka kehtaavat valittaa 10 euron nousuista päivähoitomaksuista.

Kun on 25 vuotiaana ostanut ekan asunnon, ei 40 vuotiaana ole enää lainaa, perheellä tarpeeksi tilaa, on meille ihan sama maksaako hoito 250 euroa vai 520 euroa kuussa.

Työkaverin tyttö sai lapsen 19 vuotiaana, oli ollut miehen kanssa kimpassa jo 4 v, eli parisuhde oli jo vakiintunut ja siellä on niin tiukkaa että tuore mummo laittaa tilille 5 euroa, jotta saavat maitoa ostettua visa eletronilla.

tai kun niitä saa.

mä sain 31-41 ja oli mulle just sopiva ikä. en todellakaan olis ollut kypsä äidiksi aikaisemmin eikä ollut vakituista miestäkään. ei lasten kanssa leikkiminen tai pinnan kesto ole iästä kiinni.

ihankuin voisi aina itse päättää, että nyt on paras ikä, voi helvetti mitä yksinkertaistamista.



aina kun ei ole asiat niin, että no niin, nyt on sopiva ikä, yksi lapsi kiitos.



itse sain lapseni 35 vuotiaana, ainoa ja oikea ikä MINULLE ja ELÄMÄNTILANTEELLENI!!!!

Itse sain ainokaiseni 24 vuotiaana ja myöhemminkin yritettiin toista lasta mutta ei onnistuttu. Nyt 40 vuotiaana en enää haluaisikaan enää tehdä lapsia, sillä omat vanhemmat ovat siinä kunnossa, että heistä ei ainakaan olisi enää apua esim.lastenhoidossa ja heidän asioidensa hoitaminen vie todella paljon energiaa ja aikaa,koska muita omaisia ei heidän asioitaan hoitamaan ole. Olisin varmaan todella puhki ja rätti jos meillä olisi tässä tilanteessa vielä pikkulapsia.En myöskään usko, että jaksaisin yövalvomisia yms. sillä tarvitsen todella paljon unta.

ja enempää ei tule. Parin vuoden päästä aloitellaan miehen kanssa yhteistä yritystä. Lapset ovat jo kivasti kasvaneet ja voi paremmin keskittyä firmaan eikä enää vauvanhoitoa.

Mietin myös palautuuko kroppa enää yhtä hyvin "vanhempana" raskaudesta kuin nuorena ja vaikuttaako ikä synnytyksen helppouteen? Esim. nuorena vaikeampi synnytys koska paikat vielä "epäkypsät" tms?

Kroppa palautui hyvin kuten äidillänikin aikoinaan kolmesta synnytyksestä. Taitaa siis olla geeneissä ;)

Vanhempana hyötynä on parempi palkka ja vakituinen työpaikka eli äitiyspäiväraha on aika iso ja hoitovapaallekin oli varaa jäädä. Hoitovapaan jälkeen odotti vanha, vakituinen työpaikka. Ei siis samallalailla tarvitse stressata noista muista elämän osa-alueista tai tehdä enää uraa lasten ollessa pieniä. Eihän tämäkään kaikilla ole näin, mutta ehkä yleisempää vanhemmilla äideillä.

Miinusta on omien vanhempien iäkkyys eli nyt jaksavat vielä lapsen kanssa olla, ja hoitaakin tarvittaessa. Mutta oletettavasti eivät ole enää kovin hyvässä kunnossa lapsen murrosiän paikkeilla (itse nautin aikoinaan oman mummoni kanssa keskusteluista silloin teininä...).

Omasta jaksamisestani en osaa vielä sanoa tulevaisuuden osalta.... Vielä yli nelikymppisenä jaksan siinä kuin tuntemani nuoret äidit! Niin, ja minulla on samanikäisiä ystäviä, joilla on myös pieniä lapsia eli olisi ehkä outoa, jos kaikissa ystäväperheissämme lapset olisivat jo murkkuja.

Ehtii hankkia hyvän koulutuksen ja ammatin ja elää ja matkustaa niin, ettei sitten jälkeen päin kaduta ja haikaile menettyä elämää.



Enkä nyt tarkoita, että kaikilla nuorena lapsensa saaneilla olis tuota ongelmaa, mutta osalla ON, lähipiirissä tiedän muutaman, jotka nyt haaveilee, että 35 menee opiskelemaan ja muuttaa nelikymppisenä ulkomaille. Mikäs siinä, mutta hitsisti vaikeampaa on saada ura urkenemaan keski-ikäisenä kuin parikymppisenä.



Itse sain lapseni 33- ja 35 -vuotiaana ja oikein hyvin olen jaksanut leikkiä. Itse asiassa taidan puistoissa olla se ainut, joka lastensa kanssa siellä leikkii, nuoremmat notkuu puhelimen päässä penkeillä.



Eli kai se on hyvin yksilöllistä, mutta kun nyt siis ap kysyit omaa mielipidettäni omalta kohdaltani ;-)



En toivoisi, että oma tyttäreni saisi lapsia jo parikymppisenä.

mitta!



Itse olen saanut esikoisen 21-vuotiaana ja toisen lapsen 37-vuotiaana. Tottakai olin 21-vuotiaana hyvä äiti ja huolehdin lapsestani, mutta nyt nelikymppisenä näen asiat ihan toisin. Olen paljon parempi äitinä nyt kuin parikymppisenä. Kärsivällisyys, kyky asettua toisen asemaan, riippumattomuus omista vanhemmista, lapseen keskittyminen ja tarpeiden kokonaisvaltaisempi ymmärtäminen jne. Ja onhan tuo luonnollista, kun ikää tulee, niin viisauskin lisääntyy. Säälittävää olisi nelikymppisenä olla edelleen parikymppisen tasolla. En tarkoita, että nuoruudessa on vikaa, mutta täytyyhän sitä kehitystä yksilön kohdalla tapahtua!